Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

Olin keväällä valtavan innoissani Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämestä (2023) ja kirjoitin siitä arvion Kosmoskynään. Onni osui kohdalleni, sillä sain melkein samantien tilaisuuden esilukea sarjan toisen osan, Talventaiton (2024). Sanon toisen osan, vaikka kyseessä on ennemmin esiosa. Tapahtumat sijoittuvat Maailmanhaavojen äärelle, kauan ennen Kellopelisydämen tapahtumia. Keskiössä ovat talventaittaja Kaiho ja kesänkaataja Alati sekä tietysti itse vuodenkierto. 

Hihkun, kun käpsöttelen noutamaan pakettiani Helsingin pääpostista aurinkoisena syyskuun alun päivänä ja saan Talventaiton käsiini yhtenä ensimmäisistä. En ole tällä kertaa arvioijana muutenkaan aivan puolueeton, sillä olen saanut kunnian tutustua Vehkaan sitten Kellopelisydämen lukemisen. Se tuo lukemiseen omat sävynsä. Lukukerta on minulle myös jo toinen, joskin ensimmäinen näin kirjan ollessa valmis. Silti silmäni kostuvat kyynelistä jo ensimmäisessä luvussa. Voi Kaiho. ⁣

Se joka kaipaa onnea kesän

alati etsii, vaan ontoksi jää.

Nyt sinulle suveni kaihona kannan:

riittääkö tyhjät käteni nää?

⁣
Edessä ajatuksia enemmän kuin arviota, mielleyhtymiä ja teemoja. Talventaiton makustelua.⁣ Tällaiseen tunnelmaromaaniin sellainen sopiikiin. Juonipaljastuksia ei siispä tarvitse pelätä. 
⁣
Kun ajattelen Talventaittoa, ajattelen sanoja:⁣
surunkaunis⁣
haikea⁣
suvi⁣
⁣
Ajattelen valoa eri vuodenaikoina. Ajattelen luopumista ja antamista. Villiä taikuutta, teoksen kiehtovinta elementtiä. Painajaisia, jotka niin herkullisina kylvävät pelkoa. Suomen kieltä, niin taiten punottua. Ajattelen talviharppua ja kesäkannelta. Seppeleitä. ⁣
⁣
On herkkyyttä, viipyilyä, pysähtelyä ja arkea. Kipeitä kohtia. Solmuja. Hiljalleen heräävää rakkautta. Suuria tekoja. Itsekkyyden ja pyyteettömyyden jännitettä, niiden häilyvää rajapintaa. ⁣
⁣
Vahvoja naisia. Niitä tässä on erityisesti. Ja pohjavireen luovaa upeaa ennakointia. Talventaitto käsittelee myös itsemääräämisoikeutta ja oman kehon rajoja lempeydellä, kunnioittavasti.⁣ Sanelma, Kaihon sisar, talventaittaja, joka ennustaa tulevaa tähdistään, on hahmoista suokkini. Julistettakoot se tässä. Niin vahva, upea. ⁣Pidin hänestä ihan erityisesti näin toisella lukukerralla. Mutta eivät Kaiho ja Alatikaan kylmäksi jätä. 

⁣
Tässä jos jossain on oikeassa suhteessa romantiikkaa ja tragediaa, niin kaihoisaa. ⁣

*Teos on saatu kirjailijalta. Kiitos, ihana Vehka.

Stephanie Garber: Finale

Legendary hurmasi minut, joten jatkoin suoraan Finaleen (2019) . Mutta sarjojen lopetukset ovat Garberille vaikeita. Ja jostain syystä hänellä on tapana antaa sille toiselle (ja tylsemmälle) miesvaihtoehdolle mahdollisuus silloin, kun riittäisi, että keskitytään siihen pääpariin ja heidän romanssinsa kehitykseen. En tarkoita nyt Jacksia, vaan kreiviä. Scarlettista tulee kiinnostavampi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen kolmiodraamansa tuntuu turhalta. Finalessa  kolmiodraamoja riittää. Niitä on peräti kolme.

He was trying to dazzle her. But dazzle was a lot like romance—fantastic while it lasted, but it never lasted long enough.

Lopetus on jälleen hivenen kiirehditty ja, no, varsin antikliimaksinen. Kirjalta, jonka nimi on Finale,  odottaisi suuria asioita. Ja tapahtuuhan niitäkin, mutta ne menevät ohi liian nopeasti tai niitä ei rakennetta kunnolla.

Pidän silti Finalesta enemmän kuin Ikuisen rakkauden kirouksesta. Nautin erityisesti jaetuista unista ja toisesta puoliskosta. Tella ja Legend ovat ihania. Olisin halunnut lukea heistä enemmänkin. Yksi parhaista yksittäisistä kohtauksista on vierailu ajattomilla markkinoilla ja hinta, jonka Tella eräästä salaisuudesta maksaa. Lukisin mielelläni sen seurauksista. Ja the Fallen Star?! Niin kiinnostava! 

Koko Caraval-trilogian luettuani ymmärrän Jacksin hahmoa paremmin. Niitä valintoja, joita hän OUABH:issa tekee. Finalessa hänellä on joitakin todella upeita lauseita. Sydäntäsärkevin on: "I am the villain, even in my own story." 💔💔💔 ⁣

Ihania sitaatteja tässä löytyisi paljon muitakin, mutta moni niistä menee spoilerien puolelle. 

Tämän jälkeen olisi ihana lukea OUABH uudelleen. Nyt en malta odottaa Spectacularia, jonka erikoispainoksen olen luonnollisesti ennakkotilannut jo viime keväänä. Toivottavasti siinä on paljon Legendiä.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Lauren Roberts: Powerless

Saatuani Lauren Robertsin Powerlessin (2023) loppuun uudelleenharkitsen vakavasti tbr-valintojani. Miksi minulla on useampi sarja kesken? Miksi jätän itseäni näihin cliffhangereihin roikkumaan??? 🆘

 

Rakas tulevaisuuden Anna, ole fiksumpi. Lue koko sarja. Kerralla. 

xoxo

Aluksi Powerless vaikuttaa siltä, että Nälkäpeli on vaikuttanut siihen niin vahvasti, että se turhauttaa. Olen tänä syksynä aloittanut englannin opinnot. Istun kirjallisuusluennollani ja kuuntelen luennoitsijan puhetta keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja siitä, miten se ei välittänyt originaalisuudesta ja miten kyse oli vanhojen tarinoiden uudelleenkertomisesta, ja mieleeni välähtää Powerless. Rehellisesti sanoen etenkään ensimmäinen Trial ei ole kovinkaan originaali. Konsepti on aivan liian tuttu.

Tehdäänpä tässä kohtaa yksi asia selväksi. Rakastan kaikkea originaalia Powerlessissa. Toisin kuin Song of the Six Realms, joka oli surkea imitaatio Rebekasta, Powerlessilla on paljon tarjottavaa. Ja se todella kertoo uuden tarinan. Nälkäpelin vaikutus haihtuu, kun tarina etenee ja päästään parhaisiin osiin. Mieleeni sen sijaan tulee The Crimson Moth, sen vihollisista rakastavaisiksi -trooppi, veljesten välinen kolmiodraama.

Rakastan prinssi Kaita. Hän on yksi charmikkaimmista romantasiamiespäähenkilöistä, jonka tiedän. Olen ihan hullaantunut. Ja entäpä sankarittaremme? Paedyn. Slummien varas, joka varastaa ei keltään vähäisemmältä kuin prinssiltä, tulevalta enforcerilta, ilman pienintäkään käsitystä tämän identiteetistä. Hänen hyvät tekonsa (niitä on yksi) palkitaan, kun hänet kaapataan osallistumaan Trialseihin. Niiden tarkoitus? Kunnioittaa kuningaskuntaasi, perhettäsi ja itseäsi! Kuulostaa kaikin puolin iloiselta ja mahtavalta touhulta, eikö?

Hahmot ovat kiinnostavia, ja heidän taustatarinoistaan syvyyttä löytyy. Sydämeni ehkä särkyy hivenen niitä lukiessa. Sanailu on sujuvaa ja ilmassa on kaikki ainekset kiehtovalle kolmiodraamalle. Jokin siinä, että kyseessä on nimenomaan veljekset kilpakosiskelijoina, on erityisen kutkuttavaa. 

Teoksen maailmakin kiinnostaa. Vyöhykkeiden sijaan maailma jakaantuu kahtia jaolla elites ja ordinaries, joista vain ensimmäisillä on taikavoimia. Jälkimmäinen ryhmä on vainottu, sillä heidän uskotaan heikentävän myös muiden taikuutta. Paedyn kuuluu tietysti taviksiin, ja Kain tehtävä tulevana enforcerina on nimenomaan jäljittää ja hävittää hänenlaisiaan. Mikä asetelma. 

Everything beautiful, everything bold, everything breathtaking–that is what I feel in her gaze. That, and terrified. Terrified of what she is doing to me. She is a vision, a nightmare, a dream. A grim reaper clad in black, come to steal my soul and my heart. I've never seen something so beautiful, so bold, so blatantly wrong for me. She is a devil. She is a deity. She is a man's downfall in human form. She is my downfall. Then her eyes drift to Kitt. The connection snaps. And I'm left feeling empty besides the jealousy growing inside me. Why did I ever think I could have ever, ever think she would have me? Because beasts don't get the beauty.

Ja vielä yksi sitaatti näistä kahdesta, koska tämä on ihana ja sitäpaitsi SE sitaatti, joka sai minut lukemaan Powerlessin:

I'd never thought about what my favorite color was before. It never seemed important.  

Not until I looked into a pair of ocean blue eyes and realized that perhaps drowning was a beautiful thing.  

Not until I looked into a pair of fiery blue eyes and realized that perhaps burning was a painless thing. 

Not until I looked into a pair of sky-blue eyes and realized that perhaps falling was a peaceful thing. 

I’d never thought about what my favorite color was before because I hadn’t seen one that was worthy of the title. Until now, that is.

Tää kaipauksen määrä tässä kirjassa on jotain niin ihastuttavaa. Ja Kai! Sanoinko jo, että Kai? Ja siis hänen ja hänen velipuolensa, kruununprinssin Kittin, välinen suhde on myöskin tämän teoksen iloja. He ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, ja heidän tulevaisuutensa ei voisi näyttää erilaisemmalta, mutta...

“And that is why you will be ruling the country,” I say simply, “while I’ll be fighting on the battlefield, distracting the enemy with my dashing good looks.” 

“Are you saying I couldn’t distract the enemy with my own dashing good looks?” Kitt asks through his deep laughter, feigning offense. 

“I’m saying that we are only half brothers, so I’m afraid that means you only have half my charms.”

Adenan rooli sen sijaan ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kyseessä on Paedynin paras ystävä, ompelijatyttönen, jonka olemassaolo vähän niin kuin unohdetaan suurimmaksi osaksi kirjaa ja jonka merkitys täten jää aika pieneksi. Kirjan rytmitys notkahtaa hieman keskiosassa, kun sivu toisensa jälkeen mitään ei vain tapahdu, paitsi että kaksi dorkaa puhuvat toistensa kanssa ja käpälöivät toisiaan. Mutta hei, mahtava kirja! Olen koukussa.

Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.

On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan. 

It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.

Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?

Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.

Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.

Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.

Stephanie Garber: Caraval

Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.

Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.

Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.

"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.” 

Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.

"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei? 

Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia. 

Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".

Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).

Yangsze Choo: The Fox Wife

Yangsze Choon tuore historiallinen fantasiaromaani on upea. En voi lopettaa The Fox Wifen (2024) ajattelemista. "Mun pitää nyt palata mun Fox Wifen luo", huomaan sanovani, kun houkutus jatkaa lukemista vie voiton. Ehkäpä minäkin olen altis kettujen vaikutukselle ja olen tullut lumotuksi. Vaan olisiko tuo ihmekään? Onhan kettu suosikkini mytologisista hahmoista. 

I exist as either a small canid with thick fur, pointed ears, and neat black feet, or a young woman. Neither are safe forms in a world run by men.

Snow on kettu koston tiellä. Hänen lapsensa on tapettu ja hänelle on jäänyt syvä, kipeä suru. Navigoidessaan ihmisten maailmassa vuoden 1908 Manchuriassa hän tapaa niin vanhoja ja kuin uusiakin tuttavia. Joka toinen luku on kerrottu Baon näkökulmasta. Bao on yksityisetsivä, jonka tutkima murha johtaa kummalliseen määrään mainintoja ketuista. Nämä kaksi näkökulmaa täydentävät toisiaan punoutuen yhteen tarinaksi, jossa paljon on yhteistä. 

The Fox Wife on lumoava ja älykäs - palapeli, joka muodostuu pala palalta. Pieniä yksityiskohtia ripotellaan myöhemmin poimittaviksi. Niin ilahduttavaa. Teoksessa on todella monta kettutarinaa. Siis monta. Rakastan tätä. Teos yhdistää myyttiä ja historiaa mestarillisesti ja kietoo sen kaiken kauniiseen kieleen.

Most people think about how to remove foxes from their houses. They rarely consider how we enter in the first place. All I can say is that you ought to be careful who you let in. Particularly if your home is a mansion.

Vaikka Snow kertoo mieluiten välttävänsä oman lajinsa miespuolisia edustajia, ilahdun suuresti, kun hän löytää itsensä toisten kettujen seurasta. Omassa lajissa on turvansa. Ja millaisia kettuja he ovatkaan! Shiro, jolla on aina jotain meneillään ja joka jättää jälkeensä kaaosta, on suosikkini. Hiljaisemmalla Kurolla on puolestaan oma charminsa. Edes Snow, joka pyrkii olemaan kunnollinen kettu, ei voi välttää omaa luontoaan. Lukuisten kettutarinoiden olemassaololle on syynsä.

Dusk is the most dangerous time, according to Bao's nanny; the blurred gap between day and night when creatures who resemble humans appear. They exist on the very edge of society, at the tipping point of madness where dreams and nightmares come true.

Jos on koskaan olen lukenut itsenäisen teoksen ja toivonut sille jatkoa, niin se on tämä. Voisin lukea kokonaisen sarjan näiden hahmojen seikkailuista. The Fox Wife on vienyt sydämeni. Se on koskettava, se on ihastuttava. Yksinkertaisesti upeimpia kirjoja, jotka olen lukenut. Saatuani sen loppuun en kykene lukemaan hetkeen mitään muuta. The Fox Wife on aloitettava alusta.