Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Espanjalaisen nykykirjailijan Carlos Ruiz Zafón Taivasten vanki (El prisionero del cielo 2011, suom. 2012) avaa ikkunan Francon aikaiseen Espanjaan. Teos on osa romaanisarjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonka teokset nivoutuvat osittain yhteen, mutta toimivat kukin omana kokonaisuutenaan. Taivasten vanki on sarjassa kolmas, mutta luin sen lukematta kahta aiemmin ilmestynyttä Ruiz Zafónin teosta.

Taivasten vangissa kirjakauppa Sempere ja poika saa kummallisen vieraan, joka haluaa ostaa vitriinistä ainutkertaisen luetteloidun kirjan hinnasta välittämättä. Hän pyytää Daniel Sempereä, kaupan omistajan poikaa ja ainoaa paikalla olijaa, toimittamaan kirjan Fermín Romero de Torres -nimiselle miehelle. Fermín Romero de Torres on samaisen kirjakaupan työntekijä je Danielin hyvä ystävä, ja kun Daniel myöhemmin antaa hänelle kyseisen niteen luettavaksi muukalaisen kirjoittamine omistuskirjoituksineen, valahtaa Fermín kalpeaksi. Hän käskee Danielia pysymään kaukana tuosta miehestä, sillä tämä on erittäin vaarallinen.

Fermínin on saatava asiansa järjestykseen ennen  kuin voi astua vihille rakastamansa naisen kanssa. Huoli on kalvanut häntä jo pitkään, ja hän on laihtunut silmissä. Kirjakauppaan ilmestyneen miehen vierailu sattuu huonoon aikaan, mutta ehkä sittenkin juuri oikeaan.

Fermín paljastaa Danielille totuuden, jonka kertomista hän on vältellyt pitkään. Totuus on tarina sota-ajasta, Fermínin vankilassa vietetyistä vuosista ja siitä, miten hän tutustui vankilassa erääseen hyvin omintakeiseen kirjailijaan, David Martíniin.

Vankilan meno on Fermínin kertomuksessa täysin mielivaltaista ja riippuu siitä, mitä vankilan uusi johtaja Mauricio Valls keksii omaneduntavoittelussaan. Valls on pyrkyri, jonka tarkoituksena on riippua hänelle tarjotussa vallankahvassa ja keplotella eteenpäin. Hän lupailee parantaa vankien oloja, kunhan he tekevät hänelle tiettyjä palveluksia. Vankien omaisten lähettämät ruokalahjat menevät parempiin suihin, eivätkä vangit juuri koskaan näe heille lähetettyjä tavaroita.

Moni vangeista on mielivaltaisesti tuomittu, eikä oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuudesta ole tietoakaan. Francon ajan Espanja näyttäytyy kurjana ja pelottavana paikkana, ja sodan jälkeinen Espanja kantaa sen haavoja. Haavoja, joista ei puhuta, ja menneitä identiteettejä, joita ei ole enää olemassa.

- Miksi luulet, ettei isäsi koskaan ole kertonut sinulle sota-ajoista? Luuletko kenties ettei hän ole osannut kuvitella mitä kävi?
- Jos näin on, minkä takia hän on pysynyt vaiti? Miksei hän ole tehnyt mitään?
- Sinun vuoksesi, Daniel. Sinun vuoksesi. Sinun isäsi niin kuin monet muutkin, jotka joutuivat elämään tuon ajan, nieli kaiken sisälleen ja vaikeni. Koska heillä ei ollut enää kanttia. Osapuoleen tai väriin katsomatta.

Teoksen kieli on värikästä ja erilaisia kielikuvia vain pulppuaa. Teos on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Yleensä saan lukemiini kirjoihin jonkinlaisen otteen. Ne puhuttelevat minua tai ne ovat niin makuni vastaisia että tuskastuttaa. Taivasten vanki ei ollut huono. Mutta se ei myöskään puhuttele. Mitä kirjoittaa teoksesta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, joka ei jää laimeaksikaan, mutta joka ei vain jostain syystä puhuttele? Tämän kanssa olen tässä kamppaillut, eikä kirjoitukseni Taivasten vangista tällä kertaa täten ole kovin analyyttinen.

Kenelle? Kirjojen ja tarinoiden ystäville sekä Espanja-faneille.

Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Helsingin kirjamessuilla ystäväni tokaisi nimmarijonoa katsellessamme, ettei kehtaisi mennä jonottamaan kenenkään nimikirjoitusta, oli nimmareita jakamassa sitten kuka tahansa. Totesin, että minä kyllä voisin jonottaa Hannu Rajaniemeä varten. Hannu Rajaniemi vaan ei harmikseni ollut tänä vuonna kirjamessuilla. Rajaniemen syksyn uutuuskirja Kesämaa (Summerland 2018) siellä kuitenkin oli. Teos on todella nopeasti käännetty. Ei ole kulunut montaakaan kuukautta sen kesäkuisesta ilmestymisestä englanninkielisenä, kun sitä jo saa suomenkielisenä kirjakauppojen hyllyiltä ja kirjastoista. Luin Kesämaan itse asiassa jo aikapäiviä sitten, mutta odotin saavani siitä oman kappaleeni kirjamessuilta.

Kesämaa on sekoitus vakoiluromaania, vaihtoehtoista historiaa ja scifiä. Se sijoittuu vuoden 1938 Englantiin, vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ovat vastakkain, eikä natsi-Saksasta ole tietoakaan. Espanjassa riehuu sisällissota, jossa molemmilla suurvalloilla on näppinsä pelissä. Tilanne muistuttaa enemmän kylmää sotaa kuin tuntemaamme vuotta 1938 ja toista maailmansotaa edeltänyttä ilmapiiriä.

Vaihtoehtoiselle historialle on tyypillistä, että se kuvaa maailmaa hieman toisenlaisena kuin mitä se on. Taustalla piilee kontrafaktuaalinen ajattelu. Kontrafaktuaalit ovat mitä jos -skenaarioita, usein minimaaliseen historian uudelleenkirjoittamiseen perustuvia ajatuskokeita, joissa X:n muuttumisesta seuraa erinäisiä todellisesta maailmasta poikkeavia tapahtumia ja kehityssuuntia. Kontrafaktuaaleilla voidaan tarkastella maailmaa ja siihen liittyviä itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Ne kysyvät: ”Olisiko X voinut olla toisin?” Fiktiossa kontrafaktuaaleja hyödyntää spekulatiivinen/vaihtoehtoinen historia, jossa muutokset historiaan saattavat olla Kesämaan tavoin suuriakin.

Rachel White on Iso-Britannian vakooja, jonka ura kokee kolahduksen, kun Neuvostoliitosta loikannut agentti ampuu itsensä Rachelin vahtivuorolla. Tätä ennen loikkari on ehtinyt kertoa Rachelille Kesähovin myyrän nimen: Peter Bloom. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis uskomaan Peteriä myyräksi. Peterin takana on vaikutusvaltaisia johdon henkilöitä, ja talouspuolelle siirron saanut Rachel jää sapekkaana yksin tietojensa kanssa. Saadakseen kenttäagentin työnsä takaisin ja todistaakseen olleensa oikeassa Rachel käy yksin selvittämään Peterin puuhia. 

Oman twistinsä perusvakoilujuoneen tuo Kesämaan scifiulottuvuus; maanalainen kuoleman jälkeinen paikka, jonka agenttijaostosta Peter on. Paikkaa kutsutaan Kesämaaksi, sillä siellä on ainainen kesä. Sinne pääsee kuitenkin vain Lipulla. Muilla on edessä nopea Hiipuminen ja katoaminen kataan. Kesämaassa kaikki on ajatuksen voimalla muokattavaa ainetta, eetteriä. Jokaisen on pidettävä oma ulkomuotonsa koossa ajatuksillaan, mutta myös rakennukset muuttavat muotoaan tilaisuuden tullen.

Peter sadatteli. Hän oli varmasti nukahtanut, ja talo oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja vaihtunut entiseen olomuotoonsa. Talo oli rakennettu sieluista, kuten kaikki pysyvä Kesämaassa. Sen jokainen tiili oli luz-kivi, adamantiinijyvä, joka jäi jäljelle kun sielu Hiipui perinpohjaisesti ja kun ajatukset ja muistot olivat tyystin kadonneet. Vanhat kuolleet (eskatologinen niminen nykyaikaa edeltäneelle kadotetulle sivilisaatiolle) olivat vuosituhansia sitten keränneet ne yhteen ja rakentaneet Kesäkaupungin. Muinaiset rakentajat olivat sittemmin kadonneet.

Pysyvää ainesta on vain luz eli sielukivi, joka on jokaisen olemuksen ydin ja kaikille nähtävissä. Koska kuolleet voivat myös lukea elävien sieluja ja saada selville heidän kätkettyjä tunteitaan, on Kesämaan oma Kesähovin agenttiosastonsa  huipputehokas. Sen avulla brittien vakoilutekniikat ovat tehostuneet isoin harppauksin. Kuolleet vakoojat pystyvät  liikkumaan Maan päällä, ja missä tahansa saattaa olla kuollut vakooja, joka pystyy havaitsemaan valheet. Pystyäkseen kätkemään Peteriltä todelliset aikeensa on Rachelin opeteltava valehtelemaan aivan uudella tavalla: pohjalla on oltava todellinen tunne jostakin muusta, jokin muisto, jonka alle kätkeä vaaralliset tunteet.

Kesämaassa tiivistyy kuolemanjälkeisen elämän ongelma. Mitä merkitystä maanpäällisellä elämällä on, kun kuolema ei olekaan lopullinen ja elämää voi mukavasti jatkaa Kesämaassa? Ehkä jopa mukavammin, kuten jotkut ajattelevat. Kesämaassa asiat ovat monin tavoin paremmin. Kenenkään ei tarvitse olla ulkonäkönsä vanki ja muita ihmisiä on helpompi ymmärtää, kun heidän tunteensa ovat esillä. Elämän ainutkertaisuus katoaa, eikä kuolema tarvitse pelätä.

"Olen kuullut, että tilanne kuolinhetkellä vaikuttaa siihen, mitä Kesämaassa tapahtuu. Kuvittelen toisinaan että olisi mukava pudota, iskeytyä maahan ja jatkaa putoamista suoraan maapallon läpi. Voisin yrittää kiivetää koko ikuisuuden takaisin ylös. Ei se mitenkään huono juttu olisi."

Hannu Rajaniemeä haastateltiin taannoin Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa Kesämaan tiimoilta. (Katso haastattelu täältä.) Jos minulla olisi ollut fysiikan opettaja, joka olisi selittänyt asioita yhtä innostuneesti ja mukaansatempaavasti kuin Rajaniemi, olisin nyt fyysikko. Kesämaahan vaikuttaneiden tieteellisten teorioiden lisäksi puheena haastattelussa oli Kesämaassa Neuvostoliiton Leninin aivoista rakentama jumala, Läsnäolo. Läsnäolon jumalallista tietomäärää lisätään jatkuvasti sulauttamalla siihen uusia sieluja, joiden sisältämä informaatio siirtyy Läsnäolon käyttöön. Suurempaa kunniaa kuin Läsnoloon sulautumista ei neuvostojokkojen keskuudessa ole. Rajaniemi kertoi haastattelussaan, että todellisessa Neuvostoliitossa itse asiassa haluttiin herättää Lenin takaisin henkiin puoluetta johtamaan. Leninin aivoista tehty Läsnäolo Neuvostoliiton joukkojen johtajana Kesämaassa edustaa tämän unelman täyttymystä.

Jostain syystä Kesämaa ei kolahtanut niin kuin Kvanttivaras-trilogia. Pidin erityisesti teoksen vakoilujuonesta ja Peterin matematiikan pohdinnoista. Onnekseni minulla on vielä jäljellä Kvanttivaras-trilogian viimeinen osa, jota olen säästellyt myöhempää nautiskelua varten. Rajaniemi-lukutaipaleeni ei siis suinkaan pääty tähän. Paljastettakoon myös, että ostin kirjamessuilta Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat.

Kenelle? Vakoiluromaaneista, scifistä ja ajatuskokeista pitäville.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Muistan, että historian opettajani kertoi Suomen autonomian ajasta kertoessaan eräästä romaanista, jossa Aleksanteri I tulee Suomeen Porvoon ensimmäisille valtiopäiville ja ihastuu suomalaiseen tyttöön. Nimi ja kirjailija unohtuivat, eikä siitä ole kovinkaan kauan kun niitä yritin muistella. Äkkäsin lopulta tutun nimen kaverini kirjahyllyssä. Tanssi yli hautojen (1944), kirjoittanut Mika Waltari. Ihmettelen edelleen, miten Mika Waltarin nimi on päässyt livahtamaan mielestäni.

Kirjan löydettyäni ei minulla luonnollisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin lukea se.

Tanssi yli hautojen kertoo Aleksanteri I:stä, siitä, miten hän matkustaa Suomeen Porvoon valtiopäivien avajaisiin voittaakseen suomalaiset puolelleen. Maalaisaateliherran nuorinta tytärtä, kaunista Ulla Möllersvärdiä kismittää, että Suomea on kohdeltu sodassa niin väärin. Nuoret pojat ovat joko haudassa tai armeijassa, ja keisarin kunniaksi sitä vain tanssitaan. Kun Aleksanteri iskee silmänsä juuri häneen ja tulee pyytämään Ullaa tanssiin, pudottaa hämmentynyt Ulla viuhkansa lattialle. Aleksanteri noukkii viuhkan lattialta ja pistää sen taskuunsa omistajan elkein.

Ulla ei voinut aavistaa, että jokainen heistä, yhtä hyvin äiti kuin Marie-Louise ja mamselli Holmkin, oli omistanut itselleen keisarin katseen ja tiesi lujasti keisarin katsoneen juuri häneen. Se oli Aleksanterin arvoitus. Kukaan – pienin, rumin, köyhinkään – ei saanut olla ihailematta häntä. Hän tahtoi omistaa kaikki. Hänen mielensä tuli sairaaksi, hän kärsi syvästi vaistotessaan vähäisintäkin vastahakoisuutta ympärillään.

Waltari maalaa Aleksanterista oikukkaan kuvan, joka ei mairittele. Aleksanteri on ulkoisesti upea ilmeistys säihkyvine sinisine silmineen, ja hänen hyvyyteensä ovat kaikki valmiita uskomaan, niin vakuuttava hän on. Sisältä Aleksanteri on kuitenkin mätä. Hän on narsistinen, ja hänen esiintymisensä on yhtä näyttelemistä. Näyttelijänä hän on erinomainen, jopa niin erinomainen, että uskoo esittämiinsä tunteisiin itsekin. Ja näyttelijänä hänen on valloitettava kaikki. Hänelle ei riitä, että hän on asein valloittanut Suomen, vaan hänen on valloitettava myös Suomen kansa ja sen sydämet. Uhmakkaasta ja nuoresta Ullasta, joka kieltäytyy koko tanssin ajan edes katsomasta keisariin, tulee hänen pakkomielteensä. Ulla symboloi hänelle koko Suomea, hänen ihailemaansa suomalaista uppiniskaisuutta ja sisua.

Ullan hymyillessä unikuvalleen keisari saavuttaa hurmaantumisensa korkeimman huipun. Hän on täydellisesti sulanut omaansa ja unohtaa kaiken muun. Hän on valloittaja, joka voittaa sydämet puolelleen. Maailman kaikki valta, loisto ja nuoruus on hänen, vain hänen. Hänellä on tunne, kuin hänen tarvitsisi vain ojentaa kätensä, niin ruusut puhkeaisivat heleinä kukkimaan tästä jäisestä maasta. Hänen tarvitsee vain kuiskata niin ihmeelliset linnut alkavat visertää Suomen talviyössä. Onhan hän noita, lumooja, keisari.

Aleksanteri on häikäilemättömän tietoinen omasta vaikutusvallastaan. Eikä Aleksanteri siltikään tiedä kuka on. Hän on hukassa, omien näyttelijänlahjojensa vietävissä, etsimässä jatkuvasti jotakin, jolla tukahduttaa omat todelliset tunteensa, sillä Aleksanteria jäytää pelko. Hän on isäntappaja. Hän pelkää lähes kuollakseen tekonsa seurauksia, etenkin murhan vuosipäivänä.

Teoksessa on historiallisena romaanina paljon historiallisten yksityiskohtien ja historiallisten tapahtumien kuvailua, mikä rehellisesti sanottuna pitkästytti välillä. En ole historiallisten romaanien ystävä, vaikka uudelleen ja uudelleen tunnunkin antavan niille mahdollisuuden. Haluaisin mennä juonessa eteenpäin, haluaisin lukea jotakin, mitä en jo ennalta tiedä. Tämän romaanin kohdalla turhauduin erityisesti, sillä sen historiallinen pohja on niin tuttu. Teoksessa annetaan tosin omalaatuinen selityksensä sille, miksi Suomi nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Romaanin romanttinen juoni on loppujen lopuksi varsin olematon. Ullan viattomaan rakastumiseen ei voi tempautua mukaan, kun samaan aikaan Waltari tekee koko ajan selväksi Aleksanterin häikäilemättömän itsekkäät tarkoitusperät. Ulla tuntuukin enemmän sivuhenkilöltä kuin Aleksanteri, jonka sielunmaisemaa kuvataan sivutolkulla mm. tämän ajaessa reessään. Ulla on sitä paitsi ärsyttävä uhmakkuudessaan ja kapinassaan. En pysty ymmärtämään, miksei Ulla voi käyttäytyä niin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Yhtenä syynä Ullan käytökseen teos esittää Ullan veljet, jotka ovat  sodassa ja joista nuorimmainenkin on värväytynyt armeijaan. Ullan uhma tuntuu silti päälleliimatulta näkyvine purkauksineen.

Kenelle? Suomen historiasta, autonomian ajasta kiinnostuneille ja historiallisista romaaneista pitäville. Ei romantiikan nälkäisille.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Päätin elokuussa muutaman ystäväni kanssa perustaa lukipiirin. Halusimme lukea mukavuusalueemme ulkopuolelta ja tutustua kirjoihin, joita emme välttämättä muuten tulisi lukeneeksi. Ensimmäiseksi valitsimme luettavaksemme lyhyehkön klassikkoteoksen, joka mielellään olisi saatavissa myös e-kirjana. Valintanamme oli Charles Dickensin Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities 1858, suom. 1903). Kaksi kaupunkia on Dickensin 12. romaani, ja se ilmestyi viikottaisissa osissa. Sitä pidetään yhtenä maailman luetuimmista kirjoista. Minulle se on ensimmäinen Dickensini.

Yllätyksekseni Helsingin kaupungin kirjastolla ei ollut kokoelmissaan tästä klassikosta kuin muutama kappale – kaikki lainassa. Blogiani varten valitsin sen painoksen, jonka ajattelin tulevan nopeammin saataville. Valinta ei ollut paras mahdollinen, sillä vanha 60-luvun painos haisi ummehtuneelta ja aiheutti silmien kutinaa.

1700-luvun loppuun sijoittuva Kaksi kaupunkia kertoo Ranskan suuresta vallankumouksesta, köyhyydestä, turhautumisesta, yläluokan asenteista, epäoikeudenmukaisuudesta, kostosta, mielivallasta, sukupolvista, uhrautumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Nuoren Lucie Manetten isä palautetaan elämään pitkän ja epäoikeudenmukaisen vankituomion jälkeen. Lucie on luullut isänsä kuolleen, mutta Tellsonin pankki johdattaa hänet Lontoosta Pariisiin matkalle, jonka on määrä muuttaa hänen elämänsä. Kanssamatkustajanaan Luciella on Tellsonin pankin liikemies herra Lorry, joka tuon tuostakin muistuttaa nuorta naista siitä, ettei tässä nyt ole tunteilulle sijaa, sillä kyseessähän on liikeasia. "Rohkeutta, hyvä neiti! Rohkeutta! Liikeasia! Pahin on ohi muutamassa minuutissa." Herra Manette on kuitenkin surkeassa kunnossa. Hän sietää tuskin valoa,  hänen katseensa harhailee, kun hänelle puhuu, keskittyminen läsnäoleviin on lähes mahdotonta, ja hänen omituisena pakkomielteenään on tehdä kenkiä. Hänet on saatava pikaisesti pois maasta ja Lontooseen, jossa Lucien on autettava isäänsä saamaan elämästä jälleen kiinni.

Viisi vuotta myöhemmin Lucie ja hänen isänsä ovat oikeuden istunnossa todistajina. Ranskalaissyntyistä herra Darnaya syytetään maanpetturiksi, mutta tämä vapautuu syytöksistään osittain Lucien suuren mielenliikutuksen ansiosta. Syytetty on tullut Englantiin samalla laivalla kuin he aiemmin, eikä nuorukainen ole tuolloin osoittanut muuta kuin ystävällisyyttä heitä kohtaan. Lucie tekee kauneudellaan ja vankia kohtaan tuntemallaan myötätunnolla suuren vaikutuksen niin herra Darnayyn kuin myös herra Cartoniin, Darnayn asianajajan lakimiesystävään, jonka yhdennäköisyydellä vangitun kanssa on oikeudenkäynnin kulussa merkittävä osa.

Paitsi että ”oppineen ystävän” ulkoasu oli huolimaton, melkeinpä ränsistynyt, he olivat siinä määrin toistensa näköiset, että se herätti hämmästystä ei vain todistajassa vaan jokaisessa läsnäolijassa. Kun tuomari kehoitti oppinutta ystävää poistamaan peruukkinsa, yhtäläisyys kävi entistä huomattavammaksi. Tuomari kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajajalta), oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) valtiopetoksesta?

Sydney Carton on Charles Darnayn kaksoisolento, doppelgänger. Molemmat miehet rakastuvat ihastuttavaan Lucieen, mutta vain toinen heistä voi saada hänet. Siinä missä herra Darnay on kaikin puolin kunniallinen ja nuhteeton, on herra Carton paheellinen ja vastuuton. Hän on masentunut ja syrjäytynyt juoppo, kun taas Darnay on mitä onnellisin ja aikeiltaan jaloin. Darnay edustaa kaikkea sitä, mitä Carton voisi olla. He ovat kuin kolikon kaksi puolta, joiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ylhäiselle syntyperälleen ja maalleen selkänsä kääntänyt Darnay pitää sukujuuriaan salaisuutenaan. Tohtori Manettella on siitä jotain epäilyjä, ja hän vannottaakin nuoren miehen pitämään salaisuutensa häihin asti ja silloinkin olemaan kertomatta Lucielle. Teos vie lukijan suoraan keskelle Ranskan vallankumousta ja Darnayn salaisuuksien ratkeamista, kun Darnay saa kirjeen entiseltä palvelijaltaan, joka on syytettynä hänen auttamisestaan. Darnay lähtee oitis matkaan voimatta antaa uskollisen palvelijansa kärsiä hänen tähtensä, jolloin Lucienin ja tohtori Manetten on lähdettävä hänen peräänsä. Tämä Ranskaan sijoittava osuus on kirjan mielenkintoisin osa. Vanhapiika neiti Pross on pyhittänyt elämänsä hoidokkinsa Lucien hoitamiseen. Hän ei puhu ennen kaikkea periaatteen vuoksi sanaakaan ranskaa, mutta hoitaa silti sujuvasti tinkien perheen ostokset Pariisissa. Hän on omanarvontuntoinen ja ylpeä englantilaisuudestaan, jäykkä, mutta sittenkin huumorintajuinen. Ehdoton suosikkini.

Kaksi kaupunkia ei ehkä ollut se helpoin aloitus lukipiirillemme. Kukaan meistä ei erityisemmin lämmennyt sille. Fokalisointi vaihtelee välillä vähäpätöisiltä tuntuviin eikä kovinkaan kiinnostaviin hahmoihin kuten Jerryyn, viestinviejään ja palvelijaan, joka avustaa herra Lorrya. Kirjan kuvaukset Ranskan vallankumouksesta olivat raskasta luettavaa. Kurjuutta ja väkivaltaa kuvataan paljon ja tarkkaan. Usein Ranskan suuresta vallankumouksesta kerrotaan hyvin idealistiseen sävyyn, olihan sen lopputulos kuningasvallan kukistaminen ja tasaveroisemman Ranskan alku. Sen raakuus ja hirmutyöt, vallankumouksen aatteen kasvaminen vallankumouksellisten mielessä ja sen mielipuoliset seuraukset jätetään usein sivuun. Kahdessa kaupungissa Ranskan vallankumouksen julmuus ei jää epäselväksi. Mielipuoliset syytökset, vielä mielipuolisemmat oikeudenkäynnit ja kansan ailahteleva mieli tulevat teoksessa selviksi.

Tällä hirvittävällä tuomioistuimella ei ollut mitään oikeudenkäyntijärjestystä, joka olisi taannut syytetylle, että järkisyyt otettiin huomioon. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, ellei kaikkia lakeja, asetuksia ja tapoja olisi ensiksi niin hirvittävästi väärinkäytetty, että koko vallankumouksen itsemurhakosto tarkoitti niiden repimistä maahan. […] Koko valamiehistö oli kuin koiralauma, joka oli asetettu tuomitsemaan kaurista.

Dickens ei kuitenkaan tunnu asettuvan teoksessaan kummankaan puolelle, ei valtaansa surutta väärinkäyttävien ja ahnaiden aristokraattien, eikä ylhäistä verta himoavien vallankumouksellisten, jotka saattavat koska tahansa kääntyä ketä tahansa vastaan. Kumpikin puoli saa osakseen raadollisen kuvauksen, josta mairittelu on kaukana.

Mikä tästä romaanista sitten tekee klassikon? Mitään yhtä syytä ei varmastikaan ole. Dickens oli valtavan suosittu jo elinaikanaan, ja pelkkä hänen nimensä kirjan kannessa kertoo jo jotain teoksen arvosta. Silti Dickens kuuluu niihin klassikkokirjailijoihin, joita ei ainakaan oman kokemukseni mukaan Suomessa niin paljoa lueta. Kaksi kaupunkia kuvaa sellaisia suuria ihmiskohtaloita ja suuria tunteita, jotka ovat monelle kirjallisuuden klassikolle tyypillisiä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta loppuvaikutelma on vaikuttava. Vai ajattelenko niin vain siksi, että kirjallisuuden tuntemukseni ohjaa minua ajattelemaan, että näin kuuluu ajatella? Klassikoita (ja toisaalta supersuosittuja populaarikirjallisuuden teoksia, sillä niistäkin usein on tietty "yleinen käsitys") lukiessa ennakkokäsitykset vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen, mikä toisaalta luo teokselle kontekstia, toisaalta ehkä vähentää sen antia sellaisenaan.

Kenelle? Klassikoista ja Ranskan suuresta vallankumouksesta kiinnostuneille, 1800-luvun romaaneista nauttiville.