sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

#Weatherbooks-kirjahaaste


Sain Instagrammissa #weatherbooks-kirjahaasteen @allbookedeverydayltä, jota ajattelin purkaa myös täällä blogissa. Kirjasuosituksiahan ei koskaan voi olla liikaa, ja mukana on myös joitakin teoksia, joista en ole täällä kirjoittanut. Jos et vielä seuraa Ruusun nimeä Instagrammissa (@ruusunnimi), niin käyhän klikkaamassa "seuraa", niin saat kätevästi uudet päivitykset suoraan uutisvirtaasi.

🌈 Rainbow (a sweet read): Takeshi Hiraiden Kissavieras, joka on mitä suloisin kissakirja.
️ Lightning (a book that shocked you): Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jossa rukoilemisella on joitakin hyvin ikäviä seurauksia... 
🌪 Twister (a book with a lot of plot twists): Fred Vargasin Hyisiä aikoja, joka on yksi parhaista Vargaseista ja syy siihen, miksi haluaisin matkustaa Islantiin. 
️ Snow (a book with a cold, cruel character): Dean R. Koontzin Ääniä yössä, jossa kylmäverinen palkkamurhaaja Vincent Nasco uskoo saavansa tappamiensa ihmisten elämän energian  itselleen.  
🌬 Wind (a book you’ve been blowing off): Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli. Olen huono lukemaan sarjojen viimeisiä osia, sillä en haluaisi tarinan päättyvän. Vielä huonompi olen purkamaan niitä. Tästä aiheesta varmaan lisää sitten kun joskus saan Kausaalienkelin luettua. Kuvakin on ollut valmiina jo yli puoli vuotta. 
🔥 Forest fire (an action packed book): Homeroksen Odysseia, tietysti Saarikosken suomentamana. Eräs rakastetuimpia kirjojani, kuten kirjan kunnostakin näkee. 
️ Sun (a series that ended happily): Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja, joka on edelleen suosikkini.

Näistä Kissavieras, Sielut kulkevat sateessa ja Susiraja-sarja viimeistä osaa lukuunottamatta (jonka olen kyllä lukenut!) löytyvät täältä blogista.

Ihanaa pääsiäistä ja mukavia lukuhetkiä kaikille!

torstai 18. huhtikuuta 2019

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut



Katsoin muutama vuosi sitten loistavan BBC:n tv-filmatisoinnin Agatha Christien romaanista Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None,  1939). Kirjaston palautushyllystä bongasin teoksen ruotsinkielisenä. Käsitykseni Agatha Christien romaaneista on ollut varsin tunkkainen. En ole aiemmin lukenut ainuttakaan, mutta mahdollisuus harjoittaa samalla ruotsinkieltäni sai minut vihdoin lähtemään Agatha Christien mukaan. Valintani lukea Och så var de bara en ei ehkä ole se mielenkiintoisin, sillä tunnen juonen jo etukäteen, mutta kielen kannalta aina vain parempi.

Eikä yksikään pelastunut sijoittuu avomerellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle, jonka omistajasta on huhuttu lehdissä vaikka mitä. Ostiko joku miljonääri sen? Filmitähtikö se oli? Joukko eri taustaisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä saa kirjeen (tai telegrammin, kuten eräs heistä), jossa kukin heistä kutsutaan kyseiselle saarelle henkilökohtaisin perustein. Lääkäriksi, sihteeriksi, miksi nyt kukakin. Kunkin vieraan huoneessa on kehystetty runo kymmenestä tinasotilaasta, jotka yksi kerrallaan kuolevat. Vieraista se on huvittavaa, onhan saaren nimi Soldier Island. Toisaalta runo on varsin kummallinen. Isäntäperhe on ilmoittanut olevansa myöhässä, ja seurue illastaa keskenään, apunaan vain kaksi palvelijaa. Illallisen päätteeksi gramofoni alkaa soittaa äänitettä, jolla heidän kaikkien nimet luetellaan yhdessä heidän tekemiensä murhien kanssa.

Det var något magiskt med en ö – bara ordet lockade fantasin. Man förlorar kontakten med omvärlden – en ö är en värld för sig. Kanske en värld som man aldrif återvänder från.

Kirjeissä esiintyneen isännän nimi U. N. Owen selviää pelkäksi pseudonyymiksi "UNKNOWN". Mutta jonkun on täytynyt olla kutsujana. Jonkun, joka on heidän kanssaan saarella tai on yksi heistä. Lyhyessä esipuheessa Agatha Christie kertoo häntä kiehtoneen ajatuksen kymmenen ihmisen murhasta niin, että murhaaja säilyy tuntemattomana loppuun asti. Tv-sarjan katsoneena tiedän murhaajan ja vietänkin lukuaikani etsien vihjeitä murhaajasta. Mitä murhaaja tekee tai ajattelee? Mitä hänestä paljastetaan? Tarkkaavaiselle lukijalle vihjeitä löytyy kyllä.

”En av oss… En av oss… En av oss…”
Tre ord ekade oupphörligt, timme efter timme, i fem personers huvuden.
Fem personer – fem rädda invider. Fem personer som  iakttog varandra, lurade på varandra, som nu knappt brydde sig om att försöka dölja sin anspänning längre.
Ingen förställde sig längre. De hadeslutat att konversera formellt. De var fem fiender, förenade genom en ömsesidig självbevarelsedrift.

Vaikka olen yhtä mieltä siitä, että kirjan alkuperäinen nimi Ten Little Niggers ansaitsi tulla siistityksi ja muutetuksi soveliaampaan muotoon, en pidä kirjan loppuratkaisua spoilaavaa nimeä loppujen lopuksi kovinkaan onnistuneena valintana. Toisaalta kyseessä on yksi tunnetuimpia rikosromaaneja, jonka juonen moni varmasti tuntee ilman nimispoileriakin. Hassua, että ruotsalaiset ovat päätyneet nimeen, jossa jäljellä onkin yksi. Ehkä se kuulosti ruotsiksi paremmalta, ja onhan nimi suoraan teoksessa esiintyvästä runosta. Nimi ainakin soljuu mukavasti.

Sensuuri on ulottunut myös kirjan nimeä pidemmälle. Kuten mainitsin, teoksen ruotsinnoksessa saaren nimi on Soldier Island ja teoksen runonparressa esiintyy tinasotilaita. Alunperin runossa on ollut neekereitä, ja saaren nimi vastaavasti on ollut Nigger Island. Eri versioissa on myöhemmin esiintynyt variaatioina sekä intiaaneja että sotilaita. Ei oikeastaan yllätä, että ruotsalaiset ovat halunneet olla superkorrekteja ja välttää myös intiaanisanaa. Suomennoksessa runossa puhutaan yhä neekereistä.

Eikä yksikään pelastunut sai aikalaisiltaan arvostusta. Sen huikea juoni ja murhaajan oveluus ihastuttivat kriitikkoja. Juonellisesti romaani onkin etevä. Olen itse hieman pettynyt tähän romaaniin, vaikka odotukseni eivät korkealla olleet. Pidin kuitenkin valtavasti BBC:n minisarjasta, jossa jokaisen hahmon tekemä murha käydään läpi ja Vera Claythornen ja Philip Lombardin välille kehkeytyy lyhyt suhde luoden ihan omaa dramatiikkaansa. Christien teoksessa tällaista ei ole. Saaren vieraat vain murhataan yksi kerrallaan, ja jäljellä olevat yrittävät pysyä hengissä. Teos ei mene pintaa syvemmälle. Se ei pohdi heidän tekemiensä murhien vakavuutta, ja hahmot jäävät toisilleen hyvin tuntemattomiksi. Romaani vain kiirehtii eteenpäin kohti kohtalokasta loppuaan pysähtymättä mihinkään erityiseen.


Kenelle? Klassikkodekkareista nauttiville, lyhyttä rikosromaania kaipaavalle.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin


Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.
Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän


Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.