Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön.
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön.
Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa.
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään.
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään.
Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.
Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan.
Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut.
Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa.
Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.
