maanantai 18. maaliskuuta 2024

Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Émile Zola: Naisten aarreaitta

Naisten aarreaitta (Au Bonheur des Dames 1883, suom. 1973), suomennettu myös nimellä Naisten paratiisi, on ollut todella hidasta kuunneltavaa. Vika ei suinkaan ole tarinassa tai tyylissä, onhan tässä selvästi Zolan mestarikädenjälki nähtävissä, vaan siinä, miten olen samalla kirjannut itselleni ylös huomioita tuon ajan Ranskasta. Eletään siis 1860-luvulla, Ranskan toisessa keisarikunnassa. Keskiössä on jälleen Pariisi, jota myllätään ja uudistetaan vinhaa vauhtia. Kuluttaminen on murroksessa, kun pienet erikoisliikkeet käyvät taistelua uusia, jättimäisiä tavarataloja vastaan. ⁣

Denise Baudu saapuu rutiköyhänä Pariisiin elätettävänään kaksi orvoksi jäänyttä pikkuveljeä ja päätyy töihin upean muodikkaaseen Naisten Aarreaittaan. Välit aivan tavarataloa vastapäätä liikettä pitävään setään katkeavat, mutta onhan Denisen tultava toimeen, vaikka sitten itse perivihollisen leivissä. Maalta tulleen ”tappuratukan”, kuten Deniseä nimitetään, ei ole aivan helppoa sopeutua kilpailuhenkiseen tavarataloon, jossa säännöt ovat tiukat ja juorukellot sen kuin helkkyvät. Denise on päälleliimatun taipumaton kunniallisuuden perikuva, mikä näin nykylukijana ärsyttää. ⁣

Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. 

Zola kuvaa naturalismille tyypillisen tunnontarkasti mutta värikkään eloisasti tavaratalon elämää ja sen tuotteiden aiheuttamaa hullaantumista. Uusi aikakausi on aluillaan. Tavaratalo on oikea paratiisi. Täynnä houkutuksia ja turmellusta, kaupallistettuja fantasioita uskomattomaan hintaan. Ja miten Zola tätä kuvaakaan! ⁣Ei mikään ihme, että liikkeellä on aikamoisia himoshoppaajia. 

Kilpailua käydään ei paitsi ostoksista, vaan myös siitä, kuka asiakasta saa palvella. Tavaratalon työntekijät juonittelevat, ilkeilevät ja osoittavat välinpitämättömyyttä toisiaan kohtaan, mikä kulloinkin sopii. Proviisiopalkalla kun mennään, ovat kaikki toistensa kilpailijoita. Maalta tulleen ja köyhän Denisen taival ei ole helppo, ja jopa hänen ulkonäköönsä puututaan. 

Parasta Zolaa tämä ei ole. Upeita, tunnelmallisia kuvauksia ja symboliikkaa silti löytyy. Kunnon draamaa sen sijaan ei. Jossain määrin tavaratalo itsessään nouseekin päähenkilöksi Denisen rinnalle. Jännittävät ihmiskohtalot jäävät vähemmälle, kun vastassa on tavaratalo ja erittäin siveellinen, varjoaan säikkyvä nuori myyjätär. Hahmot jäävät ohuiksi, eikä heihin päästä syvällisemmin tutustumaan. Romanssikin jää hyvin heppoiseksi, ja herra Mouret on seksistisine käsityksineen lähinnä vastenmielinen.

Katsauksensa tavaratalojen maailmaan teos on viehättävä. Eri osastojen upeiden esillepanojen kuvailu on Naisten aarreaitan parasta antia. Varkauksista kiinni jääneiden naisten kohtelu ansaitsisi suorastaan aplodit nerokkuudessaan ja hienovaraisuudessaan. ⁣

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

maanantai 4. maaliskuuta 2024

John Keats: Selected Poetry

Vuorossa romantiikan ajan suuri runoilija John Keats (1795-1821) ja hänen koottuja runojaan. ⁣Selected Poetryyn on koottu Keatsin merkittävimpiä runoja kronologisessa järjestyksessä, ja se sisältää mainion esipuheen sekä joitakin huomioita yksittäisistä runoista.

John Keats tunnetaan yhtenä suurimmista englantilaisista runoilijoista. Romantiikan lisäksi hänet voidaan lukea hautausmaarunoilijoiden myöhempään joukkoon. Keatsin viehätys kuolemaan, hautoihin ja pimeään nostaa päätään hänen tuotannossaan jo kauan ennen hänen sairastumistaan tuberkuloosiin. Sairaus paitsi vei hänet kohti omaa kuolemaansa, myös rajoitti hänen kirjoittamistaan. 

Keats on nuoren ja kauniin, mutta tuomitun runoilijan malliesimerkki. Hän olisi varmasti tullut vielä suurempaan maineeseen, ellei hänen elämänsä olisi jäänyt niin surullisen lyhyeksi. Hän kuoli jo 25-vuotiaana.⁣

"I have lov'd the principle of beauty in all things, and if I had time I would have made myself remembered", Keats kirjoitti helmikuussa 1820, saatuaan juuri tietää sairaudestaan. 

Hän ehti kirjoittaa 150 runoa, joista merkittävimmät hän kirjoitti tammi-syyskuussa 1819. Myös Keatsin kirjeitä pidetään arvossa, ja niitä löytyy jopa käännettynä suomeksi. 99 hänen viimeistä kirjettään löytyy teoksesta Yön kirkas tähti. Hänestä on myös tehty samanniminen elokuva, joka tämän runokokoelman myötä nousee katsottavien elokuvien listalleni. 

Keatsin runoissa mennään tunne edellä. Ne ovat kauniita, mahtipontisia ja usein täynnä symbolismia. Kuolema on niissä vahvasti läsnä. Mutta tämähän ei estänyt Keatsia kirjoittamasta myös lyhyitä iloisia rimpsuja ja tunnelmallisia haavekuvia. Ja sitten niitä aivan päättömiä runoja… ⁣

"Endymionin" kohdalla alan toivomaan, että edessäni olisi runon suomennos tässä rinnalla. Keatsin käyttämä kieli ei ole sitä yksinkertaisinta englantia ja teksti on paikoin aika raskastakin. Myyttisten hahmojen (antiikin Rooman ja Kreikan, sekaisin tietysti) nimiä mainitaan tuon tuostakin, ja moni runoista avautuisi varmasti toisin, jos taustalla olevat myytit olisivat tuttuja. Viittauksiin meinaa suorastaan välillä hukkua, vaikka kokoelman lopussa onkin lyhyet esittelyt näistä runojen mytologisista hahmoista. Yllättäen yhdeksi suosikeistani nousee kuitenkin yksi Kestsin pidemmistä ja kunnianhimoisemmista runoista, eeppinen "The Fall of Hyperion: A Dream". 

Hylättyään aiemman versionsa samasta myytistä Keats lähti kirjoittamaan uutta versiota "Hyperionista". Onneksi lähti, sillä niin upeita kuin jotkin "Hyperionin" säkeet ovatkin, on "The Fall of Hyperion: A Dream" tätä jalostuneempi. Harmi vain, että runo jäi kesken. Niin kuin ensimmäinenkin versio. Oli kuulemma liian miltonilainen, eikä Keats ollut siihen tyytyväinen. Eivät olleet hänen ystävänsäkään, jotka preferoivat ensimmäistä. Mokomatkin.⁣

Suosikkejani: ⁣

  • Lamia⁣
  • The Fall of Hyperion⁣: A Dream
  • Ode to a Nightingale (löytyy muuten YouTubesta Benedict Cumberbatchin lausumana, kannattaa tsekata) ⁣
  • If by Dull Rhymes Our English Must Be Chain’d⁣

maanantai 19. helmikuuta 2024

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:


Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)