Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainen. Norma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.

Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.