Elina Rouhiainen: Kesytön

Lukiessani Kesytöntä (2012) laitan jatkuvasti viestiä kaverilleni ja selostan mehevimmät juonenkäänteet. Pysyn tuskin nahoissani. Minua naurattaa. Kaikki on niin älytöntä ja juuri siksi niin mielettömän ihanaa. Olen koukussa ennen kuin olen päässyt edes puoleenväliin.

Raisa on kuvataidelukiota käyvä 17-vuotias tyttö, joka asuu Helsingin Kalliossa, kunnes hänen äitinsä jää auton alle ja kuolee. Raisa muuttaa kauas pohjoiseen, Kainuun Hukkavaaraan, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Äiti ei ole koskaan puhunut myöskään Jaskasta, Raisan enosta, jonka luokse tämä muuttaa selvittääkseen äitinsä menneisyyttä.

 --Laaja nurmikenttä ja pyykinkuivausteline, lisää pensaita ja istutusrivejä. Pihakeinu, jollainen kuvitelmieni mukaan oli kaikissa kunnon mummoloissa. Ajatus siitä että talo tavallaan olisikin mummola mikäli vain Jaskan vanhemmat olisivat elossa, oli todella outo. Vielä oudompaa oli kuitenkin se, että minä asuisin nyt täällä.

Hukkavaarassa lähes kaikki näyttävät ammattiurheilijoilta. Lukion oppilaat ovat ruskettuneita, kauniita, ja moni pitää merkkivaatteita. Tyttöjä on vähemmän kuin poikia. Hukkavaara on kaikin tavoin toisenlainen kuin mihin Raisa on tottunut. Omituinen äidinkielenopettaja kysyy Raisalta tämän esitellessä itseään luokalle, mikä tämän lempi haju on. Raisa on ymmällään, mutta luettelee kuitenkin Kallion kirjaston, Hämeentien, kiinalaisen ruoan, pellavakankaan ja gesson. Taide ei ole Hukkavaarassa missään kovassa huudossa, mutta ainakin koulussa on edes toinenkin sitä arvostava - silmiinpistävästi Torkkelin poikia muistuttava Niko, josta tulee Raisan paras ystävä.

Ensimmäisenä yönään Hukkavaarassa Raisa ei saa unta. Hänellä on pakottava tarve päästä ulos. Öisellä metsäaukiolla Raisa kohtaa suden, jonka katse vangitsee hänet. Raisa maalaa aukion suden ensimmäisenä kuvataiteen työnään, mutta maalaus saa ruokalan seinälle ripustettuna omituisia katseita. Raisasta alkaa tuntua, että Hukkavaarassa on jokin kultti valloillaan. Eikä joku pidä hänestä, sillä myöhemmin taulu töhritään.

Raisan huomion kiinnittää myös Mikael, karatepoika, johon hän törmää koulun aulassa jo ennen ensimmäistä koulupäivää ja jonka paikalle Raisa meinaa äidinkielentunnilla istua. Mikaelin katse, jota kaikki muut tuntuvat välttelevän, kuvataan yhtä maagiseksi kuin metsäaukion sudenkin. Eikä ihme, sillä Mikael on metsäaukion susi. Ja Raisa on mennyt maalaamaan hänen kuvansa koko koulun nähtäväksi.

Raisalle selviää, että susiturismilla elävä Hukkavaara on ihmissusien asuttama. Kylässä asuu myös vampyyri Konstantin, jonka mielenhallintakyvyt ovat omiaan suojelemaan kylän salaisuutta ulkopuolisilta. En voi olla kihisemättä. Oikeasti, vampyyri? Susiraja-sarjassa tuntuu olevan kaikki herkut, ja vielä vähän strösseliä päälle. Eikä silti tunnu, että tässä olisi nyt liikaa.

Raisan lumoutuminen Mikaelista ja tämän alfasilmistä kuvataan tehokkaasti. Vaaran ja luvattomuuden kutkuttavuus ja tunne, ettei katsetta voi kääntää pois, paistaa tekstistä intensiivisenä. Ja luvatonta Raisan ja Mikaelin rakkaus onkin, sillä Raisa on ihminen ja Mikaelilla on jo tyttöystävä.

Ripset olivat yhtä tummat kuin hänen hiuksensa, mutta iirikset olivat hätkähdyttävän siniset. Valtamerensiniset. Preussinsiniset. Ei, en uskonut, että olin nähnyt sellaista sävyä missään muualla. Ne olivat yhtä aikaa sekä kirkkaat että pehmeät, kylmät ja palavat. Mieleeni kohosi kuva jäätiköistä, jotka valuvat alas vuoren rinnettä niin kuin laava purkautuvasta tulivuoresta, mutta vain paljon hitaammin – niin hitaasti, ettei liikettä näe, ja silti virta raivaa pois tieltään kaiken, mikä osuu kohdalle.

Vaikka kuinka haluaisin, en voi olla tässä kohtaa mainitsematta Twilightia, joka niin monelle muullekin on Susiraja-sarjasta tullut mieleen. ”Onko tää se suomalainen ’Twilight mutta ihmissusilla’?” kaverini kysyy kun hehkutan sarjaa. ”On! Juuri se”, vastaan. Kuvaus on varsinkin Kesyttömän alkupuolta ajatellen osuva, eikä vaadi paljoakaan hoksottimia tajuta, että niin, genrehän on ihan sama. Paranormaali romanssi mikä paranormaali romanssi. En silti tykkää ajatella Kesytöntä Twilightin kautta. Kesyttömässä on ihan omat kuvionsa, oma omalaatuinen suomalaisuuden värittämä miljöönsä, ja sen hahmot ovat huomattavasti uskottavampia. Mikael on oikeasti aika kiehtova salaperäisyydessään. 

Sitä paitsi Kesytön on oikeasti hauska. Kuka voi olla nauramatta, kun juopunut Raisa kutsuu täydenkuun aikaan Mikael-suden mukanaan sisälle, käpertyy nukkumaan tämä vierellään ja herää aamulla sängyssään alaston Mikael?

Kesytön on ehdottoman nautittava, ja viimeisen sivun loppuun päästessäni iskee paniikki. Kello on kymmenen illalla. Kirjasto ei ole auki. En pääse heti aloittamaan seuraavaa osaa.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki-sarjan ensimmäinen osa, Punainen kuin veri (2013) osoittautui mukaansatempaavaksi nuortenromaaniksi. Pari ensimmäistä lukua eivät vakuuttaneet millään lailla, mutta päähenkilön omituisuus sekä Elisan jotenkin symppis henkilöhahmo imivät tarinaan sisälle.

Pidin Elisasta, itseään tyhmemmäksiä tekeytyvästä lukksuselämää viettävästä lukion kaunottaresta, jolla kuitenkin on sydän ihan paikallaan ja jonka lempivärejä ovat vaaleanpunainen ja musta - mielellään yhdessä: "Elisan huone näytti siltä kuin siellä olisi räjähtänyt jotain vaaleanpunaista ja mustaa. Nuo kaksi väriä hallitsivat kaikkea matosta seiniin ja verhoista läppäriin. Oliko tämä jokin ylipitkittynyt prinsessakausi, joka oli saanut saurakseen katu-uskottavaa rock-henkeä?"

Elisa toimii vastapainona jäisen varautuneelle Lumikille, joka yrittää parhaansa mukaan olla sotkeutumatta kenenkään asioihin. Lumikki osaa olla käytännössä näkymätön, mutta ei pysty pysymään muiden asioista erossa nähtyään koulun pimiössä suuren määrän 500 euron seteleitä. Elisan ja Lumikin toisistaan hyvin erilliset elämät kietoutuvat yhteen, kun käy ilmi rahojen kuuluvan Elisalle ja tämän kahdelle kaverille, Tuukalle ja Kasperille.

Lumikilla on kiehtova taito naamioitua. Kahvilaan mennessään hän muuttaa hiustyyliään, riisuu takkinsa, tilaa teetä kahvin sijaan ja lukee naistenlehteä Imagen sijaan ottaen erilaisen istumisasennon kuin yleensä. Hän osaa kävellä eri tyyleillä ja tekeytyä jopa pojaksi, kun tarve vaatii.

”Lumikki ei itse käyttänyt hajuvesiä, mutta oli harjoittanut nenäänsä tunnistamaan eri parfyymit. Hän oli kehittynyt siinä erinomaiseksi. Oli ollut aika, jolloin toisen ihmisen tunnistaminen jo kaukaa pelkän hajuveden perusteella oli antanut hänelle ratkaisevat pari sekuntia lisäaikaa paeta.”

Teoksen näkökulma vaihtelee luvuittain ja toisinaan kesken luvunkin. Lukijalle syötetään vihjeitä niin Lumikista kuin tämän menneisyydestäkin kuin tarinan roistoista. Kerran päästään jopa Elisan ajatuksiin. 

Moni lanka jää Punainen kuin veressä selvittämättä, niin kuin arvata saattaakin. Lumikin erikoisuudelle ja äärimmilleen viedylle pidättyvyydelle ja varovaisuudelle - hän ei mm. käytä mitään hajusteita, jottei häntä voitaisi tunnistaa minkään tuoksun perusteella - annetaan teoksessa yksi selitys. Koulukiusaaminen ei kuitenkaan tunnu riittävältä selitykseltä, ja epäilenkin vahvasti, että sarjan seuraavissa osissa Lumikin menneisyyteen pureudutaan lähemmin.

En yleensä tykkää lukea kotimaista kirjallisuutta, ja suhtautumiseni siihen on jostain syystä nuiva. Simukka onnistuu nuorten jännityssarjansa ensimmäisellä osalla herättämään tarpeeksi mielenkiintoa ja antamaan tarpeeksi jotakin mieltä kutkuttavaa, ettei sarjan seuraavan osan lukeminen tunnu hassummalta idealta. Sitä, etten teilannut teosta jo heti kättelyssä, saattoi auttaa sen tyylikäs Lumikki-teemaan soinnutettu värimaailma ja graafinen tyylikkyys.

Eniten yllätyin siitä, miten kauniita kuvauksia Punainen kuin veri sisälsi. Jotenkin tyyli sopi älyttömän hyvin Lumikin tavallaan taiteilijatyttömäisen olemuksen ja tuntikausia taidenäyttelyissä viettämisen kanssa. Simukka luo taitavasti vahvoja mielikuvia ja luo välillä kirjaimellisesti satumaista tunnelmaa:

"Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi ja taianomaiseksi."

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

"Tulee sellainen aika, jolloin me kaikki olemme kuolleet. [...] Me kaikki. Tulee sellainen aika, jolloin jäljellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka muistaisi olemassaolomme tai lajimme aikaansaannokset. Jäljellä ei ole ketään, joka muistaisi Aristoteleen tai Kleopatran, sinusta puhumattakaan. Kaikki mitä teimme, rakensimme tai kirjoitimme, ajattelimme tai keksimme painuu unohduksiin, ja tämä tässä" - tein kädelläni laajan kaaren - "on ollut yhtä tyhjän kanssa. Se aika voi tulla pian tai vasta miljoonan vuoden päästä, mutta vaikka ihmiskunta kestäisikin auringon sammumisen, se ei silti kestä loputtomiin. Oli aika jolloin organismeilla ei ollut tietoisuutta, ja tulee aika jolloin sitä ei enää ole. Unohdus on väistämätön--"

En pidä sairauksista. Syöpä kammottaa jotenkin jo pelkkänä ajatuksena. Kuolema kammottaa. Ehkä se on ihan inhimillistä. Jopa syöpäsairasta Hazelia inhottaa sairaus. Tarttuessani John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen (The Fault in Our Stars, 2012) en tiennyt, että siinä oli kyse syövästä. Tiesin Tähtiin kirjoitetusta virheestä vain sen, että sitä pidetiin itkuromaanina. Ja itkettihän se. Kuulun toisaalta niihin ihmisiin, jotka joutuvat nieleskelemään kyyneleitään täysin odottamatta kesken uutisten tietämättä itsekään, mistä äkillinen tunnekuohuni on tarkalleen johtunut.

Tähtiin kirjoitettu virhe muistutti minua jotenkin Twilightista. Koko se asetelma, että poika on todella hyvännäköinen ja haluttu ja rakastuu tyttöön, joka ei omasta mielestään näytä yhtään miltään. Myös Twilightin Bella huomaa Edwardin tuijottavan häntä heidän ensitapaamisellaan. Näin käy myös Hazelille, joka vertaistukiryhmässä huomaa uuden pojan tuijottavan häntä. "Vilkaisin silti poikaa uudestaan, ja hän tuijotti minua yhä. Minulle valkeni, miksi sitä sanotaan katsekontaktiksi."

Kirjassa on huumoria ja paikoittain tiettyä kepeyttä. Kirjasta jäi jotenkin tyhjä olo, en saanut siitä otetta enkä saanut siitä oikeastaan mitään. Kuvaukset videopelien pelaamisesta olivat hauskoja, jotenkin raikkaita. Tarina oli sen verran mukaansatempaava, että luin kyllä Tähtiin kirjoitettua virhettä useampana iltana tuntikausia.  Jäljellä jäi silti ei mitään -fiilis. Kun seuraa tarinaa kahta syöpäpotilasta, joista toinen on jo selviytynyt omastaan, mutta joista toisella ei ole toivoakaan, tulee mietittyä, mitä tässä tarinassa on järkeä. Mitä järkeä elämässä ylipäätään on? Tai syövässä? Syöpä on tosiasia, jonka kanssa monet todelliset ihmiset elävät ja kuolevat. 

Hazel ei tee mitään ylvästä. Hän ei ole niitä syöpäpotilaita, jotka pyrkivät maailmanparantajiksi. Hazelissa ei itseasiassa ole mitään erityistä, hän on vain syöpäpotilas muiden joukossa. Ehkä siinä piileekin jotain Tähtiin kirjoitetun virheen tarkoitusperistä. Myös kuolemansairaat ihmiset elävät ja tuntevat voimakkaita tunteita, myös he rakastuvat ja luovat ystävyyssuhteita. Eivät he lopeta elämistään kuullessaan syöpädiagnoosinsa. Elämä jatkuu. Hazelin äiti hokeekin tytölle, että tämän on elettävä elämäänsä: "Hazel, sinä ansaitset elämän."

Äidin sanat kääntyvät myöhemmin myös toisin päin. Hazelin äiti on jättäytynyt pois töistä ja viettää kokopäiväisesti aikaa Hazelin kanssa. Saadessaan elämälleen lisää sisältöä Hazel alkaa miettiä, että äiti onkin se, jonka pitäisi hankkia elämä. Kiinnostavimmaksi hahmoksi nouseekin ehkä  juuri Hazelin äiti, etenkin tämän salaisuuden paljastuttua teoksen lopussa. 

Myös Hazelin isä, joka sentään käy päivätyössä, on kovasti liimautuvaa sorttia. Hazelin perheessä isä on se, joka itkee vähän väliä. Molemmat vanhemmat takertuva Hazeliin kuin olisivat itse hukkumassa – ja ovathan he. Eikä Hazel voi heitä siltä pelastaa. 

Ehkä tyhjä oloni liittyy siihen tajunnan hetkelliseen laajenemiseen, että meidät kaikki todella joskus unohdetaan, ja jonka Tähtiin kirjoitettu virhe kuitenkin sai liikkeelle Me kaikki kuolemme. Eikä sille voi mitään. Silti rakkaan kuolema vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta virheeltä. Erehdykseltä. Asialta, jota ei voi muuten käsittää. "Unohdus on väistämätön, ja jos se huolettaa sinua, unohda koko juttu. Taivas tietää, että niin kaikki muutkin tekevät."

Suzanne Collins: Vihan liekit

En olisi uskonut, että kaikista maailman kirjoista juuri Nälkäpeli-kirja saisi minut pelästymään. Pelkään jostain syystä lintuja. En niitä pieniä, mutta isoja lintuja. Ja jokainen kuvittelemani lintu on tietenkin iso, varsinkin jos ne kuvataan uhkaaviksi. Nälkäpeli-sarjan toisessa osassa, Vihan liekeissä (Catching Fire 2009, suom. 2009), on lintufobikolle inha kohtaus, jossa Katniss joutuu tekemisiin kantelunärhien kanssa. Järkeni sanoo tietysti, että närhihän on pieni lintu. Mutta kai se nyt on vähintään riikinkukon kokoinen ja näköinenkin varmaan jos se on mutantti? Mielikuva riikinkukon kokoisista mustavalkoisista ihmisen ääntä täydellisesti matkivista linnuista on karmiva - etenkään, jos niitä ei alun perinkään kuvata mitenkään miellyttävässä valossa. Eikä missään sanottu, että ne olisivat pieniä!

Linnut sikseen. Suhteeni Nälkäpeli-kirjoihin herättää minussa ihmetystä. Miten joku kirjasarja voi olla näin innostava ja mukaansatempaava? Ja vielä näin hyvä. Myönnetään – olin koukussa jo ensimmäisestä kirjasta lähtien, mutta Vihan liekit vei minut totaalisesti mennessään. En jaksanut edes lukea hitaasti. Selina, jonka kanssa luin, ahmaisi puolestaan romaanin toisen puoliskon yhdeltä istumalta. 

Vihan liekeissä Katniss saa tuta karvaan pettymyksen. Hän saa varoituksen presidentti Snowlta, joka ei usko tarinaa kovaonnisista rakastajista. Nälkäpelin kauheudet eivät ole vielä Katnissilta ohi. Neljännesvuosijuhlan eli 75. nälkäpelin kunniaksi tribuutit valitaankin voittajien keskuudesta.Vyöhykkeellä 12 se tarkoittaa sitä, että Snowlle varsin sopivasti, Katnissin ainoana vyöhykkeen naistribuuttina on lähdettävä takaisin areenalle. Haymitch ja Peeta ovat ehdolla miestribuutiksi, ja sekä Katniss että Peeta käyvät tekemässä omat sopimuksensa Haymitchin kanssa ennen elonkorjuuta. Arpa osuu Haymitchiin, ja Peeta ilmoittatuu tämän tilalle.

Neljännesvuosijuhlan nälkäpelissä on omat haasteensa. Se on vaativampi kuin muut nälkäpelit ja joka neljännesvuosijuhlaa koskevan erikoissäännön (tällä kertaa voittajien osallistumisen) lisäksi siltä on odotettavissa mitä vain. Selvää myös on, että voittajia tulee olemaan vain yksi. Capitol pitää kyllä huolen, ettei Katnissin sysimarjatemppu toistu. Toisen "kovaonnisista rakastajista" on kuoltava. Katniss päättää, että eloonjäävän on oltava Peeta. Peeta taas on ilmoittautunut Haymitchin tilalle nimenomaan pitämään Katnissin elossa.

Katnissin ja Peetan on sopeuduttava myös uuteen areenastrategiaan. "Yrittäkää löytää liittolaisia, joista on teille hyötyä. Muistakaa, että ette ole enää tärisevässä lapsiparvessa. Nuo ihmiset ovat kokeneita tappajia aivan riippumatta siitä, miltä he ehkä päälle päin näyttävät", Haymitch neuvoo. Muut voittajat tuntevat toisensa edellisistä nälkäpeleistä, ja Katniss ja Peeta ovat ainoat uudet tulokkaat. Muiden voittajien kirjo onkin sitten aikamoinen. Kukkia maalaavista narkkareista, Capitolin kultapojuun Finnickiin, Kahjoon ja Volttiin ja kirveitä heittelevään Johannaan, joka tuntuu alusta asti vihaavaan Katnissia.

Katniss on minäkertojana siitä erikoinen, ettei hänen tunteistaan oikein pääse selville. Osan tunteistaan hän ilmaisee suoraan ja selkeästi, mutta osaa ei. Ehkä Katnisskään ei tiedä, mitä hän aina tuntee. Toisaalta Katniss on isänsä kuoleman jälkeen joutunut jatkuvasti sensuroimaan tunteitaan ja olemaan näyttämättä niitä. Äidiltään siksi, ettei tästä ole Katnissin mielestä oikein mihinkään, joten Katniss on sulkenut äitinsä ulkopuolelle, ja Primiltä siksi, että haluaa suojata Primiä ylimääräisiltä huolilta. Katniss on lähes kirjaimellisesti joutunut astumaan isänsä saappaisiin tämän kuoltua. Elättääkseen perheensä Katniss oppi turvautumaan isänsä tapaan jouseen ja metsästykseen, kietoutui isänsä vanhaan metsästystakkiin ja otti isänsä paikan perheen päänä. Hänen masennukseen vaipunut äitinsä oli kykenemätön tekemään päätöksiä tai pitämään perheestä huolta, minkä vuoksi perheen auktoriteetti siirtyi Katnissille. 

Nälkäpeli-sarjaa on hehkutettu, sillä se tarjoaa vaihtoehdon ainaisille miessankareille. Katniss on kauan kaivattu naissankari, mutta kuinka feminiini hän oikeastaan on? Hänen äitinsä ja Prim ovat parantajia, ja vaikka Katnisskin tietää jotakin parantamisesta, hän ei ole mikään parantaja, vaan tullut isäänsä, kuten Katniss itsekin toteaa: ”Perimäni pääsi oikeuksiinsa metsällä, ei kulkutautiaallon aikana”. Parantaminen on nimenomaan feminiini taito, mutta Katnissin metsästystaidot ovat maskuliinisia. Katniss on tottunut miehen rooliin perheessä. Hän kätkee tunteensa ja on oppinut mutkattomaan kommunikointiin Sähäkässä, jossa hän on tottunut myymään ja vaihtamaan saalistaan. Katniss on rohkea ja itsenäinen, hän ei nauti stailausryhmänsä laitettavana olosta, ei Cinnan upeista asuista ja mekoista, eikä ole tippaakaan romanttinen.

Katnissin sijaan feminiinit ominaisuudet ovat kasaantuneet Peetaan. Perinteiset sukupuoliroolit ovatkin Katnissin ja Peetan kohdalla käänteiset. Peeta on heistä se luova taivaanrannanmaalari, joka koristelee kakkuja ja maalaa pelinjohtajille Ruen kukkien peittämänä kun Katniss sen sijaan hirttää nuken. Peeta on se tunteva, se romanttinen, se, joka osaa sanoa jotakin silloinkin kuin muut eivät. Peetan valttikortti nälkäpelissä on hänen rakkautensa Katnissiin ja suhteensa tähän – suhteensa toiseen. Peeta ei itsessään ole sponsoreita tai katsojia kiinnostava, mutta Peeta osaa manipuloida katsojiaan hyvin naismaisin keinoin. Ensin hän tunnustaa rakkautensa Katnissiin Nälkäpelissä, ja Vihan liekeissä Peeta tipauttaa varsinaisen pommin kertoessaan haastattelussaan, että Katniss on raskaana. Peeta saa katsojien sympatiat paitsi omalle puolelleen, myös Katnissin puolelle. Tähän hän kuitenkin tarvitsee Katnissin, samaan tapaan kuin sankaritar usein tarvitsee sankarin, jonka kautta hän määrittyy. Peetaa ja perinteistä sankarittaria yhdistää myös se, miten Peeta kaipaa jatkuvasti pelastamista. Peeta on se, jota joudutaan kantamaan happosateessa kun taas Katniss juoksee omin jaloin. Katniss kantaa asetta ja on kykenevä ruokkimaan perheensä ilman apuja, kun taas Peeta leipurin poikana taitaa leipomisen. Peeta ehkä leipoo leivän, mutta Katniss kantaa leivän pöytään.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

En oikeastaan tiennyt Nälkäpeli-sarjasta etukäteen paljoa. Olin nähnyt ensimmäisen leffan trailerin, joten tiesin, että se perustui vähän samantapaiseen ideaan kuin japanilainen Battle Royale -elokuva, jossa nuoret lähetetään eristetylle saarelle tappamaan toisensa. Tiesin, että päähenkilön nimi on Katniss, ja että hän ilmoittautuu sisarensa tilalle tribuutiksi Nälkäpeliin. Olin kuullut kavereideni ylistävän niin kirjoja kuin leffojakin. Kun norjalainen ystäväni ehdotti minulle, että luettaisiin Nälköpeli-trilogia yhdessä, suostuin oitis. Se olisi ainakin kevyttä lukemista ja tempaisisi mielellään mukaansa - juuri, mitä tarvitsisin.Selina oli saanut kirjat joululahjaksi, eikä ollut vielä lukenut niitä. Mikäpä siinä. Voisi olla vaihteeksi olla hauskaa kun olisi joku, jonka kanssa keskustella lukemastaan.

Aloimme lukea. Eri tahdissa, mutta kuitenkin.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Nälkäpelistä (The Hunger Games 2008, suom. 2010), enemmän kuin olin osannut edes arvata. Kirja tempasi minut mukaansa, ja koulujuttujen kanssa painivan Selinan harmiksi luin sen parissa illassa. Yritin todella lukea hitaasti. Säästelin sivuja, aloitin lukemisen vasta kituuttavan myöhään, vaikka olin koko päivän halunnut vain päästä jatkamaan, ja saadakseni sivut vähenemään hitaammin luin välillä erityisen hitaasti ja huolellisesti. En halunnut päästä loppuun! Ja silti minun täytyi päästä.

Luonnonkatastrofien jälkeisen maailman, Pohjois-Amerikan jäljelle jääneen osan elämä on kaivosteollisuuten keskittyneellä vyöhykkeellä 12 kontrolloitua, mutta rauhallista. 16-vuotias Katniss on salametsästäjä, sillä metsästäminen Capitolin metsissä ja raja-aidan ylittäminen on kiellettyä. Vyöhykkeellä 12 salametsästystä katsotaan kuitenkin läpi sormien, sillä tuore liha on monelle tervetullutta. Katnissin perheen se pitää leivissä. Hän käy metsällä parhaan ystävänsä Galen kanssa, jonka kanssa he jakavat saaliinsa tasan. Elättääkseen perheitään, lasten on mahdollista hankkia myös tessaroita, joita Galella on jo useita. Tessarat takaavat köyhille ja nälkäisille perheille yhden ihmisen yhden vuoden vilja- ja öljyannoksen, mutta sen hintana on osallistuminen Nälkäpeliin useammalla arvalla.

Nälkäpeli on Capitolin muistutus vyöhykkeille epäonnistuneesta kapinasta. Se on Capitolin suurinta huvia ja sen juhliminen elonkorjuussa on kaikille Panemin kansalaisille pakollista. Elonkorjuussa valitaan joka vuosi kultakin vyöhykkeeltä yksi 12-18-vuotias tyttö- ja poikatribuutti, jotka lähetetään Capitoliin lyhyeen koulutus-, haastattelu- ja esiintymisjaksoon, jonka jälkeen heidät lähetetään vuosittain vaihtuvalle areenalle tappamaan toisensa. Voittaja saa kunniaa ja niin suuren palkinnon, että rahaa on yllin kyllin. Hän ei myöskään joudu osallistumaan peliin enää uudelleen. Voidellakseen suolaa haavoihin Capitol pakottaa ihmiset pitämään elonkorjuuta juhlapäivänä ja pukeutumaan sitä varten parhaisimpiinsa, vaikka elonkorjuu tarkoittaa väistämättä vyöhykkeille sitä, että joku menettää lapsensa.

Vyöhykkeellä 12 ei ole koskaan ollut vapaaehtoisia. Arvan osuessa ensikertalaiseen Primiin, Katnissin 12-vuotiaaseen siskoon, Katnissista tulee vyöhykkeen ensimmäinen vapaaehtoinen. Toiseksi tribuutiksi valitaan leipurin poika Peeta, jonka Katniss muistaa pelastaneen itsensä nälkäkuolemalta. Mukaansa tribuutit saavat ottaa yhden muistoesineen kotivyöhykkeestään. Katniss saa ystävältään Magdalta matkijanärhirintaneulan, ja siitä tulee osa Katnissin asua myös areenalla. Matkijanärhet ovat symbolina varsin kapinallisia, mikä saa Katnissin miettimään, sallitaanko korua edes. Capitolin kehittämien kantelunärhien tarkoitus oli vakoilla vyöhykkeiden keskusteluja ja toistaa heidän keskustelunsa Capitolille. Ihmiset kuitenkin keksivät syöttää kantelunärhille täyttä hölynpölyä, minkä vuoksi ne lopetettiin. Geenimanipuloidut kantelunärhet, joita oli pelkkiä uroksia, parittelivat kuitenkin luontoon karanneina matkijalintujen kanssa ja syntyi uusi laji, matkijanärhi. Matkijanärhi ei kuitenkaan kyennyt enää toistamaan samallalailla keskusteluja, vaan lähinnä sointuja ja lauluja, mutta myös ihmisten sanomia asioita.

Capitol, jonne tribuutit lähetetään, on aivan toista kuin vyöhyke 12. Se on utopistinen upeudessaan ja loistossaan, ihanissa napeissaan, joita painamalla saa kuivauksen, hiusten harjauksen tai haluamansa herkkuja, vaatteita, mitä vain. Capitolin vauraus ja hyvinvointi on kuitenkin veren tahrimaa. 12 valvottua vyöhykettä elävät kurjuudessa ja tuottavat Capitolin hyödykkeet tehden Panemista ja Capitolin monopoliasemasta siinä pikemminkin dystopian. Ensimmäistä kertaa elämässään Katniss saa kuitenkin syödä vatsansa täyteen herkkuja ja nauttia koulutuskeskuksen mukavuuksista.

Katnissin ja Peetan ohjaaja Haymitch on muiden ohjaajien tapaan entinen Nälkäpelin voittaja, mutta juoppo. Haymitchin asenne ei myöskään ole aurinkoisin, mutta tajutessaan Katnissin ja Peetan olevan tosissaan pelin suhteen, Haymitch ryhdistäytyy. Katnissista vain ei ole helppoa tehdä sponsoreille ja katsojille miellyttävää.Vyöhykkeiden 1 ja 2 tribuutit ovat ammattilaisia. Heidät kasvatetaan Nälkäpeliä varten, minkä vuoksi he myös usein voittavat. Vyöhykkeellä 12 on entuudestaan vain yksi voittaja, Haymitch, eivätkä Katnissin ja Peetan mahdollisuudet vaikuta hyviltä.

Jäin koukkuun. Nälkäpelin henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia ja Katnissin asenne etenkin siskonsa kissaan Buttercupiin huvitti. Romaani onnistui tempaamaan mukaansa niin hyvin, että jännitin Katnissin puolesta ja kiinnyin muista hahmoista erityisesti Rueen, keijukaisen lailla puusta puuhun hyppivään suloiseen tyttöön vyöhykkeeltä 11. Tapa, miten Rue nukahtaa Katin olkapäätä vasten Katin makuupussin sisässä oli hellyyttävä. Minäkerronnan ansiosta samastuminen Katnissiin ja kirjan tapahtumiin onkin helppoa  –  ja kukapa ei haluaisi olla yhtä rohkea ja sinnikäs kuin Katniss. Jo lähtökohtana se, että Katniss uhrautuu siskonsa puolesta on mieletön, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä Katniss romaanin aikana päätyy tekemään.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Kirsikkapuita, poppeleita, pihatietä reunustavia ruusupensaita, marmorilattioita, mosaiikkisia kylpyhuoneita, kristallikruunuja ja holvikattoja. Ruokasali, jonka mahonkipöydän ympärille mahtuu kolmisenkymmentä istujaa. Järven rannalle tehtyjä eväsretkiä, granaatttiomenoita, loputtomia eepoksia ja romaaneja, ja tietenkin vuoden kohokohta - leijaturnaus. Tapahtuma, jonka ajaksi Kabulin kaupungit muuttuvat kuin pieniksi sotatantereiksi kun jahtaajat yrittävät saada putoavia leijoja kiinni ja ihmiset pidettävät hengitystään tai huutavat kannustushuutojaan. Koulun alkaessa jälleen talviloman jälkeen pojat vertailevat leijaturnauksista saamiaan haavoja. Tämä on Amirin lapsuuden Kabul, paikka, josta Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner 2003, suom. 2004) alkaa.

Teos on kirjoitettu WTC-iskujen jälkimainingeissa kuvaamaan Afganistania länsimaiselle ja amerikkalaiselle yleisölle ja tuomaan sitä valoon. Romaani alkaa rauhan ajan Afganistanista, Amirin onnellisesta lapsuuden ajasta, jolloin kaikki on vielä hyvin. Tarina kietoutuu Amirin sisäiseen kamppailuun itsensä kanssa sekä kilpailuun Baban kiintymyksestä. Hassan on hänen hazara-palvelijansa, saman rinnan ruokkima ja samassa talossa kasvanut. Hän ja Amir ovat läheiset kuin veljet, mutta heitä erottaa etninen rotu ja yhteiskunta-asema. Hassan on hyveellinen ja Amiria kohtaan loputtoman lojaali, mutta silti Amirista tuntuu, että hän kilpailee Hassanin kanssa hänen isänsä Baban suosiosta. Baba tuntuu kohtelevan Hassania paremmin kuin Amiria. Hassan saa osakseen ihailua kun taas Amir on Baballe jatkuva pettymyksen aihe. Amirilla on luontaisia taipumuksia kirjoittamiseen, mutta Baba haluaisi pojan, joka muistuttaisi häntä itseään, olisi yhtä urhoollinen ja vahva – olisi mies:

”Tiedätkö mitä tapahtuu kun muut kaupunginosan pojat kiusaavat häntä? Hassan astuu aina väliin ja hätistelee heidät kauemmas. Olen nähnyt sen omin silmin. Ja kun he tulevat kotiin ja minä kysyn häneltä, miten Hassan sai naamaansa tuon naarmun, hän vastaa että Hassan kaatui. Usko kun sanon, Rahim – siitä pojasta puuttuu jotain.”

Amir, jonka omat taipumukset vievät häntä aivan muuhun suuntaan kuin Baba tai yhteiskunta soisi, joutuu jatkuvaan ristiriitaan ympäröivän yhteisön kanssa. Amirin kilpailunhaluinen ja kateellinen mieli saa hänet pilkkaamaan Hassania sanoista, joita tämä ei ymmärrä ja saa Amirin korostamaan heidän välistään kulttuurieroa. Amir on tietoinen yhteiskunnan epäreiluudesta, mutta se ei estä häntä näkemästä ja hyväksikäyttämästä itsekin sitä, että Hassan tulee aina olemaan ristihuulinen lukutaidoton palvelija, jonka paikka on keittiössä.

Amirin lapsuus Kabulissa on kuin pikku prinssin elämää isossa ja ylellisessä talossa ja yhteiskunnassa, jossa hänen taustansa määrittää kaikkien suhtautumisen häneen. Nimi Amir myös tarkoittaa prinssiä. Amirin lapsuuden satumaa särkyy kun Neuvostoliitto hyökkää Afganistaniin.

Oikeastaan lumous särkyy jo Amirin viimeisen leijaturnauksen yönä, Menneisyys jää häilymään Amirin elämään, ja muistoisssaan Amir palaa yhä uudelleen ja uudelleen savimuurin taakse, kurkkimaan tyhjälle kujalle.

”--Sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.
Minun sanani oli Baba.
Hänen sanansa oli Amir. Minun nimeni.
Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että perusta kaikelle, mikä tapahtui vuoden 1975 talvella – ja sen jälkeen – laskettiin jo noissa ensimmäisissä sanoissa.”

Leijapoika on ensimmäinen lukemani arabikirjailijan kirja. Se raottaa ovea Afganistanin tapakulttuuriin ja lähihistoriaan, pakolaisuuteen ja täysin erilaisten kulttuurien kohtaamiseen. Väkivalta leviää niin Amirin elämään kuin Afganistaniinkin. Amir joutuu pakenemaan Yhdysvaltoihin, jossa uusi elämä tuo mukanaan omat haasteensa afgaanikulttuurin ja amerikkalaisen kulttuurin kohdatessa. Afganistanilaista yhteisöä vieraalla mantereella edustaa joka sunnuntainen kirpputori, jonka puitteissa afganistanilaisen yhteisön säännöt ja käytöskoodit edelleen toteutuvat.

Amirin edesmenneen äidin kerrotaan opettaneen klassista farsinkielistä kirjallisuutta yliopistolla, mutta sodan jälkeisessä Afganistanissa talibaanit sulkevat naiset kotiin kieltäen heiltä työnteon. Amirin äidistä tulee kuva itsenäisestä naisesta - tai ainakin itsenäisestä afgaaniyhteisön soveliaisuussääntöjen sisällä. Hassanin äidin kevytkenkäisyyttä lukuunottamatta romaanin muut afgaaninaiset kuvataan passiivisiksi ja yhteisön sääntöjen ja asenteiden alistamiksi. Kauniissa, kirjallisuutta vaalivassa Sorayassa Amir löytää kuitenkin äitinsä kuvan ja tämän vertaisen.

Leijapoika on sen osittaisesta kepeydestä huolimatta raskasta luettavaa. Lukukokemuksena se on sivistävä, ja sen vääristyneiden ihmissuhteiden kuvaus on mielenkiintoista. En välttämättä kuitenkaan lukisi tätä enää toista kertaa. Ehkä juuri kirjan raskautta tasapainottaakseni olen keskittynyt tässä Leijapojan valoisampaan puoleen, joka on myös se puoli, joka varsinkin teoksen alun kuvauksessa myös viehätti.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Norwegian Wood (ノルウェイの森 1987, engl. 2000) on romaani, josta olisi paljon sanottavaa. Olin jo kirjoittanut tämän blogijutun lähes valmiiksi kun jäin miettimään. (

Norwegian Woodin japaninkielisen alkuteoksen nimessä  ノルウェイの森 Noruwei no mori ei ole kyse puusta, vaan metsästä. Suomeksi tämä kääntyisi ”Norjalainen metsä”. Lukuisista viittauksista Beatlesin Norwegian Wood -kappaleeseen huolimatta Murakami on valinnut olla nimeämättä romaaniaan suoraan kappaleen mukaan.

60-luvun lopun Japaniin sijoittuva Norwegian Wood maalaa kauniita kuvia ja on täynnä kiehtovia yksittäisiä tarinoita sekä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän poikkeavia. Sen tunnelma on täynnä melankoliaa ja hetkellisyyttä, olematta kuitenkaan raskas. Tapahtumia ei sinänsä ole paljoa, vaan tunteilla ja hetkillä on romaanissa etusija, ja kerronta on sopivan verkkaista. Ajan henki ja poliittinen ilmapiiri välittyy henkilöhahmojen keskusteluissa ja paikkojen kuvauksissa.

Keskiössä on romaanin minäkertoja Toru Watanabe, jonka opiskelijaelämää ja toisaalta ensirakkautta seurataan tämän nuoruusvuosien läpi. Watanabe on ahkera opiskelija ja läpäisee tenttinsä helpolla. Tytöt, rakastuminen ja seksi ovat Watanabesta kuitenkin opiskelua kiinnostavampia. Watanaben ensirakkaus on tämän parhaan ystävän jälkeensä jättämä Naoko, joka poikaystävänsä Kizukin itsemurhan jälkeen vaipuu syvään masennukseen. Watanabe käy myöhemmin tapaamassa Naokoa vuorilla sijaitsevassa hiljaisessa, metsän ympäröimässä parantolassa. Omavarainen parantola, jossa potilaat ja lääkärit menevät sekaisin ja auttavat toinen toistaan, on kuin uninen haavemaailma, jonka vastapainona ulkopuolinen maailma ei tunnu yhtä todelliselta. Norwegian Woodin kuuntelua rakastava Naoko häilyy rajamailla, jossakin elämän ja kuoleman, todellisen ja unen välillä.

Mutta miksi teoksen nimi on juuri Norwegian Wood?

Kappaleella on Murakamin romaanissa suuri merkitys, sillä juuri sen kuuleminen lentokoneessa vie Watanaben, takaisin menneisyyteensä ja muistoihinsa. Kappaleena Norwegian Wood kertoo onnettomasta ja varsin yksipuolisesta suhteesta tyttöön: "I once had a girl, or should I say, she once had me". Watanabe voisi sanoa samoin Naokosta, joka ei koskaan todella ole hänen, mutta siitä huolimatta Naokolla on Watanabe.

”I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

She asked me to stay and she told me to sit anywhere,
So I looked around and I noticed there wasn't a chair

I sat on a rug, biding my time, drinking her wine
We talked until two and then she said, "It's time for bed"

She told me she worked in the morning and started to laugh.
I told her I didn't and crawled off to sleep in the bath

And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, Norwegian wood”

Norwegian Wood maalaa kuvan askeettisesta huoneesta, jossa ei ole tuolia, jolla istua. Huoneeseen viitataan norjalaisena puuna: ”Isn’t it good, Norwegian wood?” Myös Naokon mökki on puinen ja huonekaluja on vain vähän, mikä kuvastaa paitsi Naokon, myös parantolan elämän askeettisuutta: ”She showed me around the flat, a pleasant, if plain, four-room unit: living room, bedroom, kitchen, and bath. It had no extra furniture or unneccasy decoration”.

Watanabe viettää muutaman päivän Naokon vieraana. Iltaisin hän juo viiniä ja käy pitkiä, tunnelmallisia keskusteluja Naokon kanssa. Kappaleessa laulaja istuu tytön huoneessa juomassa viiniä ja viettämässä aikaansa tapaan, joka on rinnastettavisssa Watanabeen Naokon mökissä. Kuten kappaleen tyttöä, jolla on töitä seuraavana aamuna, myös Naokoa odottaa seuraavana aamuna tämän tavalliset aamutyöt. Heidän välillään ei tapahdu mitään, ja Watanabe nukkuu olohuoneen sohvalla.

Yöllä Watanabe näkee unta pajuista ja pienistä linnuista, jotka pitävät pajuja paikoillaan tuulessa. Hän yrittää huitaista läheistä oksaa kepillä häätääkseen linnut ja saadakseen oksan heilahtamaan. Pois lennähtämisen sijaan linnut putoavat maahan linnun muotoisina metallinpalasina. Näky, johon Watanabe herää on kuin unen jatkoa:

 ”As if by reflex, I sat up in bed and started searching for the metal birds, which of course were not there. What I saw instead was Naoko at the foot of the bed, sitting still and alone, staring through the window. […] Naoko stayed frozen in place, like a small nocturnal animal that has been lured out by the moonlight”.

Kohtaus viittaa Naokoon yhtenä linnuista, paikalleen pysähtyneenä yön eläimenä, jonka silmissä Watanabe ei näe mitään.

”I stared back at her, but her eyes told me nothing. Strangely transparent, they seemed like windows to a world beyond, but however long I peered into their depths, there was nothing I could see. Our faces were no more than ten inches apart, but she was light years away from me”.

Naoko on kuin kaivo, josta tämä kertoo Watanabelle kirjan alkupuolella tarinaa. Hän on umpikuja, joka ei johda mihinkään. Hänen silmissään näkyvä tyhjyys on Naokon tyhjyyttä, pohjattoman kaivon loputonta pohjattomuutta, johon Watanabe on uppoamassa. Metallisten lintujen tavoin Naoko pidättelee Watanabea paikallaan, estäen tätä siirtymässä elämässään eteenpäin. Kuunvalossa Naoko näyttäytyy kuin aave, paljastaen tälle alastoman vartalonsa. Muisto jää myös aaveen tavoin häilymään Watanaben mieleen, eikä hän ole varma, oliko näky totta vai fantasiaa.

Kohtaus symboloi Naokon etäisyyttä ja tämän tavoittamattomuutta. Hän ei ole Watanaben ulottuvissa, kuten ei ole Norwegian Woodin tyttökään. ”And when I awoke, I was alone, this bird had flown” laulaa John Lennon. Aamulla kaikki on toisin myös Murakamissa. Naokossa ei näy merkkiäkään tämän yöllisestä vaelluksesta, joka jää viimeiseksi kerraksi kun Watanabe näkee alastoman Naokon. Romaanin edetessä Naoko lipuu yhä kauemmaksi Watanabesta, eikä kykene lopulta edes vastaamaan tämän kirjeisiin. Watanabe pysyy Naokolle lojaalina ja uskoo tämän paranemiseen, kykenemättä näkemään Naokon ongelmien suuruutta. Kuten kappaleen minä, myös Watanabe jää lopulta yksin.

Etsiessäni jotakin selitystä Norwegian Woodin epätarkalle käännökselle, törmäsin käännökseen Murakamin esseestä, jossa hän selittää käännöksensä problematiikkaa:

”I, as one of a translator, want to say that the right interpretation of the word “Norwegian Wood” is just “Norwegian Wood.” The other interpretations might be more or less mistranslation. If you look at the context of the lyrics, it is clear that the ambiguous tone of these words dominates this song and lyrics. It is difficult to definite these words as one special meaning. It is not different between in Japanese and English. If you wanted to catch it, you would lose it. Of course, one of images that these words contain might be “Norwegian wood furniture” = “Nordic furniture.” But it isn’t the only meaning of them. If you insisted that they meant just “Nordic furniture,” the narrow way of assertion would detract the deepness of this song that the ambiguity (this deepness is the point of this song). It is just to miss the forest for the trees. “Norwegian Wood” might not be “ノルウェイの森 (noruei no mori),” but at the same time it isn’t “Norwegian wood furniture,” I think.”

Murakami antaa ymmärtää, että kuten Beatlesin kappaleessa, myös hänen romaaninsa kohdalla ”Norwegian Wood/Noruei no mori” on tulkittavissa enemmän kuin yhdellä tapaa, tai vähintäänkin syvällisempänä kuin pelkkänä Naokon lempikappaleena.

Tähän astinen kirjoitukseni on käsitellyt lähinnä Naokoa. Se, mitä Norwegian Woodista haluan kuitenkin vielä sanoa on kuinka useaa sen henkilöhahmoa houkuttelee kuolema. Miksi on kysymys, johon Norwegian Woodissa ei saada vastausta. Maailma näyttäytyy ankaran realistisena - aina sitä vastausta ei ole tai sitä ei saa. Ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita, mutta ympärille jäävien on elettävä silti parhaansa mukaan. Teoksessa sekoittuvat elämänhalu ja kuoleman houkuttelevuus, menneisyys ja nykyisyys: "These were strange days, now that I look back at them. In the midst of life, everything revolved around death". Päästäkseen irti menneisyyden otteesta Watanaben on valittava menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Oma tarinani alkaa vuoden 2008 heinäkuun lopusta. Ostin Haruki Murakamin Norwegian Woodin Oslon lentokentältä syistä, joita en enää kunnolla muista. Murakami ei tuolloin ollut vielä mikään nimi, enkä ollut koskaan kuullut kyseisestä romaanista (eikä ihme, sillä teos suomennettiin vasta 2012). Nimi kuulosti kuitenkin hirveän hyvältä. Ehkä siksi, että olin juuri Norjassa, ehkä siksi, että tunsin Beatlesin samannimisen kappaleen. Osittain kirja houkutteli, koska se oli japanilainen.

Tällä viikolla sain luettua Norwegian Woodin loppuun. Tämän täytyy olla pisin aika, jonka olen koskaan käyttänyt yhden kirjan lukemiseen. Aloitin kyllä lukemisen jo tuolloin lennollani, mutta jotenkin se jäi. Vuosien mittaan olen edennyt pienin askelin, kunnes edellisellä viikolla päätin tarttua Norwegian Woodiin ja käydä kunnolla lukemaan. Kirjasta oli jäänyt sellainen vaikutelma, että tämä on varmasti todella hyvä ja erityinen ja täytyy sanoa, että paneuduin lukemiseen syventymisellä, jonka vain yömyöhän hiljaisuudessa luettava kirja saa osakseen.