Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Olen aiemmin lukenut Johanna Sinisalolta vain joitakin novelleja. Enkelten verta (2011) on ensimmäinen lukemani Sinisalon romaani. Pyrimme valitsemaan lukupiiriimme varsin lyhyitä teoksia, jotta kaikki jaksaisivat lukea ne, vaikka aihe tai tyyli ei olisikaan ihan omaan makuun. Niin myös tällä kertaa, kun luimme ehdotuksestani tämän.

Luettuani teoksesta noin kolmanneksen kysyin ryhmächatissämme, miksi valitsen niin tylsiä kirjoja. Olin valinnut Enkelten verta tietämättä teoksesta oikeastaan mitään muuta, kuin että se oli äidilläni hyllyssä. Paneutuminen itse sisältöön olisi ehkä kannattanut. Toisaalta Ella piti tästä, joten ei tämäkään mikään huti ollut. Minä olin meistä se, joka oli ehtinyt lukea koko teoksen. Kun sanon, että luin sen, tarkoitan siis sitä, että kuuntelin sen äänikirjana jaksamatta kuitenkaan keskittyä kunnolla. Osa asioista meni ohi. Nealla oli ollut niin paljon muuta, ettei hän ollut kuin hakenut kirjan kirjastosta. Ellalla oli puolestaan noin 50 sivua vielä jäljellä. Jotta lukupiirimme toimii ja pääsee kokoontumaan, emme ota liikaa stressiä luettavista kirjoistamme. Tärkeintä on, että näemme toisiamme, laitamme ja syömme hyvää ruokaa ja pääsemme keskustelemaan jotakin kirjoista.

Vergilius kirjoitti, että mehiläiset omasivat jumalallista järkeä.

Intialaisista jumalista Vishnusta, Krishnasta ja Indrasta käytettiin yhteistä nimitystä Madhava, eli medestä syntyneet. (Kyllä vain, sana ”mesi” on yksi suomen kielen vanhimmista ja juontanee juurensa sanskriitista asti – sanan hunaja, ”madhu”, etymologia ulottuu suomen sukukielten lisäksi Kreikkaan ja anglosaksiseen maailmaan asti, missä sana ”mead”, sima, tarkoittaa hunajasta valmistettua päihdyttävää juomaa.)

Enkelten verta rakentuu eläinten oikeudet -teeman ja mehiläisten katoamisen ympärille. Teoksen maailma kärsii niin kutsusta pesäkadosta. Mehiläiset katoavat pesistä jäljettömiin jättäen jälkeensä maailman, jossa kasvien pölytys käy yhä vaikeammaksi ja ruokatuotanto kärsii suuria tappioita. Teoksen päähenkilö on teurastusta paheksuva mehiläisiä tarhaava Orvo, jonka poika Eero on eläintenoikeusaktivisti ja isä taas teurastamon omistaja. Suhde eläimiin menee siis kolmessa polvessa. Romaani kerrotaan keskimmäisen miehen näkökulmasta. Hän on mehiläisten hoitajan lisäksi hautausurakoitsija, joka pyörittää mitä mainiointa hautausyritystä nimeltä Lähtösatama. Hautausurakoinnista kertovat kohdat olivat omia suosikkejani.

Eeron avulla ja neuvosta nettisivuillamme oli mahdollisuus myös valita arkut, hautakivet, uurnat ja kukkalaitteet, suunnitella muistotilaisuuden ruokalista, kuunnella ehdotuksia virsistä ja muusta musiikista (lienee sanomattakin selvää, että koska Eero auttoi, myös musiikkiehdotuksissamme oli runsaasti valinnanvaraa normaalin ”sua kohti Herrani” -materiaalin lisäksi – Celine Dionin ”My Heart Will  Go On” oli pitkään valtaisa hautajaishitti, samoin Sinatran ”My Way” ja Piafin ”Je ne regrette rien”, jopa Black Sabbathin ”Electric Funeral” soi useammissakin heavyhautajaisissa.

Mutta tämä oli vasta alkua.

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja aika paljon Sinisalon vuosikymmenen vaihteen tienoilla luomasta lähitulevaisuuden maailmasta vaikuttaa edelleen ihan uskottavalta. Teoksen päähenkilön poika Eero ammutaan kuoliaaksi, kun hän on tekemässä iskua isoisänsä teurastamoon. Isoisä on itse käräyttänyt iskun tekijät antaakseen pojanpojalleen kunnon näpäytyksen. Isoisä ei vain tajunnut, että taholla jolle hän iskusta kertoi, oli aika paljon hampaan kolossa ja kainalossa ase.

Enkelten verta avaa kolmen polven perhedynamiikkaa, esittelee Eeron vahvasti aktivistisia blogipostauksia ja kertoo päähenkilön mehiläisiä koskevista havainnoista ja tiedonkaivuusta, mehiläisten symboliikasta ja niihin liittyvästä mytologiasta. Eeron blogin kommentit ovat näin vuonna 2019 jo hieman vanhentuneita. Blogi on täynnä kärkeviä kommentteja, että esim. ei kukaan voi olla syömättä lihaa. Näitä on toki edelleen, mutta koimme, että tällaiset asenteet ovat kuitenkin jonkin verran vähentyneet sitten kirjan julkaisun. Vastapainoksi ei esitetä kommentteja siitä, ettei lihansyönti välttämättä ole tarpeellista. Tällaisten mielipiteiden määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut, ja esim. lehmän maitoa korvaavasta kauramaidosta on tullut ruokatavarakauppojen perusvalikoimaa. Vaihtoehtoisia tuotteita on nykyään huomattavasti paremmin saatavilla.

Teos ei ole niinkään juonipainotteinen, vaan tunnelma- ja asiapainotteinen. Enkelten verta sisältää valtavan määrän eläinten oikeuksien puolesta puhuvaa, hyvin perusteltua asiatietoa. Itse koin osan eläinten kohtelua kuvaavasta tekstistä hyvin ahdistavana. Kelasin näiden kohtien yli. Syynä tähän ei  siis ollut se, että olisin niin eri mieltä asiasta, päin vastoin. Ellalle nämä kohdat eivät tuottaneet ongelmia eli kyse lienee herkkyysasteesta.

Juoniromaaneja rakastavalle lukijalle kuten minulle Enkelten verta ei ole se paras lukuvalinta. Ella kuitenkin kovasti tykkäsi tästä teoksesta ja suosittelisi tätä luettavaksi. Erityisesti vihermielisille, mutta niillekin, joilla vihreä ajattelu vasta orastaa. Runsaiden faktatietojensa ansiosta Enkelten verta soveltuu hyvin myös valistavaksi teokseksi. Lukijalla on kuitenkin oltava hieman mielikuvitusta, sillä Sinisalon tyyliin myös Enkelten verta sisältää scifistisiä ja maagisia piirteitä.

Eniten tästä kirjasta oli saanut irti Ella, joka on lukenut paljon Sinisalon muuta tuotantoa ja tykännyt kaikista. Ella mainitsi, että jotkut lauserakenteet häiritsivät lukemista, mutta kun tarinan imuun pääsi mukaan, ei kielen kiireellisyys ja ajoittainen tekotaiteellisuus häirinnyt.

Kenelle? Johanna Sinisalosta pitäville, ympäristöstä ja mehiläisistä kiinnostuneille.

Sarah Morgan: Miracle on 5th Avenue (Joulutaikaa Manhattanilla)

Ajattelin, että näin ennen joulua olisi kiva lukea joku jouluinen romanssi. BookBeatista luettavakseni valikoitui Sarah Morganin Miracle on 5th Avenue (2016, suom. Joulutaikaa Manhattanilla 2017), jota en olisi malttanut lakata kuuntelemasta sen aloitettuani. Tarina imaisi minut täysin sisäänsä. Teos on osa kirjasarjaa From Manhattan with Love, mutta toimii täysin itsenäisenä tarinana. Sarjan muissa kirjoissa on eri päähenkilöt.

Eva Jordans on pitkäaikainen sinkku, jolla ei ole edes perhettä, jonka luokse mennä jouluksi. Mutta  ei se mitään, sillä Eva on saanut asiakkaaltaan tehtävänannon: hänen on koristeltava asiakkaansa lapsenlapsen, kuuluisan dekkarikirjailijan Lucas Bladen, asunto jouluksi. Eva suuntaa laukkuineen 5th Avenuelle täynnä joulumieltä. Portinvartija päästää hänet sisään hulppeaan kattohuoneistoon, jossa Evaa kuitenkin odottaa yllätys. Evan tarkkaillessa asuntoa pimeässä hänen kimppuunsa käydään.

Lucas ei olekaan lähtenyt Vermontiin, vaan jäänyt yksin asuntoonsa salaa sukulaisiltaan ja ystäviltään. Ainoastaan Eva tietää hänen sulkeutuneen kattohuoneistoonsa. Jokin pari vuotta sitten vaimonsa menettäneen Lucasin ulkonäössä, pöydällä olevassa veitsessä ja kolkossa asunnossa saa hänet jäämään tämän luo kokkaamaan ja koristelemaan asuntoa Lucasin vastusteiluista huolimatta. Ulkona on valtava lumimyrsky. Myös Lucasin mieli muuttuu, kun hän huomaa ikkunasta lumipyryn. Evaa ei voisi päästää sen armoille.

Yltiöromanttinen Eva on luonteeltaan liiankin luottavainen. Lucas on hänen täysi vastakohtansa: hän epäilee kaikkia ja onnistuu saamaan myös Evan varpailleen. Romanttiseen romaaniin tuo mukavaa jännitettä, kun toisena päähenkilönä on synkkä dekkarikirjailija, joka jaksaa muistuttaa sarjamurhaajista tuon tuostakin.

Eva stared at him, unsettled by the image of the world he painted. It was as if someone had sprayed ugly graffiti over her clean vision of life. “You may look good on the outside, Mr. Blade, but inside you need a makeover. You have a dark, cynical, twisted mind.”

“Thank you.” The faintest of smiles touched the corners of his mouth. “The New York Times said the same thing when they reviewed my last book.”

“I didn’t intend it as a compliment, but I can see that maybe you need to be like that to be successful. Your job is to explore the dark side of humanity and that has twisted your thinking. Most people are simply what they seem,” she said firmly. “Take me as an example. Take a good, hard look at me. And now tell me, do I look like a murderer?”

Eva on kärjistetty hahmo, mutta jostain syystä se ei edes ärsytä minua. Eva on täydellinen monessa suhteessa. Hän on menestyksekäs yrittäjä, kaunis kurvikas blondi, joka laittaa jumalaista ruokaa, tanssii sensuellisti, laulaa ruokaa laittaessaan Broadwayn arvoisella äänellä ja käyttäytyy mitä herttaisimmin. Evassa ei ole pahantahtoisuutta, ei petosta, ei valheita. Pienikin yritys valehdella paistaa suoraan hänen kasvoiltaan. Ja ehkä tässä onkin se, miksi pidän Evasta. Moni lukemistani romanttisen romaanin ja chick litin sankarittarista käyttäytyy jollain tavoin epärehellisesti ja pilaa koko kirjan romanttisuuden sillä. Näin ei käy Miracle on 5th Avenuessa. Eva ei myöskään ole bimbo, eikä ulkokuoren alla kaikki ole ihan niin täydellistä kuin miltä näyttää.

Jokainen Miracle on 5th Avenuen uusi luku ilahduttaa humoristisella sitaatilla jostakin Evan ja tämän ystävien motosta. Suosikikseni valikoitui seuraava: "It's better to lead than follow. If you must follow, follow your instincts."

Jos haluat lukea oikeasti hauskan hyvänmielen jouluromanssin tai ihan vain romanttisen romaanin, niin lue tämä. Miracle on 5th Avenue ei jätä kylmäksi. Se on oivaltava, vitsikäs, sopivan jännittävä, romanttinen ja mukaansatempaava. Teos on toki kliseinen, mutta teoksen suurin ongelma yleisen kliseisyyden sijaan on mielestäni pikemminkin sen liian pitkälle menevä loppuratkaisu. Mutta sekään ei riitä pilaamaan Miracle on 5th Avenueta ja sen soljuvia dialogeja. Oman ripauksensa lukukokemukselle antoi tämän englanninkielisen äänikirjan loistava lukija, jonka riemastuttava eläytyminen teoksen rooleihin saa hahmot heräämään henkiin omanlaisine puhetapoineen. Suosittelen!

Kenelle? Kaikille romanttisen romaanin ystäville, joululukemista kaipaaville ja kevyttä lukemista halajaville.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Ihanaa kun on taas BookBeat, niin pääsee lukemaan uutuuskirjoja heti ilman jonottamista. Tämä on ehdottomasti yksi äänikirjasovellusten parhaista puolista. On helpompi pysyä ajan hermolla, kun kirjat ovat näin helposti saatavilla!

Kun olin yläasteella, äidinkielen opettajani lainasi minulle Peter Høegin Rajatapaukset. Kirjoitin siihen aikaan paljon, ja kirjoitukseni pyörivät usein tavalla tai toisella ajan ympärillä. Rajatapauksissa oli kyse nimenomaan ajasta. Tykkäsin romaanista paljon. Sen jälkeen olen lukenut järkälemäisen Hiljaisen tytön, joka ei iskenyt samalla lailla. Høegin uusin romaani Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne 2018, suom. 2019) sen sijaan oli enemmän minun makuuni.

Teos sivuaa rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole pääosassa. Kirjan minäkertojan Peterin paras ystävä Simon on yrittänyt itsemurhaa. Auttaakseen ystäväänsä Peter tutustuu eräänlaiseen traumaklinikkaan. Vaihtoehtoisia kokeellisia menetelmiä soveltava neuropsykologisen kuvantamisen laitos on poliisivoimin vartioitu ja jonot ovat pitkät. Klinikalla on kuitenkin töissä Peterin lapsuudenystävä Lisa. Lisa ei muista Peteriä, sillä on menettänyt muistinsa. Peter pääsee kuitenkin osallistumaan istuntoihin, ja myös Simon pääsee vierailemaan laitoksella. Laitoksen käyttämällä tekniikalla on mahdollista astua toisen ihmisen tietoisuuteen.

–  Ne, jotka päätyvät itsemurhaan tekevät sen koska kuoleman valtakunnan portti aukeaa, Lisa sanoi. – Ja heidät imaistaan sisään. Jos joku olisi käynyt siellä. Jos joku olisi mennyt sinne. Ja tietäisi mitä siellä on. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun ihminen tekee itsemurhan. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun psykoosi saa ihmisen valtaansa. Tai skitsofrenia. Jos todella ymmärtäisi sen, se olisi tietoa. Se ei olisi teoriaa. Silloin olisi käynyt siellä itse. Olematta sairas. Jos olisi matkannut sinne ja palannut takaisin. Yhdessä.

Peter palaa välillä muistoissaan heidän yhteiseen lapsuuteensa. Peter, Lisa ja Simon ovat kaikki olleet tuolloin samassa päiväkodissa. Jo lapsina he keksivät, että toisen tietoisuuteen oli mahdollista päästä tämän unien kautta. Lapsuuden kuvaukset ovat villejä ja mielikuvituksellisia, kun samassa päiväkodissa olevat ystävykset hyppivät toistensa unissa. Unissa hyppely ei kuitenkaan ole hupia. Se on Peterille ja hänen ystävilleen keino, jolla auttaa toista.

Oman lisänsä teokseen tuo, että romaanin Peter on nimeltään Peter Høeg, aivan kuten kirjailija itse. Romaanin loppupuolella Peter saa kehotuksen kirjoittaa kokemastaan.

–  Sinä väitit että minä kirjoittaisin tästä, sanoin. – En ole koskaan sanonut mitään sellaista. Se on mahdotonta. Ei tästä kukaan halua kuulla. Ei tätä pysty ilmaisemaan kielen keinoin.

– Ehkä tästä voi kuitenkin tehdä… fiktiota? Ehkä tästä voisi tehdä kertomuksen?

Miten todella kohdataan toinen ihminen? On eri asia ymmärtää toista kuin kohdata toinen. Sinun silmiesi kautta tarkastelee ihmisten välistä kohtaamista, sen mahdottomuutta ja sen mahdollisuutta tietyissä olosuhteissa. Lisan klinikalla se on mahdollista. Heidän kehittelemänsä teknologia ja kuvantamistekniikka ovat kuitenkin vasta lapsen kengissä. Mitään ei ole edes kerrottu julkisuuteen. Teoksen teknologinen harppaus on valtava, mutta se ei saa romaanissa dystooppisia piirteitä. Lisaa ajaa halu auttaa muita. Mullistavaa teknologiaa halajavaa pahistahoa ei ole, mikä on minusta virkistävää. Auttamisen halu on se, joka teoksesta minulle jää eniten mieleen: ”Sellainen tämä maailma myös on. Se ei ole pelkästään sotaa ja ahneutta ja lajien tuhoutumista. Se on myös toisistaan huolta pitävien ihmisten ketjuja."

Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.

Teoksen sisältämät pohdinnat ihmisistä ja tietoisuudesta pistävät ajatukset liikkeelle. Onko tieto kärsimystä? 

Kenelle? Psykologisista romaaneista ja ihmismielestä kiinnostuneille, Peter Høegistä pitäville.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.