Lukiessani Helen Fieldingin Bridget Jonesia (1996) olen tehnyt kaksi huomiota. Ensinnäkin se saa minut miettimään Bridgetin pituutta, sitten ohikiitävän hetken omaa painoani. Mitähän oikein edes painan? Tai mitä minun pitäisi painaa?
Edellisestä lukukerrasta on aikaa. Luin kirjan eräälle englannin kurssille joskus16-vuotiaana. Ihmettelin kovasti kun kirja oli niin paljon huonompi kuin elokuva. Kauheata luetteloa jostain savukkeista. En varmaankaan jaksanut keskittyä.
Miten niin huonompi, kysyn nyt. Jokainen tunnistamani viittaus Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, jokainen adaptaation hippunenkin siitä tuottaa suurta iloa lukiessani ja kihertelen romaanin komediallisuudelle. Tämän uuden ulottuvuuden lumoissa Bridget Jones onkin aika paljon parempi kirja. Ehkä myös siksi, että olen vanhempi.
Toiseksi, olen löytänyt syyn hiustenkuivaajafobiaani. Kuivatessani hiuksiani (etenkin yksin ollessani) pelkään koko ajan ihan järkyttävästi, että jotakin jää minulta sen hurinan yli kuulematta tai huomaamatta. Niin, Bridgethän ei kuule hiustenkuivaajansa yli Mark Darcyn soittavan summeria, vaikka tämä soittaa sitä 12 kertaa... Vähemmästäkin sitä saa fobian! Mitä jos oma Mr Darcyni soittaa ovikelloa juuri kun olen kuivaamassa märkää tukkaani?
Koko touhu Austenin romaanien uudelleenkirjoittamiseksi tuntuu turhalta. Miksi modernisoida niitä sellaisenaan kun niitä voi soveltaa näin oivaltavasti? Ei 1800-luvun tapakulttuuria kuvaavaa Austenia voi siirtää nykyaikaan.
Bridget Jonesia rakastan. Ero moneen muuhun adaptaatioon onkin siinä, ettei se yritäkään olla muuta kuin on, ja siinä piilee sen nerous (kuten myös elokuvan kaksoiskoodauksessa kun Colin Firth esittää Mark Darcya). Se on oma teoksensa, ei vain imitaatio tai Austenin modernisointi. Luin muuten Guardianista, että BBC:n tv-sarjan ohjaaja olisi halunnut Darcyn ilkosilleen, mutta ettei Colin Firth suostunut. Huh huh. Ajatella, jos meillä olisikin likomärän paidan yläruumiiseen kiinnittyneen Darcyn sijaan alaston Darcy.
Mainittakoon myös, että kansi on ihan älyttömän söpö. Jännä, miten hyvälle tuulelle jokin kirja voi saada.
