Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Terry Pratchett ja Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Hyviä enteitä (Good Omens 1990, uusi suom. 2020) on täynnä kaikkea muuta kuin hyviä enteitä. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyönä kirjoittama apokalyptinen teos kuvaa Luciferin pojan Antikristuksen syntymää ja lähestyvää maailmanloppua. Vanhemmiksi valittu pariskunta saadaan juoniteltua synnyttämään saatananpalvojien nunnaluostarissa, mutta lapsen vaihto Antikristukseen menee pieleen. Erehdys huomataan vasta, kun pojalle lähetetään 11-vuotissyntymäpäivälahjaksi helvetinkoira. Koiraa vaan ei Antikristukseksi luullun pojan syntymäpäiville ilmesty. 

Romaanin oikeat helmet ovat enkeli Aziraphale ja demoni Crowley, vihamiehet, joilla on oikeastaan enemmän yhteistä toistensa kuin kaukaisten liittolaistensa kanssa. Niinpä he ovat enemmin ystäviä kuin vihollisia. He lyövät viisaat päänsä yhteen maailmanlopun estämiseksi, sillä oikeastaan kumpikaan ei pidä koko ajatuksesta. 

Tapahtumien taustalla on noita-Agnesin monitulkintaiset ennustukset. Niistä on säilynyt vain yksi kopio, jota Agnesin jälkeläiset ovat vaalineet ja yrittäneet analysoida vuosisatoja. Silti suurin osa ennustuksista on kyetty tulkitsemaan vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Anathema on sukunsa viimeinen noita ja kirjan viimeinen haltija. Hän hukkaa kirjan Crowleyn autoon, mutta sukunsa sinnikkään yritteliäisyyden ansioista hänellä on edelleen käytössään laaja kortisto Agnesin ennustuksia. Ainoina maailmassa niissä ennustetaan maailmanlopun tapahtumat sellaisena kuin ne tulevat todella tapahtumaan. 

Komiikkaa teoksesta ei puutu, vaan se tihkuu sarkasmia ja jos jonkinlaista irvailua. Lähes jokainen dialogi on hyvin samanlaisella tyylillä humoristinen, minkä vuoksi osa dialogeista voisi olla melkein 

kenen tahansa kirjan hahmoista. Edukseen erottuvat Aziraphale ja Crowley, joilla on molemmilla oma persoonallinen tapansa puhua. Aziraphale hämmentyy helposti, on varsin kohtelias sekä varsinainen tosikko, kun taas Crowley on sarkastinen ja terävä. 

”Ethän sä voi vaatia mua ampumaan tuota! Sehän on pelkkä pienokainen!”
”Tuota noin”, Aziraphale sanoi. ”Höm. Aivan. Ehkä meidän kannattaisi odottaa vähän aikaa, mitä mieltä olet?”
”Ai sitäkö, että hän kasvaa?” Crowley kysyi.

Kuoleman repliikit on puolestaan muista erottuen kirjoitettu ilman mitään lainausmerkkejä suoraan isoilla kirjaimilla, mikä tuo niihin oman jännän lisänsä.

Oma suosikkiyksityiskohtani Hyvissä enteissä on kuitenkin Crowleyn kasvit. Hän tekee viikottaisen kierroksen asunnossaan suihkepullon kanssa ja puhuu kasveilleen:

Hän oli kuullut kasveille puhumisen hyödyllisyydestä joskus 70-luvulla radion neloskanavalta ja pitänyt sitä loistoajatuksena. Tosin puhuminen ei ollut oikea sana kuvaamaan sitä, mitä Crowley teki.
      Hän valoi niihin jumalanpelkoa.
      Tai tarkemmin sanottuna crowleynpelkoa.

Tunnustan, että en ole tämän tyyppisen kirjallisuuden fani. En aiheen enkä tyylin puolesta. Teoksessa on enemmän hahmoja kuin jaksan muistaa ja fokalisaatio vaihtuu tuon tuostakin. Tuloksena on hyvin sekava vaikutelma romaanista, johon on ympätty yksinkertaisesti liikaa. Hyvissä enteissä on oikeasti hauskoja ja oikeasti nokkelia kohtauksia, mutta ne hautautuvat höttöön. Tiivistämällä tarinaa pienempään hahmojoukkoon tästä olisi saanut huomattavasti toimivamman kokonaisuuden. Uskon, että teosta on ollut varmasti hauska kirjoittaa. 

Kenelle? Terry Pratchettista ja Neil Gaimanista pitäville, fantasian ja apokalyptisen kirjallisuuden ystäville ja satiirista luettavaa halajaville.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet  (色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 2013, suom. 2014) on kiehtovasti yhteenpunoutuva tarina, jossa on mukana mystiikan tuntua. Tässä Murakamin teoksessa maaginen realismi jää lähinnä uniin ja tarinoihin, vaikka japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillisesti selittämättömiä asioita tapahtuukin. Piirre, josta japanilaisessa kirjallisuudessa kovasti pidän. Sen sijaan en ole kummemmin pitänyt Murakamin lennokkaimmista romaaneista. Norwegian Woodia rakastan. Onnekseni myös Värittömän miehen vaellusvuodet lumoaa minut melankolisella tunnelmallaan.

Romaanin päähenkilö on juna-asemia rakastava Tsukuru Tazaki, joka 36-vuotiaana pohtii menneisyyttään keskusteluissaan deittailemansa naisen kanssa. Tsukurun tiiviiseen kaveriporukkaan kuului lukioaikana neljä muuta: kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näitä neljää muuta yhdistää väri kunkin nimessä. Värilempinimiltään pojat ovat Aka (Punainen) ja Ao (Sininen), tytöt Shiro (Valkoinen) ja Kuro (Musta). Tsukuru on ainut, jonka nimessä ei ole väriä. Tsukuru on mielestään muutenkin väritön ja persoonaton, mikä aiheuttaa hänessä alemmuuden tunnetta.

Viisikko pyrkii olemaan kaikki yhdessä mahdollisimman paljon, jotta kaksikkoja sun muita ei muodostuisi ja porukka hajoaisi. Yhdessäolo on ihanaa ja erilaiset ystävykset täydentävät toinen toisiaan. Tsukuru tuntee elämän merkityksellisyyden vain ystäviensä seurassa. Lukion jälkeen Tsukuru päättää kuitenkin muista poiketen lähteä Tokioon opiskelemaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki muut jäävät Nagoyaan. Aluksi kaikki sujuu kuin aina ennen. Yhtäkkiä Tsukuru kuitenkin erotetaan porukasta. Syy vaivaa Tsukurua kuudentoista vuoden jälkeenkin, sillä sitä ei koskaan annettu, vaan välit vain katkaistiin. Eikä Tsukuru shokissaan kyennyt sitä pyytämään.

Mieleenpainuvinta teoksessa on tarina, jonka Tsukuru kuulee opiskelukaveriltaan Haidalta eräänä iltana. Tarina kertoo Haidan isästä, joka tapaa syrjäiseisessä majatalossa salaperäisen jazzpianistin, Midorikawan (Vihreä joki). Mies on suurimman osan ajasta yksikseen, mutta tutustuu Haidan isään. Hän soittaa pianoa läheisellä koululla yhden ainoan kerran. Soitto lumoaa Haidan isän täysin intensiivisellä ja lähes taianomaisella soinnillaan. Jos olisin saanut teoksen e-kirjana käsiini, olisin siteerannut tähän juuri tuota kohtausta sen kauneudessaan.

Haidan isälle selviää, että Midorikawa tulee kuolemaan kuukauden päästä. Tämä kertoo saaneensa kuukausi sitten sellaisen kortin, jonka saatuaan hän tulisi kuolemaan kahden kuukauden päästä. Kortin vastaanottaja saa kuitenkin loppuajakseen ihmeellisiä lahjoja. Oman kuolemansa voi välttää vain luovuttamalla kortin eteenpäin. Sen voi kuitenkin luovuttaa vain tietyn väriselle ihmiselle, ja tämän on omasta tahdostaan hyväksyttävä kortti. Yksi kortin suomista kyvyistä onkin, että sen haltija näkee ihmiset tietyn värisinä. Haidan isä saa kuulla olevansa juuri kyseisen värinen, mutta mies sanoo, ettei halua luopua kortista.

Seuraavana aamuna mies on lähtenyt, eikä Haidan isä löydä jälkeäkään hänen nimistestään jazzmuusikosta Tokiossa. Tarina saa merkityksensä vasta lopussa, kun lukija on saanut tietoonsa kaikki palapelin palaset. Niiden yhteenkokoaminen jää kullekin lukijalle itselleen, ja silti osa jää puuttumaan. Helppo tai yksinkertainen kirja Värittömän miehen vaellusvuodet ei tässä mielessä ole.

Tsukuru matkustaa menneisyyden haamujen perässä myös Suomeen. Tämä tekee suomalaisille teoksesta must readin Murakamin kirjoista. Yksi viisikosta on mennyt suomalaismiehen kanssa naimisiin ja muuttanut Helsinkiin. Helsinkiä kuvataan romaanissa hyvin suurpiirteisesti, enkä voi sanoa tunnistavani sitä Murakamin kuvauksesta. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla missä tahansa. Haitarinsoittaja ravintolassa suorastaan särähtää, samoin suomalaisten nimien puute. Kuvaus luonnosta automatkalla Helsinki-Hämeenlinna herättää minussa puolestaan hilpeyttä. Suuri osa puista on koivuja, joiden seassa kerrotaan olevan myös vaahteroita ja mäntyjä.

Tykkäsin Värittömän miehen vaellusvuosista valtavasti. Se on syvällinen ja kuvaa upeasti Tsukurun itsetutkiskelua. Miksi hänet erotettiin viisikosta? Mikä hänessä on vialla? Entä miksi Tsukuru näkee kummallisia unia, jotka tuntuvat uhmaavan kaikkea logiikkaa? Ovatko unet vain harhaa vai sittenkin totta? Tsukuru saa huomata, että hänen käsityksensä itsestään poikkeaa radikaalisti siitä, miten muut hänet näkevät.

Teoksen kruunaa halaus, jonka Tsukuru saa Kurolta. Hetki on todella kauniisti kuvattu. Yhdessä haikeankirpeässä halauksessa tiivistyy monta sanomatonta asiaa ja vuosien tuska, jota kumpikin on kantanut mukanaan. Kokonaisuus on Värittömän miehen vaellusvuosissa hyvin hallittu ja vaikuttava loppua myöten.

Kenelle? Murakami-faneille, melankolian värittämää luettavaa kaipaaville ja mystiikan vivahteista pitäville.