Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austenin Järki ja tunteet (Sense and Sensibility 1811) on kirja, jonka olen lukenut vuosia sitten ja nyt uudestaan. Olen vieroksunut kirjaa sillä perusteella, että "kun siinä kerran on niin epämiellyttäviä hahmoja", mutta todellisuudessa en ehkä vain halunnut kohdata itseäni. 

Keskustelin vähän aikaa sitten ystäväni kanssa kyseisestä romaanista. Järki ja tunteet on aina ollut hänen mielikirjansa austeneista, ja hän sanoi kuinka Elinor on juuri se järkevämpi sisar, miten hän pystyy näkemään tämän ajattelutavan itsessään. Että Marianneen varmaan aika harva pystyy samaistumaan.

Kuulun näihin harvoihin. Järki ja tunteet on kuin katsoisi peiliin. Näen Mariannessa itseni. Saman tunteiden palon, niiden suoranaisen ruokkimisen ja vahvan impulsiivisuuden. 

Jane Austen on psykologisimmillaan juuri tässä teoksessaan. Se on tutkimus järjestä ja tunteesta, niiden ilmenemisestä ja niiden vaikutuksista ihmisluontoon. En vieläkään pitänyt monestakaan kirjan hahmosta, mutta samaistumiseni Marianneen ja Austenin uskomaton taito käsitellä tätä aihetta sai kirjalle suuren arvostuksen. 

Järkeviä ihmisiä kuvataan usein. Hupsuja myös. Mutta mietin, mitä muita täysin tunteen varassa toimivia hahmoja kirjallisuudesta löytyy?

Mieleeni tulee Louisa M. Alcottin Josephine March teoksesta Pikku naisia. Jo on voimakkaasti tunteva nuori nainen, jonka tulista luonnetta lempeä äiti yrittää hillitä. Huomattavaa on, ettei Austen naita emotionaalista ja melodramaattista Mariannea miehelle, joka on yhtä tunteikas ja eloisa kuin tämä itse. Myöskään Jo ei saa Laurieta, jonka luonne on liian lähellä hänen omaansa, vaan antaa äitinsä ajatusten vaikutuksesta tälle rukkaset. Molemmat nuoret naiset naitetaan itseään vanhemmalle, hyvin tasapainoiselle ja rauhalliselle miehelle. Tämä kuvastaa käsitystä siitä, ettei kahden voimakkaasti tuntevan ihmisen tulisi päätyä yhteen. Miksi ei?

Austenin ajan maailmassa tunteita ei kuulunut näyttää. Tunne ja tunteellisuus saattoivat merkitä yliherkkyyttä ja tunnekuohuja, joita ei nähty positiivisina. Elinor edustaa sitä järjen vaikutusta, joka saa ihmisen noudattamaan yhteisiä seurustelusääntöjä ja joihin hän sopeutuu. Marianne rikkoo näitä ja käyttäytyy omien mielihalujensa mukaisesti välittämättä muista. Mariannea ja Jo'ta yritetään molempia saada hillitsemään luonnettaan. Se, että Marianne päätyy naimisiin Brandonin kanssa noudattaa ajan sovinnaisuuskäsitystä. Brandonilla Mariannen vastapainona on tämän luonteeseen "tasapainottava vaikutus".

Silti sydäntä jollain tapaa kouristaa. Marianne on viehättävä juuri siksi, että on niin aito ja teeskentelmätön. Täytyykö tunteellisuudesta maksaa näin kova hinta?

Tunteita on hyvä osata hillitä, koska muuten pettymykset tuntuvat juuri niin karvailta kuin Willoughbyn menetys Mariannesta, mutta silti tuntuu väärältä, että näin osoittelevasti osoitetaan, että vain hillitty mies on se sovelias ja sopiva vaihtoehto.

Guy de Maupassant: Horla

Guy de Maupassantin novelli Horla (1887) kuvastaa hulluuden partaalla kamppailevan kirjailijan hulluutta ja harhaa ja pukee sen kauhuun. Novellin minäkertoja kertoo päiväkirjassaan oudosta sairaudestaan ja näkymättömästä olennosta, joka piinaa häntä öisin. Kertoja epäilee välillä itsekin olevansa hullu ja hakee todisteita selittääkseen tapahtumien kulun. 

Todellisuuden ja illuusion suhde sekoittuvat toisiinsa eikä ulkopuolista näkökulmaa ole. Epäluotettava minäkertoja on tarinan ainut kertoja ja kokija. Kaikki havainnot perustuvat hänen subjektiivisiin tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa. Lukija alkaa epäillä kertojan täysjärkisyyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan minä istuu avonaisen ikkunansa ääressä pohtimassa toisia maailmoja ja niiden elämänmuotoja.

Kirjailijan omaan mielenhäiriöön viitataan kaikissa Horlaa kokevissa yhteyksissä. H.P. Lovecraft kirjoittaa esseessään Supernatural Horror in Literature seuraavasti:

"The horror-tales of the powerful and cynical Guy de Maupassant, written as his final madness gradually overtook him, present individualities of their own; being rather the morbid outpourings of a realistic mind in a pathological state than the healthy imaginative products of a vision naturally disposed toward phantasy and sensitive to the normal illusions of the unseen. Nevertheless they are of the keenest interest and poignancy; suggesting with marvellous force the imminence of nameless terrors, and the relentless dogging of an ill-starred individual by hideous and menacing representatives of the outer blackness" (Lovecraft 1927). 

Tiedetään, ettei Maupassant ollut täysissä ruumiin ja mielen voimissaan Horlaa kirjoittaessaan. Se, kuinka paljon tämä on vaikuttanut hänen kirjoitukseensa, on kyseenalaista.

Novellin tulkinnassa voidaan nähdä kolme vaihtoehtoa; kertoja on joko hullu, hypnoosissa tai kaikki hänen kertomansa on totta. Juuri tämä paradoksi tekee Horlasta niin kiehtovan ja tehokkaan kuin se on. Novellin päiväkirjamerkinnät ajoittuvat yhteen kesään. Tiivis aikakehys sulkee sisälleen jännitteen, joka ei pääse katkeamaan. Tämä lisää tarinan jännitystä ja luo yhtenäisen, tiiviin tunnelman.

Lukijana emme tiedä paljoakaan tarinan minästä, mutta tiedämme, että hän asuu yksin palvelijoidensa kanssa kartanossa jossakin päin Normandiaa. Maupassant maalaa kuvan ylevästä kartanosta ja sen sisään kätkeytyvästä mystiikasta. Mielenkiintoista on kertojan pohdinta siitä yksinäisyydestä, joka välttämättä hänen asumismuodostaan seuraa: "Yksinäisyys on varmasti vaarallista työtelijäille hengille. Meidän ympärillämme pitää olla ihmisiä, jotka ajattelevat ja jotka puhuvat. Kun olemme yksin kauan, kansoitamme tyhjyyden aaveilla". 

Horla jollain tasolla ehdottaa siis kertojan mielenhäiriön syyksi yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Suurimpia kauhun hetkiä eivät kuitenkaan herätä ne kohtaukset, joissa kertoja on yksin vaan ne, joissa hän on kanssakäymisissä muiden kanssa. Ajurin kokemus unettomuudesta kertojan poissaolon aikana herättää kylmiä väreitä. Kertomus on kuin ulkopuolinen todistus olennon, Horlan, todellisesta olemassaolosta, joka jää kuitenkin siihen.

Pariisissa novellin kertoja osallistuu päivällisille, joissa hypnotismia ja suggessiota tutkiva lääkäri hypnotisoi kertojan serkun. Kohtaus vaikuttaa sinänsä viattomalta, eihän tapauksesta seuraa muuta kuin se, että serkku todella uskoo miehensä tarvitsevan viisituhatta frangia ja pyytää tätä summaa. Vaikka kertoja hänelle kuinka selittää, ettei hänen miehensä suinkaan tällaisia rahoja ole pyytänyt, vaan että tämä on hypnoosissa, ei serkku tätä usko. Kohtauksen karmivuus hiipii selkäpiihin vasta novellin lopussa. Lukija päätyy miettimään, onko kertojakin itse asiassa hypnotisoitu.

Le Horlan minäkertojan tehokkuus perustuu paitsi siihen, että se päästää lukijan sisälle kertojan sisäisten tunnetilojen kuvaukseen, myös siihen analyyttiseen tapaan, jolla tämä käsittelee tapahtumia. Pelkästään lukija ei epäröi, vaan myös novellin päähenkilö, kertoja itse, epäröi. Epäluonnolliset tapahtumat kerrotaan luonnollisen kertojan suulla.

Alusta lähtien kertojalla on tunne siitä, että jokin voima saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Yhtenä, ja viimeisenä mahdollisuutena voidaan pitää sitä, että kyse on kertojan toisesta persoonasta, jakautuneesta mielestä, joka lopulta vie muodonmuutoksen loppuun kuolemalla – joko kuvaannollisella tai kirjaimellisella. Se  juo kertojan juomia, se lukee hänen kirjaansa ja peittää hänen peilikuvansa peilissä.

"Mutta kas vain! Yht’äkkiä aloin havaita itseäni usvassa kuvastimen pohjalla, usvassa, joka muodostuu ohuessa vesiputouksessa; minusta näytti, että tämä vesi liukui vasemmalta oikealle hitaasti ja tehden kuvani hetki hetkeltä täsmällisemmäksi. Se oli kuin jonkin pimennyksen loppu. Se, joka minut kätki, ei näyttänyt omaavan selväpiirteisiä ääriviivoja, vaan eräänlaisen läpikuultamattoman, vähitellen kirkastuvan läpinäkyvyyden." 

Katsottuaan peiliin tarpeeksi kauan kertoja alkaa nähdä oman kuvajaisensa hahmottuvan. Tätä voidaan pitää kuvauksena kaksoispersoonan esiin tulemisesta, siitä hetkestä, jona ensimmäinen persoona tunnistaa toisen olemassaolon. Huomattavaa on myös, että yhden tunnetuimman jakautunutta mieltä käsittelevän teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden (1886), sekä Horlan (1887) ilmestymisen välillä on vain vuosi.

Jane Austen: Northanger Abbey

Jane Austenilla on ollut hauskaa. Nuoren naisen esikoisromaanista Northanger Abbeysta (1818) tulee väistämättä mieleen kuva Anne Hathawaysta Jane Austenina elokuvassa Jane Austenin jalanjäljillä kirjoittamassa kieli poskessa, mutta samaan aikaan kärkkään kriittisenä.

Northanger Abbey on 1700-luvun lopun namedroppingia. Tuohon aikaan suuressa suosiossa olleiden goottilaisten romaanien kirjoittajien ja heidän teostensa nimet, erityisesti Ann Radcliffen Udolphon mysteeri sekä The Italian, vilahtelevat henkilöiden keskusteluissa kuin twitterin tagit. Viittaukset ovat nautittavia ja herättävät hilpeyttä erityisesti niissä, jotka genreä yhtään tuntevat. Catherine on suuri gotiikan fani ja innokas näkemään asiat näiden romaanien kaltaisten dramaattisten tapahtumien värittäminä.

Northanger Abbey noudattelee kuuliaisesti goottilaisen romaanin kaavaa, mutta osoittaa samaan aikaan, kuinka Catherine nyt ainakaan ei ole sellainen romaanin sankaritar, jolle voisi tapahtua mitään. Hän ei ole kaunis eikä sensitiivinen. Catherine on täysin keskinkertainen, ja hänen taitamattomuuttaan korostetaan erityisesti romaanin alussa.

Kohtaus, jossa Catherine on matkalla Northanger Abbeyyn ja herra Tilney valmistelee häntä tulevaan kertomalla hänellä kauhutarinan, on mitä nautittavin. Austenilla olisi ollut osaamista goottilaisten romaanien kirjoittamiseen, mikäli olisi siihen ryhtynyt. Vaikka herra Tilneyn kertomus on kerrottu vain piloilla, se saa lukijan odottamaan jotakin tapahtuvan. Jännite kulkee läpi romaanin ja Catherinenkin mielikuvitus laukkaa Abbeyssa. Lukija ei voi olla varma, onko kaikki vain parodiaa vai onko jotakin yllättävää tulossa.

Austen yhdistää goottilaisen romaanin antityypit ja goottilaisen romaanin jännitteen, sen uteliaisuuden ja epäilyksen. Salaisen käsikirjoituksen paikalla on kuitenkin pesulista, eikä Northanger Abbey ole se goottilaisen romaanin vanha linna, joksi Catherine sitä kuvittelee. Northanger Abbeyn parodisuus perustuukin Catherinen koomiseen erehdykseen luulla goottilaisten romaanien ruokkiman mielensä kuvitelmia todeksi. Abbeyn mysteeri on olemassa vain Catherinen mielikuvituksessa. Austen pilkkaa aiheettomia pelkoja ja näyttää maailman rationaalisena, järkevänä paikkana, jossa todellista vaaraa ei ole.

Ironisesti Ann Radcliffe, Austenin suurin parodian kohde, pyrki romaaneissaan samaan. Radcliffe selittää kaiken yliluonnollisen aina luonnollisena, oli se sitten verisiä vahanukkeja tai jotain muuta. Austen vie kuitenkin tämänkin astetta pidemmälle.

Romaani on tehokas luodessaan mysteerin tuntua. Jopa Tilneyden erityinen huomaavaisuus ja kiinnostus Catherinea kohtaan herättää epäilyksiä. Miksi he poimivat yksittäisen, hieman naiivin ja keskinkertaisen tytön ja vievät tämän linnaansa?

Intertekstuaalinen linkki on helppo huomata, ja Austenin ajan lukijoille Northanger Abbeyn viittaukset ovat olleet sitäkin selkeämpiä. Kaiken lisäksi kenraali Tilneyllä tuntuu olevan rajaton valta ja hänen lapsensa vaikuttavat hieman säikyiltä. Omituisten löydösten ja havaintojen ketju saa Catherinen epäilemään herra Tilneyn hyväluontoisuutta ja rouva Tilney vaikuttaa kuolleen hämärissä olosuhteissa.

Parodioidakseen mielestään sopimatonta ja turmelevaa kirjallisuuden genreä Austenin oli siis rakennettava goottilaisen romaanin puitteet. Austen on esikoisromaanissaan yllättävän terävä ja ajankohtainen aikaansa nähden, vaikka juoni ja kerrontatekniikka on monella tapaa kömpelöä. Don Quijoten tavoin Northanger Abbey käsittelee fiktion vaikutusta, sen luomaa illuusiota ja siihen uskomista. Romaani on vahva realistisen romaanin puolestapuhuja ja Austen tekee kyllä lukijalle selväksi kantansa vallitsevaan goottilaisen romaanin villitykseen.

Saatuaan ensin nauttia kirjan jännitteestä lukijaa odottaa pettymys kun herra Tilneyn tunteita ei eritellä eikä Catherinen tunteita ja reaktioita kuvailla samalla laajuudella kuin koko romaanin alun. Jane Austenmaiseen tyyliin pitkien jaarittelujen jälkeen merkityksellisimmät tapahtumat kerrotaan yhteenvetona kirjan lopussa ilman sen kummempia yksityiskohtia.

Austenin tiedetään työstäneen Northanger Abbeya koko kirjoituskautensa ajan, mutta hän ei koskaan saanut sitä valmiiksi. Romaani julkaistiin postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen 1817 yhteispainoksessa Persuasionin eli Viisastelevan sydämen kanssa.

Northanger Abbeyn Catherine on typerä ja naiivi, mutta ehdottomasti henkilöhahmo, josta ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Austenin huumorintajua osoittaa, että Catherine tekee kutakin asiaa aina puoli tuntia.

Kirja on suomennettu myös nimellä Neito vanhassa linnassa. Kuvassa englanninkielinen vintage-versio vuodelta 2008.