Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)