Michelle Obama: Minun tarinani

Kaverini kertoi saaneensa Michelle Obaman omaelämäkerran Minun tarinani (Becoming, suom.  2018) joululahjaksi. Mikä ihana tilaisuus välttää pitkät lainausjonot ja päästä lukemaan se ilman sokkoa ostopäätöstä! Lukuprojektini on ollut pitkä. Huomaan, miten paljon nopeammin luen dialogipitoista romaania kuin kerronnaltaan tiivistä elämäkertaa.

Minun tarinaani lukiessani huomaan, ettei suomennos ole tehty huolella. Teos sisältää pahoja pilkkuvirheitä ja jopa sanojen taivutusvirheitä. Tekstistä tökkäävät silmään todella suomalaiset sanonnat kuten "parempi pyy pivossa". Ymmärrän englanninkielisten idiomien suomentamisen tiettyyn rajaan asti. Tässä suomentaja on mennyt liian pitkälle valitessaan näin erikoisia suomalaisia idiomeja. Lukisin näissä kohdissa melkein mieluummin jopa suoran käännöksen siitä mitä alkuperäistekstissä on sanottu.

Suomentajan laiskuus näkyy myös siinä, miten tämä käyttää jatkuvasti sanaa "pystyvä", eittämättä suomennoksena englannin kielen sanalle capable. Kaikki ymmärrämme kyllä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta kuka muka oikeasti käyttää tätä sanaa? Lisäksi teoksessa puhutaan "vanhojentansseista" ja "ylioppilastodistuksesta". Joskus muinoin tällaista suomalaiseen kulttuuriin kääntävää käännöstyyliä on suosittu. Mutta kuuluuko se vuonna 2018 ilmestyneeseen omaelämäkertaan? Vieläpä entisen Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen omaelämäkertaan? Mielestäni ei. Ihmettelen, miten ihmeessä tällainen suomennos on voinut mennä Otavan kustannuksesta läpi. Olisin odottanut suurempaa huolellisuutta niin suomentajalta kuin kustannustoimittajaltakin, onhan kyseessä kuitenkin todella odotettu teos.

Suomennos sikseen. Minun tarinani on kepeän tuttavalliseen sävyyn kirjoitettu kuvaus siitä, miten Michelle Robinson kasvaa ensin "minuksi", sitten "meiksi" Barack Obaman astuessa kuvaan ja "enemmäksi" lasten tulon myötä. Jokainen uusi vaihe vaatii sopeutumista ja kasvua. Jako näihin eri osiin on tyylikäs ja luonteva. Kyse on kasvamisesta, joka jatkuu läpi elämän.

Välillä, etenkin teoksen alussa, minusta melkein tuntuu kuin lukisin Toni Morrisonia. Köyhissä oloissa kasvava nuori Michelle on lujatahtoinen ja kunnianhimoinen. Hän haluaa pärjätä. Chicagon South Siden musta yhteisö on tiivis ja sosiaalinen. Michellen luokalta häviävät vähitellen paremmille alueille muuttavat valkoiset. Lukion päättyessä Michellelle ei tule edes mieleen hakea Chicagon yliopistoon, kaupungin toiselle puolelle. On kuin kaupunginosien välillä olisi muuri. Tuon muurin Michelle haluaa myöhemmin kaataa ja auttaa integroimaan South Siden mustaa yhteisöä muuhun Chicagoon. Harvardin oikeustieteellisestä valmistunut Michelle jättää lakihommat sikseen ajaakseen suurempaa hyvää ja kohentaakseen vähäosaisten asemaa. Mutta sitäkään Michelle ei suostu tekemään perheensä kustannuksella.

Kerroin kaiken tämän aika häpeämättömästi työhaastattelussa, jonka piti sairaalan uusi johtaja Michael Riordan. Otin jopa mukaan kolme kuukautta vanhan Sashan. En muista tilannetta tarkkaan, oliko syynä se, etten löytänyt sille päivälle lapsenvahtia, vai se, etten edes yrittänyt löytää. Mutta Sasha oli pieni ja tarvitsi vielä minua paljon. Hän oli osa elämääni, söpö, jokeltava osa, jolta oli mahdoton ummistaa silmiä, ja jokin sai minut melkein kirjaimellisesti nostamaan hänet pöydälle tässä keskustelussa. Tässä minä olen, minä sanoin, ja tässä on minun vauvani.

Barackin presidenttikausi ei saa teoksessa kovinkaan ruusuisia värejä. Republikaanit vastustavat periaatteellisesti kaikkea, mitä Barack Obama presidenttinä ajaa, ja Donald Trump levittää valheita mediassa lietsoten vihaa. On uskomatonta, että tällainen maa kuvittelee todella olevansa demokratian lippulaiva. Maa, jossa poliittiset taistelut ovat likaisia ja kansalaisista piittaamattomia, ja jossa kansan demokraattisesti valitsemaa presidenttiä ei kunnioiteta.

”Tärkein tavoitteemme on se, että presidentti Obama on virassa  vain yhden kauden”, senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell oli vuotta aiemmin julistanut eräälle toimittajalle puolueensa päämääristä. Niin yksinkertainen asia oli.  Republikaaninen kongressi pyrki ennen kaikkea kukistamaan Barackin. Kongressi ei selvästikään asettanut etusijalle maan hyvinvointia tai uusien työpaikkojen tarvetta. Republikaanien oma valta oli tärkein.

Barackin presidenttikautta varjostavat myös turvallisuuskysymykset: Barack on nyt maailman ykkönen. Turvatoimet ovat sen mukaisia. Presidenttipari ei voi enää käydä ulkona syömässä. Vuosia jatkuneet treffi-illat kohtaavat loppunsa, sillä kaikkeen vaaditaan valtavat turvatoimet. Ja turvatoimet tietenkin maksavat. Barack ei voi vain lähteä New Yorkiin huvittelemaan ilman, että sen järjestelyistä koituu valtavasti haittaa tavallisille ihmisille.  Perhe-elämää helpottaa, että Barack tulee ensimmäistä kertaa vuosiin ajoissa perheillalliselle Valkoisen talon yläkertaan.

Michelle on Barackia vapaampi liikkumaan, mutta silti kansan silmätikkuna. Ensimmäisen naisen ei sovi tehdä mitä vain. Michellen on opittava tasapainottelemaan julkisuudessa ja käyttämään sitä edukseen. Myös tasapainottelu kasvavien lasten itsenäistymisen tarpeen ja salaisen palvelun turvatoimien välillä on oma haasteensa. Kiivaan tahdin keskelläkin Michelle pitää parhaansa mukaan huolen siitä, että hänen perheellään on asiat hyvin ja että tytöt saavat myös mahdollisimman tavallisia kokemuksia. Vaatimus, jonka vuoksi joistakin turvallisuusasioista on tingittävä.

Yllätävintä koko tarinassa on, miten Michelle vastustaa Barackin jokaista ajatusta politiikassa etenemisestä. Michelle ei haluaisi jakaa miestään koko osavaltion kanssa, puhumattakaan koko Yhdysvalloista. Hän ei myöskään haluaisi nähdä loputtoman idealistisen miehensä pettyvän. Silti Michelle suostuu joka kerta ja antaa siunauksensa Barackin ehdokkuuksille. Lopuksi Michelle vakuuttaa, ettei tule ikinä pyrkimään politiikkaan. Se ei ole häntä varten.

Surullisinta puolestaan on, miten paljon Michellellä on ansioita omasta takaa eri järjestöistä ja projekteista. Silti maailma tuntee hänet Barack Obaman vaimona. Meillä oli lukupiirissämme tammikuussa puhetta siitä, että olisi ehkä kiva lukea jokin elämäkerta, mutta mieluummin jonkun naisen kuin miehen. Liian usein historiasta tunnetaan suuria miehiä, mutta ei naisia heidän  rinnallaan. Mielikuvani Michelle Obamasta ennen Minun tarinani lukemista on hatara. Muistan lähinnä miten Michellellä oli joskus H&M:n vaatteita päällään ensimmäisenä naisena. Nyt kuvani hänestä on onneksi monipuolisempi. Barack Obaman vaimosta on tullut Michelle Obama, oma persoonansa, joka taistelee terveellisen ruuan, vähemmistöjen ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Olen vaikuttunut Michellen sinnikkyydestä ja optimismista, hänen lujasta uskostaan siihen, että asiat voivat muuttua. Jopa Trumpin presidenttiyden aiheuttamaa ahdistusta käsittelevässä epilologissa päällimmäiseksi nousee lannistumattomuus ja toivo paremmasta.

Teos on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2018 myydyin kirja. Itse en ostaisi sen suomennosta, sillä en halua maksaa näin huolimattomasta työstä. Alkuperäisen englanninkielisen sen sijaan voisin hyvinkin hankkia kirjahyllyyni.

Kenelle? Politiikasta ja erityisesti Yhdysvaltojen politiikasta kiinnostuneille, elämäkerroista nauttiville ja naisvaikuttajista tietoa janoaville.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Lukupiirimme toisena klassikkoteoksena tartuimme Virginia Woolfin tuotantoon. Luimme hänen Lontooseen sijoittuvan yhdenpäivänromaaninsa Mrs. Dallowayn (1925, suom. 1956). Teoksen nimi on siinä mielessä hieman hämäävä, ettei romaani suinkaan kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan myös muista eri tavoin hänen päiväänsä liittyvistä henkilöhahmoista. Kerronta poukkoilee hahmojen tajunnanvirtojen välillä, ja lukijalle avautuu heidän sielunmaisemansa: heidän muistonta ja nykyisyytensä. Tuo päivä, jona Clarissa Dalloway järjestää tapansa mukaan kutsut ja jona hänen nuoruudenystävänsä Peter Walsh tupsahtaa Intiasta hänen luokseen kylään.

Omituista kyllä, Clarissa oli eräs perinpohjaisimpia skeptikkoja mitä hän ikinä oli tavannut, ja ehkäpä (tämä oli Peterin teoria, jonka hän oli muodostanut selvitelläkseen Clarissan olemusta, joka oli toisaalta läpinäkyvä ja toisaalta selittämätön), ehkäpä hän sanoi itselleen: koska kerran olemme perikatoon tuomittu rotu, uppoavassa laivassa […], koska koko juttu on ilkeää pilaa, tehkäämme joka tapauksessa parhaamme, helpottakaamme vankitovereittemme […] kärsimyksiä, koristakaamme heidän koppinsa pieluksin ja kukkasin, olkaamme mahdollisimman moitteettomia; jumalat, nuo hirviöt, eivät päästä meitä niin vähällä---

Olen nyt lukenut hitaasti viime aikoina. Koska kuitenkin luen omaksi ilokseni enkä vain täyttääkseni blogiani, ei se mitään. Tässäkin kesti, ja Mrs. Dalloway olisi varmaan jäänyt kesken ellei se olisi ollut lukupiirikirjana. Romaaniin oli aluksi vaikea päästä sisään ja se tuntui sekavalta, jopa kuolettavan tylsältä ja todella keskittymistä vaativalta. Onneksi se ei jäänyt tylsäksi. Ystäväni, joka oli meille tämän lukupiirikirjan valinnut, oli teoksesta aivan innoissaan. Olemme lukeneet lähinnä viihdekirjallisuutta ja ero tähän teokseen oli huikea. Teos oli selvästi vaativampaa luettavaa, mutta myös selvästi laadukas. Sen tarkoituksena ei ole kategorisesta viihdyttää. Mrs. Dallowayn kieli on ihailtavan moninaista ja henkilöhahmot todentuntuisia monimutkaisuudessaan ja oikullisuudessaan.

Mrs. Dallowayssa on ajattomuuden tuntua, ja sitä oli siksi lukiessa vaikea sijoittaa johonkin ajanjaksoon sotaviittauksista huolimatta. Romaani kuitenkin sijoittuu 1920-luvulle, jolla se on kirjoitettu. Teoksen henkilöhahmot kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja kaikki on yhtä ohikiitävää hetkeä. Teksti on modernia ja käsittelee niin homoutta, naisen asemaa yksityisen piirissä, psykoosia kuin itsemurhaakin arkisen kepeällä otteella. Mihinkään ei jäädä jumiin, sillä hahmojen mielenliikkeet liikkuvat jo pian muihin asioihin, ja päivä kulkee eteenpäin omalla vauhdillaan.

En ihastunut teokseen niin että välttämättä ainakaan ihan heti tarttuisin uudestaan Virginia Woolfiin. Olen pitänyt Virginia Woolfia jonkinlaisena hifistelynä, mutta olen iloinen, että nyt tuli luettua edes yksi hänen romaaneistaan. Se oikeastaan kutakuinkin lunasti lupauksensa.

Kenelle? Klassikoita mielellään lukeville, tajunnanvirrasta ja feministisestä kirjallisuudesta pitäville, modernismin ystäville.