Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Holly Black: Langennut kuningas

Mainos / Arvostelukappale saatu pyydettäessä Karistolta.

Syvä hengitys sisään. Syvä hengitys ulos. 

Rakastan tätä sarjaa. Paluu Elfhameen on suuri ilo. Cardan ❤️

Ilman väki -sarjan toinen osa, Langennut kuningas (The Wicked King 2019, suom. 2024) jatkaa ihanan kutkuttavana Juden tarinaa. Juden aika heikkona ihmisenä mielivaltaisten keijujen armoilla on tullut päätökseensä. Cardan valtaistuimella ja pakotettuna tottelemaan häntä, Jude on vihdoin vallassa. Ja vallantunne vasta kutkuttavaa ja tarttuvaa onkin. Jude on niin peittelemättömän vallanhimoinen ja niin ihana siinä. Hän on todellinen ikoni. Ainoa vain, ettei hänen uusi asemansa ole niin turvattu kuin hän toivoisi. Jos Cardan vain suostuisi pysymään hänen hallittavanaan... 

Nicasia on tällä kertaa täyttä draamaa. Jude ja Cardan huopaavat, ja politiinen valtapeli on suorastaan riemastuttavaa. Onko joku, joka ei juoni jotakin? Ja Cardan on... arvaamaton. Villi. Hämmentävä. En ole koskaan varma mitä hänellä on mielessään, mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän on ehdottomasti yksi suosikkimiespäähahmojani. Voiko häneen luottaa vai ei? 

Langennut kuningas tarjoilee tulista vihaa, suuria, suuria tunteita. Ja aikamoisen hyökytyksen, aivan loppuun asti. Teos on herkullisen häijy, ja sen lopun cliffhanger suorastaan julma. En pysty tämän jälkeen odottamaan seuraavan osan käännöstä. On saatava tietää mitä kolmannessa osassa tapahtuu, heti. Olen raivoissani.

⁣*Arvio on julkaistu jälkikäteen. Olen lukenut kirjan viime syksynä ja julkaissut siitä silloin postauksen Instagramin puolella. Aikani on viime aikoina riittänyt vain Instagramiin, mutta ajattelin, että voisin yrittää aktivoitua täälläkin taas. 

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

Olin keväällä valtavan innoissani Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämestä (2023) ja kirjoitin siitä arvion Kosmoskynään. Onni osui kohdalleni, sillä sain melkein samantien tilaisuuden esilukea sarjan toisen osan, Talventaiton (2024). Sanon toisen osan, vaikka kyseessä on ennemmin esiosa. Tapahtumat sijoittuvat Maailmanhaavojen äärelle, kauan ennen Kellopelisydämen tapahtumia. Keskiössä ovat talventaittaja Kaiho ja kesänkaataja Alati sekä tietysti itse vuodenkierto. 

Hihkun, kun käpsöttelen noutamaan pakettiani Helsingin pääpostista aurinkoisena syyskuun alun päivänä ja saan Talventaiton käsiini yhtenä ensimmäisistä. En ole tällä kertaa arvioijana muutenkaan aivan puolueeton, sillä olen saanut kunnian tutustua Vehkaan sitten Kellopelisydämen lukemisen. Se tuo lukemiseen omat sävynsä. Lukukerta on minulle myös jo toinen, joskin ensimmäinen näin kirjan ollessa valmis. Silti silmäni kostuvat kyynelistä jo ensimmäisessä luvussa. Voi Kaiho. ⁣

Se joka kaipaa onnea kesän

alati etsii, vaan ontoksi jää.

Nyt sinulle suveni kaihona kannan:

riittääkö tyhjät käteni nää?

⁣
Edessä ajatuksia enemmän kuin arviota, mielleyhtymiä ja teemoja. Talventaiton makustelua.⁣ Tällaiseen tunnelmaromaaniin sellainen sopiikiin. Juonipaljastuksia ei siispä tarvitse pelätä. 
⁣
Kun ajattelen Talventaittoa, ajattelen sanoja:⁣
surunkaunis⁣
haikea⁣
suvi⁣
⁣
Ajattelen valoa eri vuodenaikoina. Ajattelen luopumista ja antamista. Villiä taikuutta, teoksen kiehtovinta elementtiä. Painajaisia, jotka niin herkullisina kylvävät pelkoa. Suomen kieltä, niin taiten punottua. Ajattelen talviharppua ja kesäkannelta. Seppeleitä. ⁣
⁣
On herkkyyttä, viipyilyä, pysähtelyä ja arkea. Kipeitä kohtia. Solmuja. Hiljalleen heräävää rakkautta. Suuria tekoja. Itsekkyyden ja pyyteettömyyden jännitettä, niiden häilyvää rajapintaa. ⁣
⁣
Vahvoja naisia. Niitä tässä on erityisesti. Ja pohjavireen luovaa upeaa ennakointia. Talventaitto käsittelee myös itsemääräämisoikeutta ja oman kehon rajoja lempeydellä, kunnioittavasti.⁣ Sanelma, Kaihon sisar, talventaittaja, joka ennustaa tulevaa tähdistään, on hahmoista suokkini. Julistettakoot se tässä. Niin vahva, upea. ⁣Pidin hänestä ihan erityisesti näin toisella lukukerralla. Mutta eivät Kaiho ja Alatikaan kylmäksi jätä. 

⁣
Tässä jos jossain on oikeassa suhteessa romantiikkaa ja tragediaa, niin kaihoisaa. ⁣

*Teos on saatu kirjailijalta. Kiitos, ihana Vehka.

Stephanie Garber: Finale

Legendary hurmasi minut, joten jatkoin suoraan Finaleen (2019) . Mutta sarjojen lopetukset ovat Garberille vaikeita. Ja jostain syystä hänellä on tapana antaa sille toiselle (ja tylsemmälle) miesvaihtoehdolle mahdollisuus silloin, kun riittäisi, että keskitytään siihen pääpariin ja heidän romanssinsa kehitykseen. En tarkoita nyt Jacksia, vaan kreiviä. Scarlettista tulee kiinnostavampi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta hänen kolmiodraamansa tuntuu turhalta. Finalessa  kolmiodraamoja riittää. Niitä on peräti kolme.

He was trying to dazzle her. But dazzle was a lot like romance—fantastic while it lasted, but it never lasted long enough.

Lopetus on jälleen hivenen kiirehditty ja, no, varsin antikliimaksinen. Kirjalta, jonka nimi on Finale,  odottaisi suuria asioita. Ja tapahtuuhan niitäkin, mutta ne menevät ohi liian nopeasti tai niitä ei rakennetta kunnolla.

Pidän silti Finalesta enemmän kuin Ikuisen rakkauden kirouksesta. Nautin erityisesti jaetuista unista ja toisesta puoliskosta. Tella ja Legend ovat ihania. Olisin halunnut lukea heistä enemmänkin. Yksi parhaista yksittäisistä kohtauksista on vierailu ajattomilla markkinoilla ja hinta, jonka Tella eräästä salaisuudesta maksaa. Lukisin mielelläni sen seurauksista. Ja the Fallen Star?! Niin kiinnostava! 

Koko Caraval-trilogian luettuani ymmärrän Jacksin hahmoa paremmin. Niitä valintoja, joita hän OUABH:issa tekee. Finalessa hänellä on joitakin todella upeita lauseita. Sydäntäsärkevin on: "I am the villain, even in my own story." 💔💔💔 ⁣

Ihania sitaatteja tässä löytyisi paljon muitakin, mutta moni niistä menee spoilerien puolelle. 

Tämän jälkeen olisi ihana lukea OUABH uudelleen. Nyt en malta odottaa Spectacularia, jonka erikoispainoksen olen luonnollisesti ennakkotilannut jo viime keväänä. Toivottavasti siinä on paljon Legendiä.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Lauren Roberts: Powerless

Saatuani Lauren Robertsin Powerlessin (2023) loppuun uudelleenharkitsen vakavasti tbr-valintojani. Miksi minulla on useampi sarja kesken? Miksi jätän itseäni näihin cliffhangereihin roikkumaan??? 🆘

 

Rakas tulevaisuuden Anna, ole fiksumpi. Lue koko sarja. Kerralla. 

xoxo

Aluksi Powerless vaikuttaa siltä, että Nälkäpeli on vaikuttanut siihen niin vahvasti, että se turhauttaa. Olen tänä syksynä aloittanut englannin opinnot. Istun kirjallisuusluennollani ja kuuntelen luennoitsijan puhetta keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja siitä, miten se ei välittänyt originaalisuudesta ja miten kyse oli vanhojen tarinoiden uudelleenkertomisesta, ja mieleeni välähtää Powerless. Rehellisesti sanoen etenkään ensimmäinen Trial ei ole kovinkaan originaali. Konsepti on aivan liian tuttu.

Tehdäänpä tässä kohtaa yksi asia selväksi. Rakastan kaikkea originaalia Powerlessissa. Toisin kuin Song of the Six Realms, joka oli surkea imitaatio Rebekasta, Powerlessilla on paljon tarjottavaa. Ja se todella kertoo uuden tarinan. Nälkäpelin vaikutus haihtuu, kun tarina etenee ja päästään parhaisiin osiin. Mieleeni sen sijaan tulee The Crimson Moth, sen vihollisista rakastavaisiksi -trooppi, veljesten välinen kolmiodraama.

Rakastan prinssi Kaita. Hän on yksi charmikkaimmista romantasiamiespäähenkilöistä, jonka tiedän. Olen ihan hullaantunut. Ja entäpä sankarittaremme? Paedyn. Slummien varas, joka varastaa ei keltään vähäisemmältä kuin prinssiltä, tulevalta enforcerilta, ilman pienintäkään käsitystä tämän identiteetistä. Hänen hyvät tekonsa (niitä on yksi) palkitaan, kun hänet kaapataan osallistumaan Trialseihin. Niiden tarkoitus? Kunnioittaa kuningaskuntaasi, perhettäsi ja itseäsi! Kuulostaa kaikin puolin iloiselta ja mahtavalta touhulta, eikö?

Hahmot ovat kiinnostavia, ja heidän taustatarinoistaan syvyyttä löytyy. Sydämeni ehkä särkyy hivenen niitä lukiessa. Sanailu on sujuvaa ja ilmassa on kaikki ainekset kiehtovalle kolmiodraamalle. Jokin siinä, että kyseessä on nimenomaan veljekset kilpakosiskelijoina, on erityisen kutkuttavaa. 

Teoksen maailmakin kiinnostaa. Vyöhykkeiden sijaan maailma jakaantuu kahtia jaolla elites ja ordinaries, joista vain ensimmäisillä on taikavoimia. Jälkimmäinen ryhmä on vainottu, sillä heidän uskotaan heikentävän myös muiden taikuutta. Paedyn kuuluu tietysti taviksiin, ja Kain tehtävä tulevana enforcerina on nimenomaan jäljittää ja hävittää hänenlaisiaan. Mikä asetelma. 

Everything beautiful, everything bold, everything breathtaking–that is what I feel in her gaze. That, and terrified. Terrified of what she is doing to me. She is a vision, a nightmare, a dream. A grim reaper clad in black, come to steal my soul and my heart. I've never seen something so beautiful, so bold, so blatantly wrong for me. She is a devil. She is a deity. She is a man's downfall in human form. She is my downfall. Then her eyes drift to Kitt. The connection snaps. And I'm left feeling empty besides the jealousy growing inside me. Why did I ever think I could have ever, ever think she would have me? Because beasts don't get the beauty.

Ja vielä yksi sitaatti näistä kahdesta, koska tämä on ihana ja sitäpaitsi SE sitaatti, joka sai minut lukemaan Powerlessin:

I'd never thought about what my favorite color was before. It never seemed important.  

Not until I looked into a pair of ocean blue eyes and realized that perhaps drowning was a beautiful thing.  

Not until I looked into a pair of fiery blue eyes and realized that perhaps burning was a painless thing. 

Not until I looked into a pair of sky-blue eyes and realized that perhaps falling was a peaceful thing. 

I’d never thought about what my favorite color was before because I hadn’t seen one that was worthy of the title. Until now, that is.

Tää kaipauksen määrä tässä kirjassa on jotain niin ihastuttavaa. Ja Kai! Sanoinko jo, että Kai? Ja siis hänen ja hänen velipuolensa, kruununprinssin Kittin, välinen suhde on myöskin tämän teoksen iloja. He ovat saaneet täysin erilaisen kasvatuksen, ja heidän tulevaisuutensa ei voisi näyttää erilaisemmalta, mutta...

“And that is why you will be ruling the country,” I say simply, “while I’ll be fighting on the battlefield, distracting the enemy with my dashing good looks.” 

“Are you saying I couldn’t distract the enemy with my own dashing good looks?” Kitt asks through his deep laughter, feigning offense. 

“I’m saying that we are only half brothers, so I’m afraid that means you only have half my charms.”

Adenan rooli sen sijaan ei ole kovin hyvin kirjoitettu. Kyseessä on Paedynin paras ystävä, ompelijatyttönen, jonka olemassaolo vähän niin kuin unohdetaan suurimmaksi osaksi kirjaa ja jonka merkitys täten jää aika pieneksi. Kirjan rytmitys notkahtaa hieman keskiosassa, kun sivu toisensa jälkeen mitään ei vain tapahdu, paitsi että kaksi dorkaa puhuvat toistensa kanssa ja käpälöivät toisiaan. Mutta hei, mahtava kirja! Olen koukussa.

Katherine Arden: The Warm Hands of Ghosts

Olen odottanut Katherine Ardenin teosta The Warm Hands of Ghosts (2024) talvesta lähtien, jolloin olen törmännyt siitä olevaan upeaan sitaattiin kirjagramissa ja pistänyt kirjan heti varaukseen. Odotus on todella kannattanut, sillä mikä kaunis, erikoinen kirja tämä onkaan! Teos sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Sen sivuilla kummittelevat aaveet ja paholaismainen viulua soittava mies, jota etsivät tulevat hulluiksi. Historialliseen fantasiaan kuuluva The Warm Hands of Ghosts on emotionaalisesti kompleksinen ja vahvatunnelmainen teos, joka sekoittaa myyttiä ja historiaa. Se on niin kiehtova, että sivut käytännössä kääntyvät itsestään.

On päihitettävä hirviöitä ja pimeyttä, joka uhkaa nielaista kaiken. Mutta myös lohtua. Rakkautta. Romantiikka on hyvin vähän, ja se tulee kuvaan vasta ihan loppupuolella, mutta sitä on. Ja ihmeellistä kyllä, se riittää jopa minulle. Teoksen tarina on täysin riittävä tällaisenaan. 

It is often illuminating, to see your heart's desire. But it is not always pleasant.

Kanadalainen Laura Iven on entinen kenttäsairaanhoitaja, joka palaa sotaan saadakseen selvyyttä veljensä katoamisesta. Veljen uskotan kuolleen, mutta toisenlaisestakin kohtalosta on merkkejä. Miten hän edes on kadonnut?

Teos seuraakin myös Lauran veljeä, Freddietä hänen matkallaan pimeyden läpi. Tarina avautuu hitaasti molempien tarinalinjojen kautta, ja rakastan sitä, miten kaikki punoutuu lopulta yhteen. Teoksen kieli ei ole ylettömän kuvailevaa, mutta maalaa silti voimakkaita mielikuvia, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun olen lopettanut lukemisen. How eerie.

Freddie didn't miss the sun. He kept to the shadows and drank and watched Faland's mirror, lost in longing. It was an endless, daydreamer's longing, satisfying in itself, with no need for fulfilment. The people in the mirror could not disappoint in any way, and he would never fail them, or lose them, or mourn them. It was easier so. He had only to watch and yearn. And tell Faland a story.

Olen oikeastaan jopa hivenen yllättynyt siitä, miten kovasti teos kolahtaa. En erityisemmin pidä sotakuvauksista, ja ahdistus on läsnä näilläkin sivuilla. Mutta jokin tässä vetää puoleensa. Ehkä juuri se kaiken ympärille kietoutunut mystiikka, villi, tuntematon taikuus. Aaveet. Kyseessä on ehdottomasti tunnelmakirja, ja sellaisena se onnistuu koskettamaan. Suosittelen.