Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.
Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan,
näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua,
tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä
puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa.
Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa
ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa
kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista
maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen,
melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi
niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua
fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas,
etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.
Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.
Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?
Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.
Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla
missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia,
koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli
sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut
elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän
tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla
tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla
ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa.
Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.
Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.
Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti