torstai 17. huhtikuuta 2014

Toni Morrison: Sula


Luin viime keväänä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Nyt vuorossa oli Morrisonin Sula (1973, suom. 1995).

Morrison on ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu musta nainen. Hänen teoksissaan näkyy revisionismi ja afrikkalais-amerikkalaisten historian uudelleenkirjoittaminen. Sula ei vielä mene yhtä pitkälle kuvatessaan mustien vapauden riistoa ja heidän kokemaansa rasistista sortoa kuin Morrisonin myöhempi teos Minun kansani, minun rakkaani. 

Yhtymäkohtia silti on. Minun kansani, minun rakkaani tavoin Sula kertoo useamman sukupolven tarinan, valottaen Medallionin mustien alueen syntyhistoriaa ja mustien kohtelua 1900-luvun alussa. Sulassa Morrison ei kuvaa mustien orjuutta vaan kuvaa nimenomaan sen jälkeistä aikaa.

Romaani sijoittuu miljööseen, joka on oikeastaan jo itsessään pelkkä "neekerivitsi". Tarina kertoo, miten valkoinen mies huijaa juuri vapautuneen mustan orjan hyväksymään maapalan ylempää vuoren rinteeltä paremman ja viljaisamman laakson sijaan nimittämällä paikkaa "taivaan pohjaksi". Tästä maatilkusta syntyy Pohja, Medallionin mustien alue, jossa teoksen henkilöt asustavat. 

Pohjan mustat ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Heidän elämänsä kovuutta ja raakuutta kuvaa, kuinka Eva katkaisee itseltään jalan pystyäkseen elättämään itsensä ja kolme pientä lastaan vakuutusrahoilla. Eva onkin oikea leijonaäiti sisukkuudessaan ja rohkeissa valinnoissaan. Kaikki hänen valintansa eivät välttämättä ole aina niin eettisiä, mutta hänen kaikki tekonsa kumpuavat äidinrakkaudesta. Eva kerää kotiinsa omiensa vartuttua lapsia, jotka hän ottaa luokseen asumaan. Kolme heistä hän nimeää Deweyksi, eikä heitä lopulta erota enää toisistaan vaan he ovat kaikki yksi ja sama - deweyt. Äitinä hän on aivan toisenlainen kuin tyttärensä Hannah.

Tarina on koskettava. Sula on tarina ei paitsi erilaisista äideistä ja erilaisista keinoista selvitä, myös ystävyydestä kahden erilaisen tytön välillä. Tarina siitä, miten ihminen antaa asioiden tulla väliin ilman, että se on sen arvoista.

Nel ja Sula kasvavat yhdessä, ovat tyttöjä yhdessä, uneksivat yhdessä. He ovat erottamattomia Nelin häihin asti, jolloin väliin tulee mies. Opiskelemaan lähtenyt Sula palaa Pohjaan aivan toisenlaisena kuin muut. Sula on musta nainen, joka haluaa elää kuin mies. Vapaana, riippumattomana. Hän tekee mitä haluaa eikä piittaa yhteisön normeista vaan nousee niitä vastaan. Sula on oman itsensä luoja ja elää omien sääntöjensä mukaansa. Hänen poikkeavuutensa välittyy tavasta, jolla muu yhteisö häneen reagoi. Sulasta tulee pahan ilman lintu, itse paha, eikä edes Nel pysty ymmärtämään Sulan vierautta.

Pohja on muutakin kuin paikka. Se on koti, josta lähdetään ja johon palataan. Pohja on asukkaittensa - myös Sulan - summa tavalla, jonka Pohjan asukkaat saavat tuntea nahoissaan.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Anna Gavalda: Kimpassa

Anna Gavaldan Kimpassa (Ensemble c'est tout 2004, suom. 2005) yllätti. Odotin rakkausromaania, mutta sain kokea jotain muuta. Ystävyys, yhdessäolo ja yhteisöllisyys nousevat Ensemble c'est toutin tärkeimmiksi teemoiksi. Käytän teoksen ranskankielistä nimeä, sillä se kuvaa osuvammin kirjan sanomaa kuin Kimpassa. Englantiin käännettynä se merkitsisi, että "together is everything". Ja näin teoksessa todella on.

Ihastuin siihen, miten kolme toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä, joiden kaikkien perhe on pettänyt, muovaa itselleen oman perheen. Sillä se heistä tulee - perhe. Mopoihin rakastuneesta, naisia vikittelevästä kokista ja intellektuellista, pahasti änkyttävästä aristokraatista sekä siivoushommia tekevästä syömishäiriöisestä taiteilijatytöstä, jonka urhea aristokraattimme pelastaa pulasta.

Teos on lämmin. Siinä on nostalgiaa, mutta siinä on myös toisten tukemista. Mukaan kun lisätään vielä vanhainkotiin kirjan alussa joutuva isoäiti, keitos on soma.

Rikki revityt enkelit parantelevat haavojaan - omiaan ja toistensa. Teoksen kerrontatekniikka ja henkilöhahmojen voimakas fokalisointi tekee teoksesta kiehtovan. Erityisesti Camillen ironia on osuvaa, eikä huumoria kirjasta puutu. Tämä uusi itseluotu kämppisten perhe nimittäin mm. kutsutaan varsin surkuhupaisten aatelisten - Philibertin vanhempien - luokse.

Teoksen dialogeissa Gavalda käyttää keinoa, jota en ole usein nähnyt käytettävän. Keskustelijat eivät toisinaan vastaa tai menevät hiljaisiksi, aivan kuten todellisessa elämässä. Tämän Gavalda merkitsee lainausmerkkien sisäisillä kolmella pisteellä. Keino tekee keskusteluista eläviä ja todentuntuisia. 

Ensemble c'est tout huokuu positiivinen elämänasenne, vaikka kukaan sen hahmoista ei erityisen positiivinen olekaan. Positiivisuus onkin monen summa.