Isaac Asimov: Itse jumalat

"- Luuletko että juuri näin tapahtui meidän universumillemme kymmenen miljardia vuotta sitten?
- Ehkä. Maailmankaikkeuden synnyn tutkijat ovat kummastelleet, miksi alkuperäinen kosminen muna räjähti jonakin tiettynä ajankohtana eikä jonakin toisena."

Millaista olisi, jos meillä olisi käytössämme ehtymätön ja saastuttamaton energianlähde? Entä jos meille selviäisi, että tämän energianlähteen käyttäminen muuttaa maailmamme luonnonlakeja ja ennen pitkää räjäyttää aurinkomme? Olisiko sen käyttö lopetettava?

Muistan katselleeni pienenä äitini kirjahyllyn lukuisia kirjoja ja niiden selkämyksiä. Kuvittelin, että teos, jonka selkämyksessä luki tavanomaisesta järjestyksestä poiketen ensin Itse Jumalat ja sen perässä Asimov, oli "Itse Jumalien" kirjoittama, ja teoksen nimi oli Asimov. Kutkuttava ajatus.

Tunnetun scifikirjailijan Isaac Asimovin teos Itse Jumalat (The Gods Themselves 1972, suom. 1974) pureutuu ilmastonmuutoksen aikana ajankohtaiseen energiakysymykseen, eettiseen vastuuseen muista, mutta myös maailmankaikkeuden syntyyn.

Säteilykemian tutkija Frederick Hallam huomaa työhuoneessaan olleen volframin muuttuneen plutonium-186:ksi. Aineen pitäisi olla täysin mahdoton, mutta siinä se on hänen pullossaan. Aluksi aine ei ole radioaktiivista, sitten se on. Aluksi se on kiinteää, sitten ei. Aine tunnetaan myöhemmin X:n volframina, ja sitä hyödyntäen rakennetaan energiaa tuottava elektronipumppu. Ihmiskunnan ei tarvitse  enää tehdä töitä energiansa eteen.

Plutonium-186 on saatu parauniversumista, jonka asukkaat ovat vaihtaneet Maan volframia omaan plutonium-186:eensa. He ovat myös jättäneet Maan asukkaille viestejä, mutta viestit ovat käsittämättömällä merkkikirjoituksella kirjoitettuja. Elektronipumppu aiheuttaa luonnonlakien tasaantumista kahden eri universumin välillä, mikä on laskelmien mukaan niin hidasta, ettei sitä vielä pitkään aikaan edes havaita.

Omanarvonsatuntoinen Pete Lamont tajuaa, ettei luonnonlakien muuttuminen ja auringon kuumeneminen räjähdyspisteeseen olekaan biljoonan vuoden päässä, vaan paljon lähempänä. Hän lyö päänsä yhteen muinaisia kieliä tutkineen Mike Bronowskin kanssa selvittääkseen paraihmisten viestit. On pystyttävä  kommunikoimaan heidän kanssaan. Hallamille pumppu on hänen suurin ylpeytensä, ja koko tiedemaailma tanssii hänen pillinsä mukaan. Kukaan  ei ole halukas pysäyttämään pumppua, mutta ehkä parauniversumin asukkaat voisivat  tehdä sen omassa päässään pumppua.

"Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan."

Hallamiin rinnastuu parauniversumin Estwald, elektronipumpun keksijä. Mutta mitkä ovat Estwaldin todelliset aikeet? Parauniversumin asukkaat ovat hyvin toisenlaisia kuin ihmiset. Heille energiapumppu tuottaa ravintoa, jota he yhä vähenevissä määrin saavat pienestä kylmenevästä auringostaan. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Teoksessa Kuu on jo asutettu, mutta Kuussa ei ole elektronipumppua, vaan aurinkopaneeleja. Kuun pinnan alle on rakennettu laaja tunneleiden verkosto ihmisiä varten. Pinnalle haluavat vain maatiaiset, Maan asukkaat, ja immiköt, immigrantit. Aidot lunalaiset eivät pinnasta välitä. Kuussa ollaan täysin omavaraisia, mutta  ruoka ei ole samaa kuin  Maassa. Eläimiä ei ole. Ihminen on ainoa Kuuta asuttava eläinlaji. Lunalaiset eivät paljoa Maasta haaveile, mutta taivaalla möllöttävässä Maassa on jotain haikeaa. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi ilman eläimiä. Mitä itsekään tekisin ilman pörröistä kissaani? Tai kesäisin kirkuvia lokkeja? Kärpäsiä? Mitä jos ei olisi edes kärpäsiä?

Pidän enemmän juuri tällaisista scifeistä, jotka eivät sijoitu (ainakaan kokonaan) jonnekin muualle, vaan kertovat sen sijaan ihmiskunnan ja ekstraterrestiaalisen elämän kohtaamisesta. Itse jumalat on helppo scifi, eikä eettisistä teemoistaan huolimatta ole raskas. Se on nautittavaa ja kuitenkin ajatuksia herättävää luettavaa. Kaikilla sivilisaatioilla on elinaikansa. Onko omiaan suojeltava kaikin keinoin? Silloinkin, kun se merkitsisi jälkipolvien tai kokonaisen universumin tuhoutumista?

Kenelle? Scifistä, rinnakkaistodellisuuksista, universumista ja energiakysymyksistä kiinnostuneille sekä niille, jotka kaipaavat mielikuvituksekasta luettavaa.

Horace Walpole: Otranton linna

Otranton linna (The Castle of Otranto 1764, suom. 2014) on kirjallisuuudentutkijalle aikamoinen pähkinä purtavaksi. Sen suomennos on varustettu ensimmäisen painoksen esipuheella, jossa tekstin kerrotaan olevan William Marshallin käännös vanhasta 1520-luvun italialaisesta manuskriptista. Itse tarinan kerrotaan olevan ristiretkien ajalta. Tällä esipuheella varustetun teoksen Walpole antoi ystävilleen lahjaksi joulun ja uudenvuoden välissä vuonna 1764. Kirjan ensipainos nousi suosioon, ja Walpole päätti sittenkin astua julkisuuteen sen kirjoittajana. Hän kirjoitti toisen, itse allekirjoittamansa esipuheen teoksen toiseen painokseen ja myönsi keksineensä tarinan. Esipuhe löytyy suomennoksen lopusta. Lisäksi mukana on eri selityksiä kirjan tarinan alkuperästä. Mikä todella innoitti Walpolen kirjoittamaan tämän yleviä tunteita ja yliluonnollisuutta uhkuvan teoksen, joka tunnetaan ensimmäisenä goottilaisena romaanina? Siihen ei ole varmaa vastausta. Katsoi teosta sitten historian tai kirjallisuustieteen kautta, on teos eriskummallinen.

Otranton linnan tapauksessa on mielenkiintoista pohtia kirjailijan motiiveja. Mistä idea Otranton linnaan tuli? Yleisin käsitys on, että Walpolen näkemä uni innoitti hänet kirjoittamaan teoksen. Walpole oli kuitenkin myös innokas historian harrastaja. Tarinan henkilöillä ja tapahtumapaikalla on yhteyksiä  todelliseen Italiassa sijaitsevaan Otranton kaupunkiin, jota jotakuinkin kirjan tapahtumien aikaan todella hallitsi Manfred-niminen vallananastaja, ja jonka oikeutetun perillisen Frederikin ajateltiin menehtyneen Palestiinassa. Myös oikeaa Otrantoa on suojellut suojeluspyhimys Nikolaus. (Lisää aiheesta Eino Railon Haamulinnassa.)

Oma kirjallisuuden opettajani kutsui luennoillaan Otranton linnaa "parodiaksi genrestä, jota ei ole olemassa" (tai ei ainakaan ollut ennen Otranton linnaa). Suunnaton kypärä tippuu taivaalta ja murskaa linnan perillisen:"[Kypärä] oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet. Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys tapahtumien kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi." Nykylukijalle tämä on kielttämättä huvittava aloitus, mutta aikalaisille ei niinkään.

Otranton linna muistuttaa tyyliltään Shakespearen teoksia, jotka Walpole mainitseekin innoittajinaan. Se on sekoitus suuria tunteita ja komediaa, ja täynnä shakespearemaisia pitkiä ja teatraalisia monologeja. Mieleen tulee väistämättä Hamlet, jossa Otranton linnan tavoin aaveet paljastavat totuuden. Hamletin aavetta vastaa myös miten Otranton ruhtinas Manfred näkee seinällä olevan muotokuvan liikkuvan ja palvelijat raportoivat liikkuvasta jättimäisestä haarniskasta linnassa.

Linnan alle oli kaivettu lukuisia sokkeloisia holvikäytäviä, eikä hädissään olevan ollut helppo löytää luolaan johtavaa ovea. Kauhistuttava hiljaisuus vallitsi noissa maanalaisissa paikoissa, lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka heiluttivat ovia neidon takana. Ruosteisten saranoiden narina kaikui läpi pimeyden laajan labyrintin. Jokainen ääni syvensi Isabellan kauhua – mutta vielä enemmän hän pelkäsi kuulevansa Manfredin vihaisen äänen komentamassa palvelijoita hänen peräänsä.

Teoksen sankaritar on goottilaisen sankarittaren perikuva nuori ja kaunis Isabella. Orvoksi jäänyt Isabella on luvattu Otrannon linnan perijälle Konradille morsiameksi, mutta nuorukaisen äkillinen kuolema suistaa asiat raiteiltaan. Isabella joutuu pakenemaan sulhasensa isää ruhtinas Manfredia, jonka kieroon suunnitelmaan kuuluu kihlauksestaan vapautuneen Isabellan omiminen hänelle itselleen.

Manfredin kaunis ja hurskas tytär Matilda on käytännössä kuin Isabellan sisar. Pitkään Otranton linnassa asunut Isabella myös pitää Matildan vanhempia ominaan. Manfredin himo saada Isabella uudeksi vaimokseen vastoin sopivaisuussääntöjä rinnastuu Hamletin äidin ja sedän väliseen avioliittoon. Matildan ja Isabellan välinen samankaltaisuus kuvastaa toisaalta gotiikalle tyypillistä doppelgänger- eli kaksoisolentoteemaa. He ovat asemassaan ja kauneudessaan samanveroisia, ja heitä erehdytään luulemaan toisikseen useaan otteeseen. Doppelgänger-tulkinnan valossa Manfredin suunnitelmat näyttäytyvät vieläkin kierompina.

Otranton linna on historiallisen merkityksensä ja erikoisen ilmestymistarinansa vuoksi mieltä kutkuttava. Gotiikkaa tuntevan on helppo tunnistaa teoksesta goottilaisiksi troopeiksi nousseita elementtejä kuten yllä siteeratun katkelman maanalainen labyrintti ja pakeneva neito. Vertasin lukiessani teosta mielessäni mm. Matthew Gregory Lewisin goottilaiseen romaaniin The Monk (1796), jossa näitä trooppeja taidokkaasti hyödynnetään.

Kenelle? Gotiikasta, keskiaikaisista romansseista ja Shakespearesta pitäville.

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Hyppäsin mukavuusalueeltani ja luin iltalukemisena Kaari Utrion Oppineen neidin (2011). Vielä ensimmäiset illat kuvittelin, että romaani on ihan tylsä, ja luin useamman kirjan siinä välissä. Palasin kuitenkin Oppineeseen neitiin, ja vähitellen hitaan alun jälkeen kirja lähti kunnolla käyntiin. Huomasin jonain yönä kellon olevan neljä ja lukevani edelleen.

Oppinut neiti on Suomen autonomian aikaan sijoittuva historiallinen romaani, jonka pikkutarkassa kuvailussa on yritetty saavuttaa historiallisten yksityiskohtien oikeellisuus niin hyvin kuin mahdollista. Se esittelee suomalaisyhteisön elämää Pietarissa, Silvan ja Solbergan kartanoita Uudella maalla, Lappia sekä Helsinkiä. Päähenkilö Sofia Malm on Smolnan naisopistossa opiskellut oppinut neiti, joka haluaa välttämättä elättää itse itsensä. Hän joutuu jättämään Pietarin rientääkseen kuolevan äitinsä luo takaisin Suomeen. Sofia on itsenäinen ja suorasukainen, mikä järkyttää hänen Pietarissa taapaamaansa paroni Christian Hackfeltia. Heidän polkunsa johtavat kuitenkin yhteen, kun Christian lähtee Lapin matkalle, Sofian kotiseuduille. Ylpeä aatelismies joutuu nöyrtymään  Lapin talven edessä. Lapissa pätevät aivan toiset seurustelusäännöt kuin kaupungissa.

Christian Hackfelt oli jo aikaa huomannut, että kärsimättömyys, ylimyksen olennainen luonteenpiirre, oli aivan käyttökelvoton pohjoisilla latitudeilla. Muualla ihmiset panivat juoksuksi, kun paroni salli ärtymyksen kuulua äänessään. Täällä he katsoivat häntä säälien kuin ihmistä, joka on saanut pahan taudin.

Romaanin yhtenä teemana on naimattoman naisen rajattu asema 1830-luvun autonomisessa Suomessa. Sen voi tiivistää yhteen sanaan: taakka. Sofia ei haluaisi olla veljensä, Porojärven kirkkoherran, harteilla. Toisaalta hän ei haluaisi olla myöskään setänsä huollettavana Solbergin kartanossa, jossa hän joutuu opettamaan kolmea serkkuaan ja auttamaan Charlottea valmistautumaan debyyttitanssiaisiinsa. Hän on muiden ihmisten armoilla, ja hänellä on oltava holhooja.

Teos kuvaa, miten myös Christian on omalta osaltaan yhteiskuntaluokkansa vanki. Siksi Lapin tarjoama vapaus piirtyykin Christianin mieleen niin merkittävänä.

Kirjassa on runsaasti yhtymäkohtia Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Alempisäätyistä naista halveksiva varakas aatelismies, ylpeä ja säädystään poikkeavasti käyttäytyvä sankaritar, joka kuitenkin säteilee jotakin eriskummallista viehätysvoimaa. Miten vaikeaa onkaan ollut tuohon aikaan esittää kiinnostustaan toiseen säätyyn kuuluvaa kohtaan! Juoni noudattelee selkeästi romanttisen romaanin juonikaavaa, jossa väärinkäsitysten kautta päästään selville asioiden oikeasta laidasta. Kilpakosijaa ei kuitenkaan ole Sofialla, vaan Christianilla. Häntä havittelee Pietarin kuulu kaunotar Isabella von Tallinger, jonka avut ovat Sofiaan verrattuna moninkertaiset.  Sofialle selviää, että myös Solbergin kartanon vanhimmalla tyttärellä, Sofian serkulla Charlottella, on tähtäimessä kukas muukaan  kuin Christian Hackfelt. Jo heidän lapsuudessaan on puhuttu mahdollisesta avioliitosta.

Oppineen neidin jälkeen voin sanoa, että ei minusta kyllä historiallisen romaanin fanittajaa vieläkään tullut. Pikaluin osan kirjasta. Se rönsyilee välillä mielestäni liikaakin, kun fokalisaatio vaihtuu hahmosta toiseen kokonaisiksi luvuiksi. En jaksanut kiinnostua ruustinna Anna Pihlmanista, hänen rautaotteestaan Silvan kartanoon  tai hänen vallanhimostaan. Sen sijaan teoksen nuorten kohtalojen kietoutuminen yhteen sai minut jatkamaan teosta eteenpäin. Lopussa teos lässähtää uudelleen, kun kirjailija kiirehtii päättelemään kaikki lankansa yhdellä kertaa. Vaikutelmasta tulee teennäinen. Kirjan parasta antia oli Lapin kuvaus.

Meno umpihangessa ei sekään käynyt nopeasti, mutta sitä ei voinut kiirehtiä. Näkymä tunturiselänteeltä Porojärvelle häivytti  hetkessä Christianin huonon tuulen.Tammikuun lopun päivä katosi ikimetsien taakse, mutta päivänrusko viipyi taivaalla tunteja. Ruusunpunainen lumi, musta metsä ja taivas kuin sädehtivä lasimalja saivat kaiken ihmisen rakentaman tuntumaan pieneltä. Christian oli sentään nähnyt paljon sellaista ihmiskätten työtä, jota pidettiin nerokkaana ja ikuisena.

Kenelle?  Suomen historiasta kiinnostuneille, historiallisista romaaneista  ja romanttisesta juonesta nauttiville.

Maria Lang: Pimeä elokuun yö

Maria Langin romaaneihin perustuva tv-elokuvien sarja kuuluu yksiin suosikkirikossarjojani. Löysin kirpputorilta Maria Langin Pimeän elokuun yön (Mörkögda augustinatt 1956, suom. 2007), ja päätin ottaa selvää, pitäisinkö kirjailijan itse romaaneista. Romaanin päähenkilöt ovat tv:stä tutut rouva Puck Bure, hänen miehensä Einar "Eje" Bure sekä karismaattinen komisario Christer Wijk, jota tv-sovituksessa näytteli komeaampaakin komeampi Ola Rapace. 

Puck matkustaa pienen vauvansa ja apulaisensa Metan kanssa maaseudulle Rånstaan Ottie-tädin luokse tädin Espanjan matkan ajaksi.  Ottie-tädin kirje on ollut kummallinen ja  enteillyt jotakin pahaa tapahtuvan. Puck ei kuitenkaan  ole valmis luopumaan kolmesta ihanasta viikosta maaseudulla, poissa kaupungin vilinästä. "Luultavasti koko juttu tuntuu niin salamyhkäiseltä vain siksi, että hän vihjailee eikä kerro asioita selvin sanoin", Ejekin myöntelee. Eje ei töiltään ehdi mukaan kuin viikonlopuiksi, mistä hän on harmissaan. Kun joku sitten tekee Puckille ja Metalle kepposen koputtamalla heidän oveensa yöllä  ja jättämällä pihalle lantusta kaiverretun pääkallolyhdyn, ei Puck halua häiritä häntä epäilyksillään.

Ottie-tädin naapurit ovat erikoisia, mutta mukavia ja erityisen kiintyneitä herttaiseen Ottie-tätiin. Ottie-tädin kirjeessä mainitsemaa vaatekomeroa ei olekaan tyhjätty Puckia varten, eikä Puck löydä tädin lupaamaa viinipulloa. Kukaan ei kuitenkaan saa Ottie-tätiin yhteyttä eikä tiedä, mihin päin Espanjaa Ottie-täti on lähtenyt.

Mökin naapurustoa hallitsee rikas ja itsekeskeinen Adèle Renman tyrannimaisella otteellaan. Hän on viilannut silmään jopa omaa veljeään, joka elää läheisellä tontilla huomattavasti köyhemmissä oloissa ja katkerana sisarelleen. Koko naapurustossa ei ole ketään, joka todella pitäisi Adèlesta. Epäiltyjä riittää kun Adèle railakkaiden rapujuhlien jälkeen kuolee. Puck saa Christerin paikalle selvittämään tapausta. Christerille selviää nopeasti, että Adèle on myrkytetty.

Pimeä elokuun yö on kevyt rikosromaani, jonka ahmaisee jollei yhdessä illassa niin kahdessa. Mitään erityistä teoksessa ei ole, eikä henkilöhahmojen sielunelämää valoteta. Keskiössä on puhtaasti klassinen rikosjuoni ja sen ratkaiseminen. Lukukokemukseni perusteella en voi sanoa ymmärtäväni, miksi Maria Lang on niin pidetty Ruotsissa. Puckin hahmossa ei ole mitään siitä särmästä, jota tv-sovituksen Puckissa on. Hahmot tuntuvat lähinnä paperinukeilta ennalta määritellyssä juonessa. Hahmotyypit ovat liian selkeitä ja kaavamaisia. Klassisena murhamysteerinäkin teos on mitäänsanomaton. Pidän kevyistä rikosromaaneista, kuten Rei Shimuran seikkailuista (niistä kirjoittamani postaukset löytyvät täältä), mutta kaipaisin silti romaanilta jotakin muutakin annettavaa kuin pelkkä ratkaistu rikos. En pidä ruotsalaisia rapujuhlia niin eksoottisen kiinnostavina, että pelkkä niiden kuvaus riittäisi hyvän kirjan antimeksi.

Kenelle? Kevyistä ja klassisista rikosromaaneista pitäville tai muuten vain kevyttä (kesä)luettavaa etsiville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia pulpahtaa pintaan mielen syvyyksistä, epämääräisenä, vielä täysin muotoutumattomana? Fred Vargasin Kalmankuoriaisissa (Quand sort la recluse 2017, suom. 2018) komisario Jean-Baptiste Adamsberg kutsuu tunnetta hiilihappokupliksi.

"Adamsberg pysähtyi yhtäkkiä keskelle katua muistikirja kädessään. Nyt ei pitänyt liikahtaakaan. Lumihiutale, kupla, "aihioajatus" oli tulossa häntä kohti. Hän aisti sen hitaan lähestymisen aiheuttaman kevyen kahinan ja tiesi, että nyt piti pysyä paikoillaan, jos halusi katsoa sitä kasvoista kasvoihin, muuten se saattaisi säikkyä ja kadota." 

Näillä hiilihappokuplilla on Kalmankuoriaisissa ratkaiseva osa murhien selvittämisessä. Adamsbergin tavanomaisesta poikkeavasta ja erittäin intuitiivisesta tavasta ratkaista rikoksia on kerrottu Vargasin Adamsberg-sarjassa ennenkin. Nyt Adamsbergin menetelmiin kaivaudutaan syvemmälle. Adamsbergilla on kyky nähdä sumussa. Hänen mieltään painaa varjo, jonka hän aistii kummallisten erakkohämähäkkikuolemien yhteydessä. Adamsberg raapustaa muistikirjaansa hiilihappokuplia aiheuttavia sanoja ja lauseita, jotka eivät jätä hänen mieltään rauhaan. Kolme vanhaa miestä kuolee Etelä-Ranskassa erakkohämäkkien puremiin, vaikka erakkohämähäkin myrkky ei tapa. Erakkohämähäkit sitäpaitsi ovat nimensä mukaisesti erakkoja ja purevat harvoin. Jokin ei täsmää, ja Adamsbergin on otettava selvää asiasta. "On raavittava pistoskohtaa vaikka vereslihalle", kuten Adamsbergin ystävä Lucio sanoisi. Tapausten tutkiminen murhina on vähällä hajottaa murharyhmän ja ajaa Adamsbergin viralta. 

Rakastan Vargasia ja Vargasin elävää tapaa kirjoittaa dialogeja. Hänen teostensa henkilöhahmoilla on ihan oma tapansa puhua. Ylikonstaapeli Veyrenc puhuu välillä värssyin, Danglard puolestaan suoltaa tunnettuja sitaatteja ja Irene, erakkohämähäkeistä kiinnostunut nettifoorumeilla pyörivä vanha nainen, pyytelee jatkuvasti anteeksi suustaan pääseviä kirosanoja. Dialogien kautta hahmoista tulee todentuntuisia — heistä tulee persoonia. Käydyt dialogit ovat usein humoristisia ja valloittavia. Huumori onkin se, mikä kantaa läpi Kalmankuoriaisten kammottavien rikosten. 

Toinen teosta kannatteleva tekijä on itse murharyhmä. Adamsbergin johtama murharyhmä on nimittäin aivan omaa laatuaan. Siinä kaikki kukat saavat kukkia, kunhan työ tulee hoidettua ja murharyhmän kopiokonetta rakastava kissa sekä pari pesivää mustarastasta  tulee ruokittua siinä ohessa. Sarjan edellisen osan, Hyisiä aikoja (2015), lopusta on Kalmankuoriaisissa kulunut vain muutama viikko. Tapauksen ratkaisussa Adamsbergin ydinjoukkoon nousevatkin Adamsbergin kanssa mukana Islannissa olleet Veyrenc ja Retancourt. Ja pakko sanoa, että Veyrenc on kyllä varsinainen unelmaystävä. Vaikka hän työskenteleekin Adamsbergin alaisena, vallitsee miesten välillä lapsuudenystävien vahva ystävyys. Veyrenc on valmis seuraamaan Adamsbergia vaikka minne, oli kello mitä tahansa. 

Vielä upeampi on Adamsbergin suhde hänen veljeensä Raphaëliin, jota Adamsberg lähtee tapaamaan saadakseen kuplistaan kiinni: "He osasivat tulkita toisiaan sen kummemmin miettimättä, ja jos he olisivat voineet unohtaa naiset, he olisivat voineet tyytyä pelkästään toistensa seuraan. Sen takia he tapasivat harvoin." Kukapa ei haluaisi jonkun läheisen, jolta saada apua omien selvittämättömienkin ajatusten tulkintaan?

Kuten jo edellä vihjasin, ei Kalmankuoriaiset ole kaikilta osin mitenkään miellyttävää luettavaa. Kirja sisältää hyvin traagisia kohtaloita, julmuutta ja käsittämätöntä sadismia. Silti voin sanoa pitäneeni kirjasta. Olen vannoutunut Vargasin lukija, eikä tämä ollut todellakaan hänen huonoimpia teoksiaan. Raskas se kyllä on. Kirjan nimestä huolimatta teos sopii myös ötökkäkammoisille. Henkisesti on valmistauduttava ihan muuhun.

Kenelle? Rikosromaanien ystäville ja hämähäkeistä kiinnostuneille, huumorista pitäville, mutta raskaampaakin tekstiä kestäville lukijoille.