Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.
Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.
Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu.
Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.
Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.
He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---
Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia.
Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.
Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan.
Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?
