Elina Pitkäkangas: Naraka

Jännitän etukäteen Narakan (2024) lukemista. En tapani mukaan ole lukenut ainuttakaan arviota siitä, sillä haluan yllättyä. Jos itse haluat yllättyä täysin, niin tämä arvio ei sinulle. Ihan valtavia juonipaljastuksia ei ole tiedossa, mutta kuitenkin joitakin.

⁣
Naraka on miljöönä Sangia paljon karumpi, ja Dawei joutuu koville seuratessaan veljensä jalanjälkiä pahamaineiseen työleirien kaupunkiin, josta ei palata. Rautakapina tulee tutummaksi kuin Dawei välittäisi, sillä Renillä ei ole aikomustakaan vain palata. Hänellä on tulevaisuus rakennettavanaan. ⁣
⁣
Drayn ja Dawein erottaminen sattuu. Sattuu ylipäätään miten paljon Daweilla on voimaa ja miten häntä silti poljetaan. Vielä enemmän sattuu Sunanin ja Dawein kohtaaminen. Miten ihana Sunan onkaan, en kestä. ⁣
⁣
Ja sitten. Sitten. Asiat vain pahenevat. ⁣
⁣
Naraka on hieno, mutta ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Väkivalta on Narakassa vähemmän graafista, mutta kevyt teos ei silti ole. Sen aiheet ovat raskaita, eikä ketään oikein päästetä helpolla. Jollain tapaa oloni on kuin Daweilla ja muistelen hänen varjelijakokelasaikaansa kaihoten. Ihanat jälleennäkemiset ja hahmojen välinen rakkaus ja huolenpito kuitenkin lämmittävät.⁣

Voinen tunnustaa tässä kohtaa, että olisin toivonut Sunanin ja Dawein välille enemmän. Niin ihanat kuin Drayn ja Dawein välit ovatkin. 
⁣
Sekä Naraka että Sang loistavat juuri hahmojen välisten dynamiikan kuvauksessa. Eikä duologian maailmanrakennustakaan voi kuin ihailla. Taustatyötä on tehty valtava määrä, ja nautin taas kovasti yksityiskohdista. Sanonkin tämän myötä haikeat jäähyväiset tälle maailmalle. ⁣Päätösosa on kuitenkin niin onnistunut, että en jää kaipaamaan mitään lisää. Tarina tuntuu valmiilta, tarpeellinen kerrotulta. 
⁣
*Kirja saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY 💛⁣

C. S. Pacat: Kings Rising

Viimeistä osaa Captive Prince -sarjassa viedään. Kings Rising (2016) on päätösosaksi aivan mukiinmenevä. Damenin salaisuus kaikkien tiedossa asiat lähtevät todella liikkeelle. On tyydyttävää seurata, miten hän ottaa synnynoikeutensa takaisin itselleen. En edes ajattele tätä spoilerina, kirjan nimi kun on mikä on.

To gain everything and lose everything in the space of a moment. That is the fate of all princes destined for the throne.

Alussa inhoan taas Laurentia, sitä, miten hän osaa satuttaa. Hän on täsmälleen sen tyyppinen hahmo, joka ärsyttäisi minua valtavasti, jos hän olisi todellinen. Hänen on pakko päästä aina niskan päälle. Aina. Ja se on varsin uuvuttavaa. Kyseessä onkin inhokkipiirteeni Laurentissa. Toisaalta hän osoittautuu yllättävän kunnioitettavaksi.

"You’ve spent a morning with him and you’re warning me off. Just wait," said Damen, "until you’ve spent a full day with him."

"You mean that he improves with time?"

"Not exactly," said Damen.

Lopulta en oikein tiedä miten olen yhtäkkiä lukenut muutamassa päivässä kokonaisen trilogian, jossa naisia ei oikeastaan kuin mainita. Ja kyllä, muutama päivässä. Olen lukenut nämä todella vauhdilla (kiitos vain Pacat), vaikka arviot tulevatkin tällä lailla ripotellen.

Sarja on saanut hyvät tähtiarviot Goodreadsissa, mutta minulle tämä ei oikein ole jotenkin aivan napannut kuitenkaan. En tiedä miksi olen edes yllättynyt. Suuri osa niistä asioista, joista nautin kirjoissa eniten, puuttuvat tästä. Ehkä vain halusin niin pitää tästä. Ja onhan tässä nokkeluutta ja vetävää dialogia.

On kyllä sanottava, että kun ottaa huomioon, että Captive Prince on vuodelta 2013 ja Dark Rise vuodelta 2021, niin onhan tuossa välissä ollut aikaakin kehittyä kirjoittajana. Viisi vuotta jää tästä päätösosastakin aikaa. 

C. S. Pacat: Prince's Gambit

Captive Prince -sarjan lukeminen jatkuu. Sen toinen osa, Prince's Gambit (2013), on edeltäjäänsä parempi. Hyväksikäyttöä on vähemmän, palatsi on jäänyt taakse ja sitä ollaan matkalla mantujen halki rajalle, jonne Laurent ja hänen joukkonsa on lähetetty. Hienoa. Panoksetkin ovat edelleen korkealla.

En vihaa Laurentia enää yhtä paljon. Hän osoittaa johtajan taitojaan ja se, miten hän alkaa kuunnella Damenin neuvoja on hyvin kirjoitettu. Laurent on aina useita askelia edellä, ja hänen älynsä kuvataan pitkälti näyttämisen, ei kertomisen kautta. Nautin siitä ja ihailen Pacatia. Laurentin fasaadin alla tosiaan on muutakin kuin miltä ensivaikutelmalta vaikuttaa.

⁣Pidän Damenista, hänen rehellisyydestään (okei no siis, yhtä pikkupikku identiteettisalaisuutta lukuunottamatta) ja hänen kunniallisuudestaan. Mutta on myönnettävä, etten oikein välitä kirjan romanssista. Luen tätä näiden politiikkakuvioiden vuoksi. Pacatin vuoksi. Sanoinko juuri että en tosiaan lue tätä romanssin takia? Minä, suuri romantikko? Kyllä vain. Joskus sitä yllättää itsensä, ja joskus romanssi ei vain istu omaan makuun. Ystäväni Elviira pitää tästä romanssista suuresti, mutta minun on vaikea nähdä sitä romanttista kemiaa tässä. Näen kyllä hyvää yhteen hiileen puhaltamista ja toisen kykyjen täydentämistä. Ehkä etenkin ne alkuolosuhteet vaikuttavat siihen, etten aivan lämpene tälle parille. Vihollisista rakastavaisiksi on yksi lempitroopeistani, mutta tässä jännite parin välillä ei edes väreile.

Never had he wanted something this badly, and held it in his hands knowing that tomorrow it would be gone, traded for the high cliffs of Ios, and the uncertain future across the border, the chance to stand before his brother, to ask him for all the answers that no longer seemed so important. A kingdom, or this.

Damenin surkuttelut siitä miten ei voi saada kaikkea (Laurentia JA omaa valtakuntaansa) eivät täten aivan uppoa minuun. En ymmärrä niitä. Metatasolla tajuan tällaisen rakastumisen. Mutta siis Laurentiin? Tajuan jopa sen, että Laurentin älykkyys kiehtoo Damenia. Mutta äh. Pacatilla on tästä vielä pitkä matka Dark Riseen luomaansa upeaan jännitteeseen. Ja vain toinen näistä sarjoista on YA:ta. Eikä se ole tämä.

Teoksen hienoin ja ajatuksia herättävä sitaatti on tämä: "To get what you want, you have to know exactly how much you are willing to give up." Jos jotain poimin Prince's Gambitista mukaani, niin tämän.

C. S. Pacat: Captive Prince

Okei eli siis C. S. Pacat. Dark Risea aiempi romaani, Captive Prince (2013), on hyvin toisenlainen. Se ei ole maaginen (teoksen maailmassa ei kirjaimellisesti edes ole taikuutta), eikä se ole ollenkaan niin lumoava. Luen sen silti päivässä. Sivut kääntyvät kuin itsestään. On vain saatava tietää, mistä tässä on kyse. Ja onhan Pacat vain yksinkertaisesti todella sujuva kirjoittaja. Vaikka tässä ensimmäisessä osassa onkin nähtävissä jäänteitä siitä, että se on alunperin julkaistu nettialustalla. 

Olen saanut useita sisältövaroituksia ennen lukemista, ja voin nyt sanoa, että Captive Prince tosiaan on varsin häiritsevä sisällöiltään. Se on ongelmallinen, eikä se takuulla ole kaikille. Joitakin kohtauksia olisi mielestäni voitu jättää hyvin poiskin, eikä tarina olisi kärsinyt siitä. Päinvastoin. 

Akielosin kruununprinssi Damen tulee velipuolensa selkäänpuukottamaksi, kun hänet heidän isänsä kuoltua kaapataan, hänen identiteettinsä viedään ja hänet toimitetaan vihollisvaltakuntaan. Lahjana uudelta kuninkaalta Damen annetaan seksiorjaksi kelle muullekaan kuin itse vihollisprinssille. Kaikki menee hyvin poliittiseksi, ja maailmassa on vahvasti vaikuttimia antiikin Kreikasta – mutta meno on sitäkin sekopäisempää.⁣

This place sickened him. Anywhere else, you simply killed your enemy with a sword. Or poisoned him, if you had the honourless instincts of an assassin. Here, it was layer upon layer of constructed double-dealing, dark, polished and unpleasant.

En oikeastaan voi sanoa pitäneeni mistään erityisesti. Huomaan kyllä mitä Pacat on tehnyt kirjoittaessaan kultahiuksisen miehen sinisillä silmillä ja rubiinikaulapannalla. Veren kylmäsydäminen prinssi Laurent onkin teoksen kiinnostavin hahmo, mutta myös vihattava. “Laurent could inspire homicidal tendencies simply by breathing" ja "A golden prince was easy to love if you did not have to watch him picking wings off flies" ovat oikein osuvia kuvauksia hänestä.

Epäilen vahvasti, ettei kaikki Pacatin tyyliin ole aivan sitä miltä näyttää. Joitakin totuuksia alkaa jo paljastua kirjan loppupuolella. 

Aionko lukea sarjan toisen osan, vaikka en olekaan kovin vakuuttunut tästä aloituksesta? No tietysti! Olen kuullut sarjan paranevan tästä. Hyvä ystäväni Elviira on puhunut tästä sarjasta paljon. Eli jotainhan tässä sarjassa on oltava, eikö niin? Sormet ristissä nyt.

Shirley Jackson: Hangsaman⁣

Kesäkuun viimeinen kirja on ollut Shirley Jacksonin Hangsaman (1951), jonka luin Shirley Jackson -lukupiiriä varten. Tällä kertaa kyseessä on romaani. Jackson loistaa nimenomaan romaaneissaan. Tällä kertaa lukukokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. (Aiemmin olen lukenut Linna on aina ollut kotimme sekä The Haunting of Hill House.) En saa kirjaa edes aikataulun puitteissa luettua.

En saa kirjasta otetta. En päähenkilöstä, en muista hahmoista, en sotkuisesta juonesta. En pidä saarnoista ja opetuksista, joita kirjaan on kudottu mukaan. En pidä edes kirjoitustyylistä.

Beyond this sense, however, of swift transient passage, was the worse, the frightful conviction, of perhaps being in reality no more than Natalie Waite, college girl, daughter to Arnold, and unable to brush away the solidity of this world but forced to deal with it as actual and dreary. Yet then–why, if this were true, the sudden sharp sympathetic picture of the white walls and the nurse coming closer? Why the graphically remembered room with the iron bedstead, the sure knowledge of the moment to slip the poison into the cup, the remembered pain? Why, above all, the constant unusual shock of the sound of her own name said aloud?

Kun päähenkilömme Natalie vaipuu hulluuteen, olen enemmän hukassa kuin Mona Awadin Bunnya lukiessani. (Yhtymäkohtia näiden kahden romaanin välillä on muitakin, mutta ei spoilata niitä. Näköjään olen skipannut Bunnyn täällä blogin puolella...) Alkuasetelmassa Natalie asuu vielä kotona itsekeskeisen kirjoittajaisänsä (creepy) ja saarnaavan äitinsä kanssa ja jatkaa yliopistoon, pinnallisiin cocktail-kutsuihin ja hänestä kovin etäisiltä tuntuvien opiskelutovereiden seuraan. Kaikki on liian outoa. Onko tämä edes kauhua, en tiedä. Muista Jacksonilta lukemistani romaaneista tuttu hiipivä kauhu puuttuu tästä. Silti joitakin elementtejä on.

Se, mikä ennen lumosi minut, ei tee sitä enää. Haluan palata fantasiakirjojeni pariin, keijuihin ja taikuuteen ja Dark Kingeihin. Lohikäärmeisiin. Ajattelen, että ihan tämän oivalluksen takia kannatti pinnistellä tämä loppuun. Aion nyt keskittyä siihen, mistä oikeasti nautin ja jättää myös lukupiireilyn sikseen. Jos kirja olisi ollut yhtään pidempi, eikä lukupiirikirja, tämä olisi helpostikin jäänyt kesken. Halusin kuitenkin selvittää itselleni lopullisen mielipiteeni, ja se on tämä.

Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣

Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 

Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 

Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.

A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.

Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.

"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."

On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 

No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 

It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.

YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.

Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 

Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.

Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.)