Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.