sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kesäkuussa luettua


Kesäkuussa tuli luettua paljon. Äänikirjat nopeuttivat lukutahtiani, kun lukuaikaa sai niistäkin hetkistä kun teki oikeastaan jotain muuta. Lukuvalintojani ohjaili mitä äänikirjoja tuli vastaan. Aloitin mm. Camille Läckbergin Kultahäkkiä, mutta se jäi kesken jo alkutekijöillään. Samoin Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja muutama muu. Kahden kirjan dystopiaputkeni ei ollut tarkoituksellinen, vaan äänikirjatarjonnan sanelema. Scifi-lukuhaastekin tietenkin innoitti.

Ehdottomaksi kesäkuun helmeksi nousee Englantilainen romanssi, joka oli aivan ihana. Synkkä, romanttinen ja inspiroiva. Sen innoittamana lainaamani John Keatsin runokokoelma minulla on edelleen kesken. Kuukauden huonoin oli puolestaan Tähtiin kirjoitettu, mutta viihdyin teoksen parissa niin kauan kuin sitä kesti. 

Kesäkuussa luin:

❤ Ann Radcliffe: A Sicilian Romance
❤ Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu
❤ Daphne du Maurier: Rebekka
❤ Niina Mero: Englantilainen romanssi
❤ Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
❤ Margaret Atwood: Orjattaresi
❤ Josie Silver: Ole minun

Kotimaisia: 1
Ulkomaisia: 6
Suomeksi: 6
Englanniksi: 1
Omasta tai äidin hyllystä: 1
Kirjastosta: 1
Äänikirjoja: 6

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Josie Silver: Ole minun


Laurie ja Sarah ovat parhaat ystävät ja kämppikset, läheiset kuin siskokset. Vaikka Sarah saa kaikkien miesten päät kääntymään ja on menestyksekäs, ei ystävysten välillä ole kateutta. Jouluruuhkassa Laurie näkee bussin ikkunasta bussipysäkillä maailman kauneimman miehen. Heidän katseensa kohtaavat yhtenä taianomaisena hetkenä, ja Laurie yrittää viestittää lasin läpi miehelle, että astuisi bussiin. Mies lähteekin liikkeelle, mutta liian myöhään. Bussi lähtee liikkeelle ja vie Laurien pois hänen elämänsä rakkauden luota. Hän viettää kokonaisen vuoden etsien bussipoikaa, mutta tuloksetta. Kun Sarah sitten eräänä päivänä esittelee Laurielle suuren rakkautensa Jackin, ei Laurie voi uskoa silmiään. Mies on hänen bussipoikansa. Näin alkaa Josie Silverin romaani Ole minun (One Day in December 2018).

Lähtöasetelma on mehukas. Rakkautta ensisilmäyksellä, parhaan ystävän rakastuminen samaan mieheen, totuuden paljastumisen kanssa kamppailu ja ystävyyden hinta. Tarina on koukeroinen ja seuraa romaanin kertojia Laurieta ja Jackia vuosikymmenen ajan. Romaanissa etsitään rakkautta ja sitä oikeaa. Elämä ei aina kuljeta kahta ihmistä samaan suuntaan, ja teoksen hahmot joutuvat vaikeiden valintojen eteen. Moni käännekohta sijoittuu jouluun, ja tätä olisikin varmasti ollut mukavaa lukea lumisina joulukuun iltoina vilttiin kääriytyneenä.

Romaanin heikoimpana kohtana pidän sitä, miten vähän lukijalle oikeastaan kerrotaan. Tärkeät tapahtumat hypätään yli ja pikakelataan. Suoraa kerrontaa on loppujen lopuksi aivan liian vähän ja hypyt liian suuria. Aivan kuin kirjailija olisi ollut liian kunnianhimoinen yrittäessään mahduttaa vuosikymmenen tapahtumat yksiin kansiin niin, että tarina vielä pysyisi kasassa.

Teos ei jättänyt minulle "Vau, olipa romanttista!" -fiilistä. Olisi kiva lukea myös sellaista chick litiä, jossa pitäisin pääparin molemmista osapuolista. Mitä pidemmälle romaanissa edettiin, sitä vähemmän pidin Jackistä. Hän oli välillä aikamoinen kusipää ja kohteli niin Sarahia kuin Laurietakin alhaisesti. Noin puolivälin jälkeen minun oli vaikea enää ymmärtää, mitä Laurie hänessä näki tai miten heidän välillään on muka mitään kemiaa. Mutta yksi teoksen tärkeimmistä teemoista onkin luja, kaiken kestävä ystävyys ja toisen tukeminen. Huononakaan aikana ystävälle ei käännetä selkää. Ja Jack on Laurien ystävä.

Kauneinta romaanissa on Laurien ja Saran välinen ystävyys. Ystävyys, jossa ei kilpailla, vaan jossa kukoistetaan yhdessä. Sen kuvauksesta todella pidin. Romaanista tulee jonkin verran mieleen Emily Giffinin Rakkaus lainassa, jossa paras kaveri myös vie nenän edestä päähenkilön suuren rakkauden, eikä päähenkilö saa sanaakaan sanottua. Onneksi tässä ystäväpari ei ole samaan tyyliin täysin epäsuhtainen ja mustasukkaisuuden ja manipuloinnin värittämä, vaan lämmin ja aito. Mikä tietenkin tekee kaikesta Laurielle vielä vaikeampaa. Hänellä ei ole Rachelin tapaan "Mutta niin Darcykin tekisi minulle" -oikeutusta tunteilleen. Sillä Sarah ei ikinä hakkailisi Laurien poikaystävää.

Pidin tästä enemmän kuin aiemmin kesäkuussa lukemastani Tähtiin kirjoitetusta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi mainitsemastani Rakkaus lainassa -romaanista, josta tehty elokuva on muuten viihdyttävä.

Kenelle? Chick litistä ja kevyestä romanttisestä luettavasta pitäville, joululukemista tai muuten vain lomalukemista tai välipalakirjaa kaipaileville.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)


Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Scifi-lukuhaaste (1.6.2019 - 31.5.2020)

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (scifi-lukuhaaste)


Olisitko valmis pidentämään elämääsi luovutetuilla elimillä? Suostuisit? Entä jos luovuttajat olisivat ihmisiä, joita kasvatetaan ihan vain elinluovutusta varten? Et? Entä jos nuo luovuttajat olisivat klooneja? Olisivatko he oikeita ihmisiä? Kelpaisivatko heidän elimensä sitten? Näitä kysymyksiä pohditaan Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron romaanissa Ole luonani aina (Never Let Me Go 2005).

Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotain muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma.

Kathy H. on valvoja, jonka yli kymmenvuotoinen ura on pian saamassa päätöksensä. Hänen tehtävänään on pitää huolta luovuttajista. Muistoissaan Kathy palaa Hailshamiin, englantilaiseen sisäoppilaitokseen, jossa kloonilapset opettelevat kirjoittamaan ja tekemään taidetta ja pyrkivät töillään tekemään vaikutuksen madameen. Madame käy kerran vuodessa Hailshamissa, ja valitsee parhaat työt galleriaan. Galleriaan pääsy on suuri kunnia, vaikka kukaan ei oikein tiedä miksi.

Hailshamissa monestakaan asiasta ei tiedetä paljoa. Asiat vain ovat jollain tietyllä lailla. Kirjallisuuden lukemisesta ja oppitunneista huolimatta kasvattien tiedot ovat rajallisia. Moni toimintatapa on malliopittua käytöstä, mutta konteksti on jäänyt välistä. Kasvatit käyttäytyvätkin välillä huvittavasti kuvitellessaan, että näin ulkomaailmassa tehdään. He matkivat jotakin yksittäistä elettä ja alkavat toistella sitä luullen, että niin on tapana aina tehdä. Kasvattajat eivät kerro heille paljoa, mutta luovutuksista Kathy toteaa tietäneensä lähes aina. Hailshamissa ja myöhemmin mökeissä luovuttajat uskovat vakaasti tehtäväänsä. He eivät kyseenalaista omaa rooliaan maailmassa, ja tietävät, ettei heistä koskaan tule elokuvatähtiä tai toimistotyöntekijöitä. Luovutusten mahdollisesta lykkäyksestä edes muutamalla vuodella haaveillaan, mutta sitä ei odoteta. Yksi vallan ilmenemismuodoista on sisäistetty valta. Tila, jossa valtaan on alistuttu sosiaalistamismekanismien seurauksena, ja yksilön toimintaa säätelee oikeus ja velvollisuus. Kloonit ovat todella sisäistäneet vallan, ja osallistuvat luovutuksiin omasta tahdostaan. Vaihtoehtoa ei ole, mutta he eivät sitä myöskään kyseenalaista. Koko kirjan aikana kukaan heistä ei sano tai ajattele toivovonsa, ettei luovutuksia olisi. Luovutukset ovat heistä oikein. Ne ovat heidän tehtävänsä.

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi ajatella. Viihdyin kirjan parissa ihan hyvin, mutta teos ei säväyttänyt. Kuuntelin äänikirjaa lähes apaattisena, enkä silti pidä romaania huonona. Halusin tietää, minkälaisia salaisuuksia romaanin aikana paljastuisi. Halusin, että Kathyllä olisi jokin pakotie, jokin pelastus. Tarina etenee verkkaisesti ja salaperäisyyttä on juuri sen verran, että teos pitää otteessaan. Vai äänikirjako se minua piti otteessaan? Äänikirjaa on niin paljon helpompi vain jatkaa eteenpäin.

Jotenkin romaani tuntuu lähes värittömältä. Niin kuin lukijalle jutusteleva Kathykin. Kathyn ystävä Ruth on huomattavasti kiinnostavampi hahmo, samoin Lucy-neiti, yksi kasvattajista. On kiinnostavaa, että Hailshamin säyseässä lapsiparvessa kasvaa niin voimakas persoonallisuus kuin Ruth. Ruth haaveilee toimistotyöstä, ja hänen on aina näytettävä olevansa muita parempi. Hän on mestarimanipuloija, joka kaipaa kipeästi huomiota.

Dystopian yhtenä tarkoituksena on herätellä ajattelemaan. En silti tunne olevani hereillä Ole luonani aina luettuani. Vaikka aihe sinänsä herättää voimakkaita tunneita, ja on moraalisesti kyseenalainen, kerrotaan luovutuksista tavalla, joka ei tuo niitä kovinkaan lähelle lukijaa. Kerronta on lähes kliinistä. Mutta teoksen keskiössä eivät olekaan itse luovutukset. Ehkä siksi se ei tunnu niin shokeeraavalta.

Mitä tarkoittaa olla ihminen? Romaanissa on useita ihmisluonnosta kertovia yksittäisiä kohtauksia, pieniä arkisia hetkiä, jotka kertovat vähän ja samaan aikaan niin paljon. Yksi mieleenpainuvimmista on, kun Hailshamin oppilaat tekevät erään kokeen. Ruth on siinä käsityksessä, että madame itse asiassa pelkää heitä. Niinpä he kulkevat ihan madamen läheltä ikään kuin vahingossa. Heidän tyrmistyksensä on suuri, kun madame todella kavahtaa heitä.

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kreikkalaiset jakoivat elämän biosiin, laadukkaaseen elämään, ja zoeen, eräänlaiseen bare lifeen, elämään itsessään, riisuttuun elämään, jolla ei ole pääsyä julkisen piiriin, vaan joka on suljettu yksityisen piiriin. Biosin ja zoen välistä suhdetta määrittelee yhteys, jossa zoe on sekä osana yhteiskuntaa että sen ulkopuolella, sen marginaalissa. Antiikin Kreikan tieteen ja taiteen, sen valtavan kulttuuriperinnön, takana on biosin ja zoen suhde, jossa zoe, toisin sanoen orjat ja naiset, mahdollistivat kulttuurin kukoistuksen poliksissa.

Italialainen filosofi Giorgio Agamben liittää kreikkalaisten zoen roomalaiseen käsitykseen homo sacerista. Homo sacer on henkilö, joka on erotettu yhteiskunnasta ja uskonnollisesta ja poliittisesta yhteisöstä ja jolle voi tehdä mitä vain ilman, että se on rikos. Hänellä ei ole oikeuksia, häneltä on riistetty jopa hänen ihmisyytensä. Hän on pelkkä biologinen entiteetti. Ole luonani aina -romaanin luovuttajat voidaan nähdä hieman samaan tapaan edustavan zoea/bare lifea. He ovat biologisia entiteettejä, joiden ainoa tarkoitus on tarjota biomateriaa biosin hyvinvoinnin ylläpitämiseen. He takaavat, että ne, joilla on merkitystä, pystyvät elämään pidempään ja viettämään laadukasta elämää, jossa sairaudet eivät heitä niin vain kukista. Myös se, mitä romaanissa kerrotaan kloonauksen taustasta, käy yhteen Agambenin teorian kanssa. Sota-aikana aloitettu poikkeustilassa aloitettu käytäntö on jäänyt vallitsevaksi, eräänlaiseksi pitkitetyksi poikkeustilaksi. Ihmisten käyttö elävinä, hengittävinä ja kävelevinä elinvarastoina on biopoliittinen malliesimerkki – ja varsin karmiva sellainen.

Huomaan teosta pohtiessani lämpeäväni sille. Ehkä teos on sellainen, joka kaipaa hieman sulattelua, joka etsii paikkaansa kaiken muun pääni sisään tallettuneen tiedon seasta ennen kuin sitä voi todella tarkastella. Ole luonani aina saa hienon päätöksen. Pidän siitä miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Scifi-lukuhaaste (1.6.2019 - 31.5.2020)

Osallistun teoksella Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen. Ole luonani aina sijoittuu scifin dystopialokeroon. Ilmoittaudu linkistä mukaan haasteeseen ja lähde lukemaan tätä älykästä kirjallisuuden lajia.

Kenelle? Scifistä ja dystopioista ja tunnelmallisesta luettavasta pitäville, lukijoille, joita ihmisyys ja lääketieteen rajat mietityttävät ja tietenkin scifi-lukuhaasteeseen osallistuville.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi


Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.
Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.
Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Daphne du Maurier: Rebekka


Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu


Olen aina pitänyt astrologian maailmaa kiehtovana. Kun luin, että Minnie Darken uutuusteoksessa Tähtiin kirjoitettu  (Star-Crossed 2019, suom. 2019) on paljon asiaa astrologiasta, kiinnostuin heti. Teos menee suoraan asiaan: se kuvaa, missä asennossa planeetat ja tähdet olivat Nick Jordanin ja Justine Carmichaelin syntyessä. Nick on vesimies, Justine jousimies. He syntyvät läheisille ystävyksille, jotka asuvat toistensa naapurissa. Heidän tiensä eroavat, kun Nickin perhe muuttaa pois.

Erästä pienessä hiprakassa rannalla teineinä vietettyä suudelmientäytteistä iltaa lukuunottamatta Justine ja Nick eivät tapaa vuosiin. Justine on varma, ettei ilta merkinnyt Nickille mitään. Vuosia myöhemmin Justine on Star-nimisessä aikakausilehdessä töissä, kun hän törmää jälleen Nickiin. Näyttelijän uraa luova Nick ei ole muuttunut laisinkaan. Hän saa Justinen miettimään, muistaako tämä ollenkaan tuota teinivuosien iltaa.

Justinen ylennys avaa hänelle oikean Pandoran lippaan: hän pääsee käsiksi kuuluisan astrologin Leo Thornburyn horoskooppipalstaan. Nick pitää Leo Thornburya todellisessa tietäjänä, jonka ennustukset käyvät aina toteen. Justine ei voi vastustaa kiusausta hieman muokata vesimiehen horoskooppia antaakseen Nickille sysäyksen oikeaan suuntaan. Eihän Nick voi jättää näyttelemistä! Leo Thornbury ei lue Staria, eikä saisi mitenkään tietää. "Leo Thornbury jos kuka saisi Nickin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan Justinelle."

Justinen huijaamista ja suoranaista valehtelua on vaikea ymmärtää. Melody, horoskoopiltaan leijona, ei voi kuin ihmetellä Justinen ajattelemattomuutta. Vai voisiko sitä kutsua jopa typeryydeksi? Justinen petollisuudesta tulee kiusallista luettavaa romaanin edetessä. Yhtä valhetta seuraa toinen jos kolmaskin. Justine toimii täysin epäammattimaisesti. Ja vaikka Justine koittaakin vakuutella itselleen muokkaavansa vesimiehen horoskooppeja Nickin omaksi parhaaksi, on Justinella koko ajan oma lehmä ojassa. Hän haluaa Nickin itselleen. Nickin tyttöystävästä  Laurasta vain olisi päästävä jotenkin eroon, saada Nick tajuamaan, ettei tämä ole se oikea. Justine ei ole tainnut kuulla naisia tukevista naisista tai parisuhteessa olevan miehen rauhaan jättämisestä. Tällainen manipuloinnilla toiseen vaikuttamaan pyrkiminen on mielestäni vastenmielistä, enkä onnistu näkemään Justinen ja Nickin suhdetta tämän vuoksi kovinkaan romanttisena tai ihailtavana. Kyllä, he sopivat toisilleen, mutta onko heitä tarkoitettu yhteen, jos yhteen päätymiseen vaaditaan epärehellisyyttä ja manipulointia?

Justinen muokkaukset saavat humoristisuutta, kun muut vesimiehet alkavat sokeasti toteuttaa hänen neuvojaan. Seuraa joitakin hullunkurisia tilanteita. Teoksesta tulee mieleen Love Actually -elokuva, romanttinen komedia, jossa eri ihmiset löytävät toisensa erilaisten kommellusten kautta. Tähtiin kirjoitettu sopisikin hyvin elokuvaksi sen runsaiden näkökulmanvaihdosten vuoksi.

Teoksen idea käsitellä horoskooppeja ja ihmisten uskoa niihin on sinänsä hyvä, mutta tarina karkaa hieman käsistä. Kuuntelen Tähtiin kirjoitetun parissa päivässä, sillä vauhdikkaat tapahtumat ja jännitys Justinen puolesta vetävät hyvin imuunsa. Teoksessa on loppujen lopuksi vähemmän astrologiaa kuin olisin toivonut. Ja vielä vähemmän romantiikkaa, ainakin päähenkilöiden välillä.

Justine käy välillä järkensä kanssa keskusteluja, joissa hän purkaa tunteitaan ja miettii, miten toimisi. Keskustelut esitetään vuoropuheluina, ja vaikka ne avaavatkin Justinen tuntemuksia, en pidä tällaisesta ratkaisusta tyylikeinona. Vielä enemmän kuin Justinen ja järjen keskustelut, minua kuitenkin vaivaa Brown Houdinin fokalisaatio-osuudet. Brown Houdini on nimittäin koira. Koira kyllä nivotaan mukaan tarinaan, mutta Brown Houdinin pään sisään kurkistamisen ja koiran personifikoinnin olisi voinut hyvin jättää pois. Ehkä koko koiran.

Hauskaa teoksessa on, että se sijoittuu Australiaan.

Jäin pohtimaan, pitivätkö Leo Thornburyn aidot vesimiesennustukset yhtään paikkaansa. Vai muuttiko Justinen muokkaukset asioiden kulkua toiseen suuntaan ja kumosivat tähtien ennustukset?  Olisi mielenkiintoista tietää, kiinnittikö kukaan muu tähän huomiota.

Kenelle? Love Actually -tyylisistä romanttisista juonista ja kevyestä luettavasta pitäville, chicklitin ystäville ja niille, joista voisi olla hauskaa lukea eläinradan merkeistä kirjallisuudessa.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toukokuussa luettua


Toukokuu oli hyvä lukukuukausi. Luin kolme loistavaa, mielikuvitusta hivelevää teosta ja yhden, jonka olisin voinut jättää lukematta. Nuo kolme upeata teosta saavat onneksi toukokuun vaa'an kallistumaan onnistuneiden lukuvalintojen puolelle.

Jatkaen huhtikuussa syttynyttä paloani lukea antiikin Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta luin kolme teemaan sopivaa teosta. Ai että mitenkö Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja  yhdeksän muuta liittyy Kreikkaan? No ei mitenkään. Se liittyykin koko Kreikka-buumin aloittaneeseen Jumalat juhlivat öisin -teokseen, jonka Jääskeläinen on maininnut esikoisromaaninsa innoituksen lähteeksi.

Toukokuussa luin:
❤ John Fowles: Jumalten naamiot
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta  
 Sissi Katz: Maxwell Sternin tukimukset
❤ Margaret Atwood: Penelopeia

Kotimaisia: 2
Ulkomaisia: 2
Suomeksi: 4
Englanniksi: 0

Omasta tai äidin hyllystä: 2
Kirjastosta: 1
Muualta: 1


Tämän lisäksi olen kuunnellut kahta äänikirjaa ja lukenut ensi keskiviikkona kokoontuvaa lukupiiriä varten Daphne du Maurierin Rebekkaa. Aloitin myös Christoph Ransmayrin Matka lopun maailmaan -romaanin lukemisen nyt toistamiseen. Luin sen yliopistoaikanani postmodernin historiallisen romaanin kursilleni, mutta en muista  teoksesta juuri mitään. Tiedän vain, että siinä etsitään karkotettua runoilijaa Ovidiusta syrjäisestä rautakaupungista, ja että kirjassa seikkailee antiikin taruista tutun Ekhon jonkinlaisena muunnoksena hahmo nimeltä Ekko. Lukemiseni on kuitenkin nyt ainakin toistaiseksi tyssännyt. En vain jaksa kiinnostua teoksen miljööstä. Loppuuko Kreikka-buumini tähän jäänee nähtäväksi.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Ann Radcliffe: A Sicilian Romance


Työmatkani piteni, joten latasin BookBeatin puhelimeeni. Aloitin äänikirjataipaleeni Ann Radcliffen goottilaisen romaanin A Sicilian Romancen (1790) parissa. Vaikka aluksi harmittelinkin, ettei lukija ole englantilainen, tuntuu valinta oivalliselta. Tähän jos mihin sopii, että sen saa kuulla ikään kuin kerrottuna. A Sicilian Romance alkaa juuri niin kuin goottilaisen romaanin voi olettaakin alkavan. Matkaaja päätyy vanhan, upean linnan raunioille, ja kuulee vanhasta manuskriptista, joka paljastaa linnaa asuttaneen Mazzinin suvun salat. 

On the northern shore of Sicily are still to be seen the magnificent remains of a castle, which formerly belonged to the noble house of Mazzini. It stands in the centre of a small bay, and upon a gentle acclivity, which, on one side, slopes towards the sea, and on the other rises into  an eminence crowned by dark woods. The situation is admirably beautiful and picturesque, and the ruins have an air of an ancient grandeur, which, contrasted with the present solitude of the scene, impresses the traveller with awe and curiosity.

Tarina sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle, Mazzinin linnan kukoistukseen. Tyrannimainen markiisi on ollut pitkään poissa, mutta palaa vaimoineen linnaan kahden tyttärensä ja heidän opettajattarensa Madame de Menonin luo. Lukijan annetaan ymmärtää jo alusta asti, että kreivitär on keinoja kaihtamaton elostelija. 

Julia ja Emilia ovat täydellisiä goottilaisen romaanin sankarittaria. Kauniita, viattomia ja tietenkin äidittömiä. Pyörtyileviä linnanneitoja parhaassa naimaiässä. Julia on erityisen tunteellinen ja herkkä, ja hänen tunteensa purkautuvat goottilaisen romaanin sankarittarelle tyypillisen voimakkaina; kyynelinä, sanattomuutena ja pyörtyilynä. Julian mielikuvitus lähtee laukkaamaan, kun linnan asumattomasta eteläsiivestä näkyy eräänä yönä kummallista valonkajoa ja epäselvä hahmo. Hahmo katoaa torniin, johon yksikään linnan avain ei käy. Linnan oudot tapahtumat, kummalliset valot ja äänet, saavat aikaan jännityksen ja pelon ilmapiirin, jonka rikkoo ainoastaan nuori rakkaus. Julia rakastuu nuoreen kreivi Hippolitus de Verezaan, kotiin palanneen veljensä Ferdinandin ystävään. Julian sydän takoo hänen rinnassaan, kun hän kuulee nuorukaisen öisen sonaatin, ja hän on jo varma, että on löytänyt onnensa.

An interval of silence followed, and the air was repeated; after which the music was heard no more. If before Julia believed that she was loved by Hippolitus, she was now confirmed in the sweet reality. But sleep at length fell upon her senses, and the airy forms of ideal bliss no longer fleeted before her imagination. Morning came, and she arose light and refreshed. How different were her present sensations from those of the preceding day. Her anxiety had now evaporated in joy, and she experienced that airy dance of spirits which accumulates delight from every object; and with a power like the touch of enchantment, can transform a gloomy desert into a smiling Eden.

Markiisi Mazzinilla on kuitenkin tyttärelleen muita suunnitelmia. Hän haluaa naittaa Julian tämän inhoamalle de Luovon herttualle, jonka luonne on kuin markiisin itsensä. Toisin kuin Hippolitus, herttua De Luovo tavoittelee Juliaa ns. vääristä syistä. Hänen motiivinsa Julian tavoittelulle ovat intohimon sytyttämiä, eivät rakkauden. Mutta markiisi ei halua kuulla typerän lapsen vastaväitteitä, ja on päätöksessään ehdoton. Välttääkseen kurjan kohtalonsa Julialla on vain yksi vaihtoehto: paeta. Hänen on jätettävä kotinsa, rakas siskonsa ja Madamensa, ja paettava oman kunniansa ja siveytensä uhalla.

Teoksen kieli on kaunista ja helisevää. Goottilaista tunnelmaa luodaan pitkin paikka- ja maisemakuvauksin. Sisilialaisia maisemia kuvaillaan niiden kaikessa upeudessaan ja ylevyydessään, tunteita niiden hienoimmissa vivahteissa mitä dramaattisemmin sanankääntein ja vertauksin. Teoksen runollisuus sai aikanaan Sir Walter Scottin kunnioituksen ja ihailun, ja hänen kerrotaan saaneen vaikutteita Radcliffen romaaneista. Harva asia ilmaistaan A Siclian Romancessa suoraan ja yksinkertaisesti. Teoksen kieli on kiertelevää ja maalailevaa, tiukasti ajan sovinnaisuussääntöjä noudattelevaa. Hyveitä ylistetään, ja intohimo esitetään turmeltuneena tunteena ylevän rakkauden rinnalla.

Ann Radcliffen roomanit tunnetaan niiden selitetyistä yliluonnollisista elementeistä. Gotiikkaa on kirjallisuudentutkimuksessa jaettu yliluonnollisen käsittelemistapojen mukaan kahteen alalajiin: horror ja terror gothiciin. Radcliffen edustamassa terror gothicissa yliluonnolliseen vihjataan, mutta tapahtumien tulkinta jää lukijan mielikuvituksen varaan. Romaanin lopussa kaikki saa selityksensä. A Sicilian Romancessa tätä ei onneksi tehdä niin koomisen epäuskottavasti kuin The Mysteries of Udolphossa. Tarina pitääkin hyvin otteessaan siitä huolimatta, että A Sicilian Romance on vasta toinen Radcliffen romaani, ja vasta sitä seuraavat romaanit nostivat Radcliffen pinnalle.

Radcliffen suosiosta kertoo, että hänen myöhemmin vuonna 1794 ilmestynyt teoksensa The Mysteries of Udolpho (suom. nimellä Udolpho 2014) oli tuolloin myydyin kirja koskaan Raamatun jälkeen. Se oli ensimmäinen bestseller, eikä teos ollut edes halpa (puhumattakaan siitä, että se olisi ollut lyhyt). Radcliffea on kutsuttu "kokonaisen sukupolven lumoojattareksi", eikä syyttä. Goottilaisesta romaanista tuli aikansa populaarikirjallisuutta, mille mm. Jane Austen on irvaillut romaanissaan Northanger Abbey (Neito vanhassa linnassa). Jos on Austenin ajan kirjallisuudesta ja Northanger Abbeyn taustalla vaikuttaneista teoksista kiinnostunut, kannattaa Radcliffen tuotantoon tutustua. Jotkut tutkijat ovat olleet sitäkin mieltä, että Austen itse asiassa ihaili Radcliffea.

Ann Radcliffe tunnetaan goottilaisen romaanin, mutta erityisesti naisten gotiikan pioneerina. Naisten gotiikka on termi naisten kirjoittamalle gotiikalle, joka kuvaa naisten itsenäisyyttä. Se ilmaisee fantasian, jossa nainen pakenee perinteistä asemaansa. Sankaritar saa kuitenkin huomata painajaismaisen pakoreissunsa päätteeksi, että paras paikka hänelle on patriarkaalisen järjestelmän naiselle määräämä paikka aviomiehen rinnalla ja tämän suojeluksessa. Asemansa jättävää naista ei suojele muu kuin hyvä onni. Hän on täysin muiden hyväntahtoisuuden ja avunannon varassa. Goottilainen romanssi on toisin sanoen kasvutarina, jossa nuoren naisen on löydettävä oma paikkansa yhteiskunnassa. Olemalla taipumatta isänsä tai isähahmonsa tahtoon sokeasti sankaritar vastustaa miesvaltaa. Sankarittaren sopimaton käytös silottuu, kun hän kuitenkin löytää onnensa konservatiivisesta asetelmasta ja palaa velvollisuuksiensa pariin. Patriarkaalinen järjestys palautuu ja tulee sankarittaren hyväksymäksi.

Usein menneeseen aikaan sijoittuva goottilainen romaani kuvastaa omaa aikaansa ja on sidoksissa romanttisen romaanin nousuun. 1780-luvun jälkeen rakkausavioliitoista oli tullut uusi normi. Tätä uutta normia ihaillaan ja puolustetaan goottilaisessa romanssissa, jossa sankaritar lopulta saa rakastamansa miehen. Sankarittaren on helpompi hyväksyä asemansa naisena rakastamansa miehen rinnalla kuin tyrannin määräämässä pakkoavioliitossa. Goottilaisen romaanin tarjoama fantasia voidaankin nähdä keinona sopeutua patriarkaaliseen maailmaan. Feministinen gotiikan tutkimus näkee tämän status quon puolelle asettumisen ongelmallisena, uutena patriarkaalisena loukkuna.

Goottilainen romaani on Suomessa vähän tunnettu genre, jonka ikonisimpia teoksia on vasta tällä vuosikymmenellä suomennettu. Savukeitaan Kauhuklassikot -sarjasta löytyy niin Ann Radcliffen Udolpho kuin Matthew Gregory Lewsin Munkkikin, sekä Sheridan le Fanun legendaarisen Carmillan sisältämä Carmilla ja muita kertomuksia. Myös kaiken aloittanut Horace Walpolen Otranton linna on saatavilla suomeksi. A Sicilian Romancea ei valitettavasti ole suomennettu.

Kenelle? Gotiikasta ja romanttisesta kirjallisuudesta pitäville, naiskuvauksesta ja populaarikirjallisuuden synnystä kiinnostuneille sekä Jane Austenin Northanger Abbeysta tykänneille.