Suzanne Collins: Nälkäpeli

En oikeastaan tiennyt Nälkäpeli-sarjasta etukäteen paljoa. Olin nähnyt ensimmäisen leffan trailerin, joten tiesin, että se perustui vähän samantapaiseen ideaan kuin japanilainen Battle Royale -elokuva, jossa nuoret lähetetään eristetylle saarelle tappamaan toisensa. Tiesin, että päähenkilön nimi on Katniss, ja että hän ilmoittautuu sisarensa tilalle tribuutiksi Nälkäpeliin. Olin kuullut kavereideni ylistävän niin kirjoja kuin leffojakin. Kun norjalainen ystäväni ehdotti minulle, että luettaisiin Nälköpeli-trilogia yhdessä, suostuin oitis. Se olisi ainakin kevyttä lukemista ja tempaisisi mielellään mukaansa - juuri, mitä tarvitsisin.Selina oli saanut kirjat joululahjaksi, eikä ollut vielä lukenut niitä. Mikäpä siinä. Voisi olla vaihteeksi olla hauskaa kun olisi joku, jonka kanssa keskustella lukemastaan.

Aloimme lukea. Eri tahdissa, mutta kuitenkin.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Nälkäpelistä (The Hunger Games 2008, suom. 2010), enemmän kuin olin osannut edes arvata. Kirja tempasi minut mukaansa, ja koulujuttujen kanssa painivan Selinan harmiksi luin sen parissa illassa. Yritin todella lukea hitaasti. Säästelin sivuja, aloitin lukemisen vasta kituuttavan myöhään, vaikka olin koko päivän halunnut vain päästä jatkamaan, ja saadakseni sivut vähenemään hitaammin luin välillä erityisen hitaasti ja huolellisesti. En halunnut päästä loppuun! Ja silti minun täytyi päästä.

Luonnonkatastrofien jälkeisen maailman, Pohjois-Amerikan jäljelle jääneen osan elämä on kaivosteollisuuten keskittyneellä vyöhykkeellä 12 kontrolloitua, mutta rauhallista. 16-vuotias Katniss on salametsästäjä, sillä metsästäminen Capitolin metsissä ja raja-aidan ylittäminen on kiellettyä. Vyöhykkeellä 12 salametsästystä katsotaan kuitenkin läpi sormien, sillä tuore liha on monelle tervetullutta. Katnissin perheen se pitää leivissä. Hän käy metsällä parhaan ystävänsä Galen kanssa, jonka kanssa he jakavat saaliinsa tasan. Elättääkseen perheitään, lasten on mahdollista hankkia myös tessaroita, joita Galella on jo useita. Tessarat takaavat köyhille ja nälkäisille perheille yhden ihmisen yhden vuoden vilja- ja öljyannoksen, mutta sen hintana on osallistuminen Nälkäpeliin useammalla arvalla.

Nälkäpeli on Capitolin muistutus vyöhykkeille epäonnistuneesta kapinasta. Se on Capitolin suurinta huvia ja sen juhliminen elonkorjuussa on kaikille Panemin kansalaisille pakollista. Elonkorjuussa valitaan joka vuosi kultakin vyöhykkeeltä yksi 12-18-vuotias tyttö- ja poikatribuutti, jotka lähetetään Capitoliin lyhyeen koulutus-, haastattelu- ja esiintymisjaksoon, jonka jälkeen heidät lähetetään vuosittain vaihtuvalle areenalle tappamaan toisensa. Voittaja saa kunniaa ja niin suuren palkinnon, että rahaa on yllin kyllin. Hän ei myöskään joudu osallistumaan peliin enää uudelleen. Voidellakseen suolaa haavoihin Capitol pakottaa ihmiset pitämään elonkorjuuta juhlapäivänä ja pukeutumaan sitä varten parhaisimpiinsa, vaikka elonkorjuu tarkoittaa väistämättä vyöhykkeille sitä, että joku menettää lapsensa.

Vyöhykkeellä 12 ei ole koskaan ollut vapaaehtoisia. Arvan osuessa ensikertalaiseen Primiin, Katnissin 12-vuotiaaseen siskoon, Katnissista tulee vyöhykkeen ensimmäinen vapaaehtoinen. Toiseksi tribuutiksi valitaan leipurin poika Peeta, jonka Katniss muistaa pelastaneen itsensä nälkäkuolemalta. Mukaansa tribuutit saavat ottaa yhden muistoesineen kotivyöhykkeestään. Katniss saa ystävältään Magdalta matkijanärhirintaneulan, ja siitä tulee osa Katnissin asua myös areenalla. Matkijanärhet ovat symbolina varsin kapinallisia, mikä saa Katnissin miettimään, sallitaanko korua edes. Capitolin kehittämien kantelunärhien tarkoitus oli vakoilla vyöhykkeiden keskusteluja ja toistaa heidän keskustelunsa Capitolille. Ihmiset kuitenkin keksivät syöttää kantelunärhille täyttä hölynpölyä, minkä vuoksi ne lopetettiin. Geenimanipuloidut kantelunärhet, joita oli pelkkiä uroksia, parittelivat kuitenkin luontoon karanneina matkijalintujen kanssa ja syntyi uusi laji, matkijanärhi. Matkijanärhi ei kuitenkaan kyennyt enää toistamaan samallalailla keskusteluja, vaan lähinnä sointuja ja lauluja, mutta myös ihmisten sanomia asioita.

Capitol, jonne tribuutit lähetetään, on aivan toista kuin vyöhyke 12. Se on utopistinen upeudessaan ja loistossaan, ihanissa napeissaan, joita painamalla saa kuivauksen, hiusten harjauksen tai haluamansa herkkuja, vaatteita, mitä vain. Capitolin vauraus ja hyvinvointi on kuitenkin veren tahrimaa. 12 valvottua vyöhykettä elävät kurjuudessa ja tuottavat Capitolin hyödykkeet tehden Panemista ja Capitolin monopoliasemasta siinä pikemminkin dystopian. Ensimmäistä kertaa elämässään Katniss saa kuitenkin syödä vatsansa täyteen herkkuja ja nauttia koulutuskeskuksen mukavuuksista.

Katnissin ja Peetan ohjaaja Haymitch on muiden ohjaajien tapaan entinen Nälkäpelin voittaja, mutta juoppo. Haymitchin asenne ei myöskään ole aurinkoisin, mutta tajutessaan Katnissin ja Peetan olevan tosissaan pelin suhteen, Haymitch ryhdistäytyy. Katnissista vain ei ole helppoa tehdä sponsoreille ja katsojille miellyttävää.Vyöhykkeiden 1 ja 2 tribuutit ovat ammattilaisia. Heidät kasvatetaan Nälkäpeliä varten, minkä vuoksi he myös usein voittavat. Vyöhykkeellä 12 on entuudestaan vain yksi voittaja, Haymitch, eivätkä Katnissin ja Peetan mahdollisuudet vaikuta hyviltä.

Jäin koukkuun. Nälkäpelin henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia ja Katnissin asenne etenkin siskonsa kissaan Buttercupiin huvitti. Romaani onnistui tempaamaan mukaansa niin hyvin, että jännitin Katnissin puolesta ja kiinnyin muista hahmoista erityisesti Rueen, keijukaisen lailla puusta puuhun hyppivään suloiseen tyttöön vyöhykkeeltä 11. Tapa, miten Rue nukahtaa Katin olkapäätä vasten Katin makuupussin sisässä oli hellyyttävä. Minäkerronnan ansiosta samastuminen Katnissiin ja kirjan tapahtumiin onkin helppoa  –  ja kukapa ei haluaisi olla yhtä rohkea ja sinnikäs kuin Katniss. Jo lähtökohtana se, että Katniss uhrautuu siskonsa puolesta on mieletön, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä Katniss romaanin aikana päätyy tekemään.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Kirsikkapuita, poppeleita, pihatietä reunustavia ruusupensaita, marmorilattioita, mosaiikkisia kylpyhuoneita, kristallikruunuja ja holvikattoja. Ruokasali, jonka mahonkipöydän ympärille mahtuu kolmisenkymmentä istujaa. Järven rannalle tehtyjä eväsretkiä, granaatttiomenoita, loputtomia eepoksia ja romaaneja, ja tietenkin vuoden kohokohta - leijaturnaus. Tapahtuma, jonka ajaksi Kabulin kaupungit muuttuvat kuin pieniksi sotatantereiksi kun jahtaajat yrittävät saada putoavia leijoja kiinni ja ihmiset pidettävät hengitystään tai huutavat kannustushuutojaan. Koulun alkaessa jälleen talviloman jälkeen pojat vertailevat leijaturnauksista saamiaan haavoja. Tämä on Amirin lapsuuden Kabul, paikka, josta Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner 2003, suom. 2004) alkaa.

Teos on kirjoitettu WTC-iskujen jälkimainingeissa kuvaamaan Afganistania länsimaiselle ja amerikkalaiselle yleisölle ja tuomaan sitä valoon. Romaani alkaa rauhan ajan Afganistanista, Amirin onnellisesta lapsuuden ajasta, jolloin kaikki on vielä hyvin. Tarina kietoutuu Amirin sisäiseen kamppailuun itsensä kanssa sekä kilpailuun Baban kiintymyksestä. Hassan on hänen hazara-palvelijansa, saman rinnan ruokkima ja samassa talossa kasvanut. Hän ja Amir ovat läheiset kuin veljet, mutta heitä erottaa etninen rotu ja yhteiskunta-asema. Hassan on hyveellinen ja Amiria kohtaan loputtoman lojaali, mutta silti Amirista tuntuu, että hän kilpailee Hassanin kanssa hänen isänsä Baban suosiosta. Baba tuntuu kohtelevan Hassania paremmin kuin Amiria. Hassan saa osakseen ihailua kun taas Amir on Baballe jatkuva pettymyksen aihe. Amirilla on luontaisia taipumuksia kirjoittamiseen, mutta Baba haluaisi pojan, joka muistuttaisi häntä itseään, olisi yhtä urhoollinen ja vahva – olisi mies:

”Tiedätkö mitä tapahtuu kun muut kaupunginosan pojat kiusaavat häntä? Hassan astuu aina väliin ja hätistelee heidät kauemmas. Olen nähnyt sen omin silmin. Ja kun he tulevat kotiin ja minä kysyn häneltä, miten Hassan sai naamaansa tuon naarmun, hän vastaa että Hassan kaatui. Usko kun sanon, Rahim – siitä pojasta puuttuu jotain.”

Amir, jonka omat taipumukset vievät häntä aivan muuhun suuntaan kuin Baba tai yhteiskunta soisi, joutuu jatkuvaan ristiriitaan ympäröivän yhteisön kanssa. Amirin kilpailunhaluinen ja kateellinen mieli saa hänet pilkkaamaan Hassania sanoista, joita tämä ei ymmärrä ja saa Amirin korostamaan heidän välistään kulttuurieroa. Amir on tietoinen yhteiskunnan epäreiluudesta, mutta se ei estä häntä näkemästä ja hyväksikäyttämästä itsekin sitä, että Hassan tulee aina olemaan ristihuulinen lukutaidoton palvelija, jonka paikka on keittiössä.

Amirin lapsuus Kabulissa on kuin pikku prinssin elämää isossa ja ylellisessä talossa ja yhteiskunnassa, jossa hänen taustansa määrittää kaikkien suhtautumisen häneen. Nimi Amir myös tarkoittaa prinssiä. Amirin lapsuuden satumaa särkyy kun Neuvostoliitto hyökkää Afganistaniin.

Oikeastaan lumous särkyy jo Amirin viimeisen leijaturnauksen yönä, Menneisyys jää häilymään Amirin elämään, ja muistoisssaan Amir palaa yhä uudelleen ja uudelleen savimuurin taakse, kurkkimaan tyhjälle kujalle.

”--Sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.
Minun sanani oli Baba.
Hänen sanansa oli Amir. Minun nimeni.
Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että perusta kaikelle, mikä tapahtui vuoden 1975 talvella – ja sen jälkeen – laskettiin jo noissa ensimmäisissä sanoissa.”

Leijapoika on ensimmäinen lukemani arabikirjailijan kirja. Se raottaa ovea Afganistanin tapakulttuuriin ja lähihistoriaan, pakolaisuuteen ja täysin erilaisten kulttuurien kohtaamiseen. Väkivalta leviää niin Amirin elämään kuin Afganistaniinkin. Amir joutuu pakenemaan Yhdysvaltoihin, jossa uusi elämä tuo mukanaan omat haasteensa afgaanikulttuurin ja amerikkalaisen kulttuurin kohdatessa. Afganistanilaista yhteisöä vieraalla mantereella edustaa joka sunnuntainen kirpputori, jonka puitteissa afganistanilaisen yhteisön säännöt ja käytöskoodit edelleen toteutuvat.

Amirin edesmenneen äidin kerrotaan opettaneen klassista farsinkielistä kirjallisuutta yliopistolla, mutta sodan jälkeisessä Afganistanissa talibaanit sulkevat naiset kotiin kieltäen heiltä työnteon. Amirin äidistä tulee kuva itsenäisestä naisesta - tai ainakin itsenäisestä afgaaniyhteisön soveliaisuussääntöjen sisällä. Hassanin äidin kevytkenkäisyyttä lukuunottamatta romaanin muut afgaaninaiset kuvataan passiivisiksi ja yhteisön sääntöjen ja asenteiden alistamiksi. Kauniissa, kirjallisuutta vaalivassa Sorayassa Amir löytää kuitenkin äitinsä kuvan ja tämän vertaisen.

Leijapoika on sen osittaisesta kepeydestä huolimatta raskasta luettavaa. Lukukokemuksena se on sivistävä, ja sen vääristyneiden ihmissuhteiden kuvaus on mielenkiintoista. En välttämättä kuitenkaan lukisi tätä enää toista kertaa. Ehkä juuri kirjan raskautta tasapainottaakseni olen keskittynyt tässä Leijapojan valoisampaan puoleen, joka on myös se puoli, joka varsinkin teoksen alun kuvauksessa myös viehätti.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Norwegian Wood (ノルウェイの森 1987, engl. 2000) on romaani, josta olisi paljon sanottavaa. Olin jo kirjoittanut tämän blogijutun lähes valmiiksi kun jäin miettimään. (

Norwegian Woodin japaninkielisen alkuteoksen nimessä  ノルウェイの森 Noruwei no mori ei ole kyse puusta, vaan metsästä. Suomeksi tämä kääntyisi ”Norjalainen metsä”. Lukuisista viittauksista Beatlesin Norwegian Wood -kappaleeseen huolimatta Murakami on valinnut olla nimeämättä romaaniaan suoraan kappaleen mukaan.

60-luvun lopun Japaniin sijoittuva Norwegian Wood maalaa kauniita kuvia ja on täynnä kiehtovia yksittäisiä tarinoita sekä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän poikkeavia. Sen tunnelma on täynnä melankoliaa ja hetkellisyyttä, olematta kuitenkaan raskas. Tapahtumia ei sinänsä ole paljoa, vaan tunteilla ja hetkillä on romaanissa etusija, ja kerronta on sopivan verkkaista. Ajan henki ja poliittinen ilmapiiri välittyy henkilöhahmojen keskusteluissa ja paikkojen kuvauksissa.

Keskiössä on romaanin minäkertoja Toru Watanabe, jonka opiskelijaelämää ja toisaalta ensirakkautta seurataan tämän nuoruusvuosien läpi. Watanabe on ahkera opiskelija ja läpäisee tenttinsä helpolla. Tytöt, rakastuminen ja seksi ovat Watanabesta kuitenkin opiskelua kiinnostavampia. Watanaben ensirakkaus on tämän parhaan ystävän jälkeensä jättämä Naoko, joka poikaystävänsä Kizukin itsemurhan jälkeen vaipuu syvään masennukseen. Watanabe käy myöhemmin tapaamassa Naokoa vuorilla sijaitsevassa hiljaisessa, metsän ympäröimässä parantolassa. Omavarainen parantola, jossa potilaat ja lääkärit menevät sekaisin ja auttavat toinen toistaan, on kuin uninen haavemaailma, jonka vastapainona ulkopuolinen maailma ei tunnu yhtä todelliselta. Norwegian Woodin kuuntelua rakastava Naoko häilyy rajamailla, jossakin elämän ja kuoleman, todellisen ja unen välillä.

Mutta miksi teoksen nimi on juuri Norwegian Wood?

Kappaleella on Murakamin romaanissa suuri merkitys, sillä juuri sen kuuleminen lentokoneessa vie Watanaben, takaisin menneisyyteensä ja muistoihinsa. Kappaleena Norwegian Wood kertoo onnettomasta ja varsin yksipuolisesta suhteesta tyttöön: "I once had a girl, or should I say, she once had me". Watanabe voisi sanoa samoin Naokosta, joka ei koskaan todella ole hänen, mutta siitä huolimatta Naokolla on Watanabe.

”I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

She asked me to stay and she told me to sit anywhere,
So I looked around and I noticed there wasn't a chair

I sat on a rug, biding my time, drinking her wine
We talked until two and then she said, "It's time for bed"

She told me she worked in the morning and started to laugh.
I told her I didn't and crawled off to sleep in the bath

And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, Norwegian wood”

Norwegian Wood maalaa kuvan askeettisesta huoneesta, jossa ei ole tuolia, jolla istua. Huoneeseen viitataan norjalaisena puuna: ”Isn’t it good, Norwegian wood?” Myös Naokon mökki on puinen ja huonekaluja on vain vähän, mikä kuvastaa paitsi Naokon, myös parantolan elämän askeettisuutta: ”She showed me around the flat, a pleasant, if plain, four-room unit: living room, bedroom, kitchen, and bath. It had no extra furniture or unneccasy decoration”.

Watanabe viettää muutaman päivän Naokon vieraana. Iltaisin hän juo viiniä ja käy pitkiä, tunnelmallisia keskusteluja Naokon kanssa. Kappaleessa laulaja istuu tytön huoneessa juomassa viiniä ja viettämässä aikaansa tapaan, joka on rinnastettavisssa Watanabeen Naokon mökissä. Kuten kappaleen tyttöä, jolla on töitä seuraavana aamuna, myös Naokoa odottaa seuraavana aamuna tämän tavalliset aamutyöt. Heidän välillään ei tapahdu mitään, ja Watanabe nukkuu olohuoneen sohvalla.

Yöllä Watanabe näkee unta pajuista ja pienistä linnuista, jotka pitävät pajuja paikoillaan tuulessa. Hän yrittää huitaista läheistä oksaa kepillä häätääkseen linnut ja saadakseen oksan heilahtamaan. Pois lennähtämisen sijaan linnut putoavat maahan linnun muotoisina metallinpalasina. Näky, johon Watanabe herää on kuin unen jatkoa:

 ”As if by reflex, I sat up in bed and started searching for the metal birds, which of course were not there. What I saw instead was Naoko at the foot of the bed, sitting still and alone, staring through the window. […] Naoko stayed frozen in place, like a small nocturnal animal that has been lured out by the moonlight”.

Kohtaus viittaa Naokoon yhtenä linnuista, paikalleen pysähtyneenä yön eläimenä, jonka silmissä Watanabe ei näe mitään.

”I stared back at her, but her eyes told me nothing. Strangely transparent, they seemed like windows to a world beyond, but however long I peered into their depths, there was nothing I could see. Our faces were no more than ten inches apart, but she was light years away from me”.

Naoko on kuin kaivo, josta tämä kertoo Watanabelle kirjan alkupuolella tarinaa. Hän on umpikuja, joka ei johda mihinkään. Hänen silmissään näkyvä tyhjyys on Naokon tyhjyyttä, pohjattoman kaivon loputonta pohjattomuutta, johon Watanabe on uppoamassa. Metallisten lintujen tavoin Naoko pidättelee Watanabea paikallaan, estäen tätä siirtymässä elämässään eteenpäin. Kuunvalossa Naoko näyttäytyy kuin aave, paljastaen tälle alastoman vartalonsa. Muisto jää myös aaveen tavoin häilymään Watanaben mieleen, eikä hän ole varma, oliko näky totta vai fantasiaa.

Kohtaus symboloi Naokon etäisyyttä ja tämän tavoittamattomuutta. Hän ei ole Watanaben ulottuvissa, kuten ei ole Norwegian Woodin tyttökään. ”And when I awoke, I was alone, this bird had flown” laulaa John Lennon. Aamulla kaikki on toisin myös Murakamissa. Naokossa ei näy merkkiäkään tämän yöllisestä vaelluksesta, joka jää viimeiseksi kerraksi kun Watanabe näkee alastoman Naokon. Romaanin edetessä Naoko lipuu yhä kauemmaksi Watanabesta, eikä kykene lopulta edes vastaamaan tämän kirjeisiin. Watanabe pysyy Naokolle lojaalina ja uskoo tämän paranemiseen, kykenemättä näkemään Naokon ongelmien suuruutta. Kuten kappaleen minä, myös Watanabe jää lopulta yksin.

Etsiessäni jotakin selitystä Norwegian Woodin epätarkalle käännökselle, törmäsin käännökseen Murakamin esseestä, jossa hän selittää käännöksensä problematiikkaa:

”I, as one of a translator, want to say that the right interpretation of the word “Norwegian Wood” is just “Norwegian Wood.” The other interpretations might be more or less mistranslation. If you look at the context of the lyrics, it is clear that the ambiguous tone of these words dominates this song and lyrics. It is difficult to definite these words as one special meaning. It is not different between in Japanese and English. If you wanted to catch it, you would lose it. Of course, one of images that these words contain might be “Norwegian wood furniture” = “Nordic furniture.” But it isn’t the only meaning of them. If you insisted that they meant just “Nordic furniture,” the narrow way of assertion would detract the deepness of this song that the ambiguity (this deepness is the point of this song). It is just to miss the forest for the trees. “Norwegian Wood” might not be “ノルウェイの森 (noruei no mori),” but at the same time it isn’t “Norwegian wood furniture,” I think.”

Murakami antaa ymmärtää, että kuten Beatlesin kappaleessa, myös hänen romaaninsa kohdalla ”Norwegian Wood/Noruei no mori” on tulkittavissa enemmän kuin yhdellä tapaa, tai vähintäänkin syvällisempänä kuin pelkkänä Naokon lempikappaleena.

Tähän astinen kirjoitukseni on käsitellyt lähinnä Naokoa. Se, mitä Norwegian Woodista haluan kuitenkin vielä sanoa on kuinka useaa sen henkilöhahmoa houkuttelee kuolema. Miksi on kysymys, johon Norwegian Woodissa ei saada vastausta. Maailma näyttäytyy ankaran realistisena - aina sitä vastausta ei ole tai sitä ei saa. Ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita, mutta ympärille jäävien on elettävä silti parhaansa mukaan. Teoksessa sekoittuvat elämänhalu ja kuoleman houkuttelevuus, menneisyys ja nykyisyys: "These were strange days, now that I look back at them. In the midst of life, everything revolved around death". Päästäkseen irti menneisyyden otteesta Watanaben on valittava menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Oma tarinani alkaa vuoden 2008 heinäkuun lopusta. Ostin Haruki Murakamin Norwegian Woodin Oslon lentokentältä syistä, joita en enää kunnolla muista. Murakami ei tuolloin ollut vielä mikään nimi, enkä ollut koskaan kuullut kyseisestä romaanista (eikä ihme, sillä teos suomennettiin vasta 2012). Nimi kuulosti kuitenkin hirveän hyvältä. Ehkä siksi, että olin juuri Norjassa, ehkä siksi, että tunsin Beatlesin samannimisen kappaleen. Osittain kirja houkutteli, koska se oli japanilainen.

Tällä viikolla sain luettua Norwegian Woodin loppuun. Tämän täytyy olla pisin aika, jonka olen koskaan käyttänyt yhden kirjan lukemiseen. Aloitin kyllä lukemisen jo tuolloin lennollani, mutta jotenkin se jäi. Vuosien mittaan olen edennyt pienin askelin, kunnes edellisellä viikolla päätin tarttua Norwegian Woodiin ja käydä kunnolla lukemaan. Kirjasta oli jäänyt sellainen vaikutelma, että tämä on varmasti todella hyvä ja erityinen ja täytyy sanoa, että paneuduin lukemiseen syventymisellä, jonka vain yömyöhän hiljaisuudessa luettava kirja saa osakseen.

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär

Joulun odotus meni rattoisasti. Sujata Masseyn Rei Shimura, Samurain tytär (The Samurai's Daughter, 2003, suom. 2005) pohtii toisen maailmansodan aikaista Japania ja sen toimia. Millainen oli keisari Hirohito, johon ei sovi edes viitata kuin Showa Tennona tämän hallitsijakauden (showa) mukaan?

Rei työstää historiikkia omasta suvustaan, joka on vanha samuraisuku. Samaan aikaan hänen poikaystävänsä Hugh ajaa joukkokannetta japanilaisia suuryrityksiä vastaan, jotka ovat vastuussa sodanaikaisten lohduttajanaisten kohtalosta. Lohduttajanaiset ovat japanilaisten sotilaiden käytössä olleita naisia, jotka ryöstettiin Taiwanista ja Filippiineiltä prostituoiduiksi.

Kirjaa oli kiva lukea ennen joulua, sillä Rei Shimura, samurain tytär alkaa nimenomaan joulusta, jota hän on saapunut vanhempiensa luokse viettämään. Hänen vanhempiensa alivuokralaisena on nuori ja suloinen japanilaistyttö Manami, joka on töissä sairaalassa ja suorittaa patologian jatko-opintojaan. Rein kiireinen lakimiespoikaystävä Hugh ilmoittaa yllättäen myös saapuvansa jouluksi paikalle, mikä saa joulun tuntumaan Reistä täydelliseltä. Täydellinen siitä ei kuitenkaan tule.

Vaikka teos sijoittuu suurimmaksi osaksi Japaniin, on sen Amerikka-osuus viehättävä. Shimuroiden viktoriaaninen, kolmikerroksinen talo kuvataan upeaksi. Rein perheen varallisuus näkyy Rei Shimura -kirjoissa vain vähän. Reillä on äitinsä vintage vaatteita, mutta Rei elättää itse itsensä välillä niukoinkin varoin ja asuu vaatimattomasti. Hänen vanhempiensa kodin ylellisyys tuli silti hieman yllätyksenä.

Mieleenpainuvin kohtaus kirjasta on kun Rei on sanomassa hyvästejä herra Ishidalle ja herra Ishida tunnustaa pitävänsä Reitä lapsenlapsenaan:

Pidättelin hengitystäni. "Puhuttelisitteko minua sen mukaisesti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos haluatte, voitte sanoa minua Rei-chaniksi. Olisin siitä todella onnellinen. Pitäisin sitä kunnianosoituksena."

"Sopiihan se. Mutta ainoastaan, jos te puolestanne sanotte minua ojiisaniksi"

Herra Ishida oli antanut minulle luvan sanoa häntä isoisäksi. Kuiskasin sanan, ja minut valtasi ihmeellinen hyvänolon tunne.

Japanilaisessa kulttuurissa puhuttelumuodot ovat erittäin tärkeitä ja puhuttelu sukunimellä etunimen sijaan on yleistä. Lähipiiriin (perhe, ystävät) kuuluville etunimen käyttö on sallittua, mutta muuten se katsotaan liian tuttavalliseksi. -Chan puolestaan on pääte, jota käytetään usein pienistä lapsista heidän etunimensä yhteydessä. Reille siirtyminen tuttavallisempiin puhuttelunimiin herra Ishidan kanssa on iso askel ja symboloi erään ympyrän sulkeutumista. Rei Shimura, samurain tyttäressä sulkeutuukin useampi kuin yksi ympyrä. 

Stephenie Meyer: Uusikuu

Luin taas Uusikuun (New Moon 2006, suom. 2007)  Niin, juuri sen Uusikuun. Stephenie Meyerin Twilight-saagan toisen osan.

Jacob on ihanan aurinkoinen ja lämmin ja tekee Bellalle hyvää. Se passiivinen Bella, joka Bella Edwardin seurassa on, on Jacobin seurassa aktiivinen ja kekseliäs ja ideoi paljon. Yleensä Jacob on iloinen kaikesta, mitä Bella ehdottaa, oli se kuinka kummallista tai erikoista tahansa; moottoripyöristä, patikoinnista, räiskintäelokuvasta. Jacobin seurassa Bella ajaa moottoripyörällä ja suunnittelee kalliolta hyppäämistä – molemmat asioita, joita Edward ei hänelle ikinä sallisi. Jacob ei jarruttele Bellaa ja kiikuttaa tämän jopa kiltisti ensiapuun paikattavaksi Bellan telottua itsensä moottoripyörällä kerta toisensa jälkeen.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tunnettuun klassikkoteokseen. Uusikuussa tuo teos on Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia.  Mietinkin tällä lukukerralla, miten jännästi Meyer  tuo Romeon ja Julian mukaan tarinaan. Alussa Bella ja Edward katsovat Roomeota ja Juliaa luokassa elokuvaversiona. Myöhemmin näytelmä palaa Bellan mieleen kun Edward on poissa ja hän, Julia, on jäljellä ilman Romeotaan. Bella miettii, mitä Julia tekisi Romeon lähdettyä; mitä jos Julia ja Paris olisivatkin ystäviä? Mitä jos Pariskin rakastaisi Juliaa ja Julia haluaisi tehdä Parisin onnelliseksi? Näytelmän nimi ei varmaankaan olisi Romeo ja Julia - eikä Twilight olisi Twilight, mikäli se päättyisi toisin. Romanttisen konvention mukaan on sanomattakin selvää, että Bella ja Edward päätyvät takaisin yhteen. Uusi uu ei saa Romeon ja Julian traagista loppu, mutta kovin kaukana se ei ole.

Lempikohtani Uusikuussa ei kuitenkaan käsittele Jacobia tai Bellan pohdintoja. Itse asiassa se ei käsittele mitään. Bellan elämä on katkolla kun Edward lähtee Forksista jättäen jälkeensä täysin rikkinäisen Bellan. Useaan kuukauteen Bellan maailmassa ei tapahdu mitään. Hän kyllä syö ja käy koulua ja saa erinomaisia arvosanoja, mutta Bella on kuin haamu. Tätä aikaa Meyer kuvaa tyhjillä sivuilla, joiden keskellä on vain kunkin kuluvan kuukauden nimi. Keino on tehokas. Kuin kuva, se taltioi Bellan tyhjyyden ja kertoo siitä enemmän kuin sanat.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Se una notte d’inverno un viaggiatore 1979, suom. 1983) on metafiktiivinen romaani, joka vie lukijan sisään teoksen maailman heti alussa puhuttelemalla lukijaa. Se kuvaa kuinka olet juuri aloittamassa sen lukemista ja antaa neuvoja parhaasta asennosta ja paikasta, jossa sitä lukea ilman keskeytyksiä, ja jatkaa kuvaamalla mielenliikkeitäsi kun luet sen ensimmäisiä sivuja. Se ei tietenkään todellisuudessa kuvaa juuri sinua, mutta lukijana saat sen illuusion. Tästä illuusiosta alkaa Jos talviyönä matkamies.

Teos sitoo yleisönsä sen keskeisimpään hahmoon, Lukijaan. Matto vedetään lukijan alta tuon tuostakin kun kukin romaani alkaa ja tarina onkin aina eri. Fyysinen lukijakin alkaa pikkuhiljaa tajuta, että jatkoa ei ole tulossa. Myös tämä tarina on päättymässä kesken. Sisäistekijä yllyttää lukijaa ja usuttaa tämän etsintään Lukijan kanssa. Jos talviyönä matkamies muodostuu etsinnäksi kun Lukija erehtyy lukemaan painovirheen takia aivan toista tarinaa kuin mitä kirjan nimi lupasi. Kirjojen ja tarinoiden maailma imaisee heidät mukaansa aina uuden jatkon etsintään. Jatkoa ei kuitenkaan ole vaan Lukija törmää aina uuteen romaanin alkuun.

Aivan Jos talviyönä matkamiehen alussa tekijä sekoittaa elementtejä sekä alkavasta romaanista ja sen tarinasta että siitä konkreettisesta romaanista, jota Lukija lukee: ”Romaani alkaa rautatieasemalla, veturi puuskuttaa, mäntien huohotus peittää kappaleen alun, savupilvi kätkee osan ensimmäisestä rivistä” (s. 12). Sekoittamalla Lukijan lukeman tarinan savun tätä ympäröivään maailmaan ja saattamalla ne kosketuksiin toistensa kanssa Calvino luo vaikutelman, joka on voimakkaampi kuin kumpikaan yksistään. Hän viestittää, että myös hänen alkamaisillaan oleva romaaninsa on enemmän kuin pelkkä luettava maailma. Kuvaamalla asemaa tavalla, jossa lukijan on täydennettävä sitä omalla mielikuvituksellaan, hän pakottaa lukijan osallistumaan romaaniin.

Jos talviyönä matkamies on paitsi romaani lukemisesta nauttimisesta myös romaani kirjoittamisen vapaudesta ja siitä nauttimisesta. Se on ”l’art pour l’art” – taidetta taiteen vuoksi. Se on kirjailijan ja fyysisen lukijan yhteistä leikkiä ja iloitsemista. Se ei ole syvällinen psykologinen tutkielma ihmismielestä, ei tutkielma eri ympäristöistä eikä kulttuureista. Teoksesta pikemminkin uhkuu, ettei sitä pitäisi lukea liian analysoiden, mitä Lukijan ja Lubmillan yksinkertainen halu vain lukea korostaa. On kuin romaani sinänsä vastustaisi liika-analysointia, ja Calvino olisi päättänyt tarjota meille vain parhaat palat toinen toistaan jännittävämmistä kertomusten aluista.

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”