Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.
Mitä nimeen tulee,
ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin
jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa
asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää
kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun
kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta –
tiedättehän – joku Winthrop!
Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop.
Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.
Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos
muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu
romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on
episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja
loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun
uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha
isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän
hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat
sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä.
Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin
lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten
pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele,
eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti
luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin
suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin
tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden
kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille
liikaa.
Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään. Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.
”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni,
niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se
haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
”Sattuu – herääminen sattuu”,
Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että
on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain
jotakin, mistä olen uneksinut.”
”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan
arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana
surullinen herääminen oli lähellä.
Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu.
En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.
Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti