Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa.