Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.
The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.
Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.
Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.
Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti