Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Kevin Kwanin Crazy Rich Asians (2013) päästää tirkistelyn makuun. Millaista on niiden aasialaisten elämä, jotka ovat järkyttävän rikkaita? Nicholas Young on niin rikkaasta perheestä, että hänet on kasvatettu olemaan edes ajattelematta rahaa. Kun newyorkilaisessa yliopistossa opettava Nick päättää kutsua tyttöystävänsä Rachel Chun mukanaan parhaan ystävänsä häihin ja kesäksi Singaporeen, yrittää Nickin serkku Astrid varoitella Nickiä. Hänen pitäisi jotenkin valmistella Rachelia Nickin perheen varalta. Nick vain ei ymmärrä mitä valmistelemisen aihetta hänen perheessään on. Rachel ei ole kuullut juuri mitään Nickin perheestä, mutta Rachel kyllä näkisi sitten ja sulautuisi joukkoon. Tulevat häät nyt vain sattuvat olemaan koko Aasian kohutuimmat häät, mikä sekin selviää Rachelille vasta Singaporessa.

Teoksesta on nyt kohuttu, kun tänä vuonna elokuvateattereihin tullut Crazy Rich Asiansista tehty elokuva pääsi Golden Globe Awards -ehdokkaaksi. Odotukseni olivat korkealla teoksen suhteen, sillä en ole koskaan nähnyt näin paljon vaivaa jonkun kirjan metsästämiseen. Lukupiirimme päätti kuun alussa, että lukisimme seuraavaksi Crazy Rich Asiansin. Katsoimme, että Oodi aukeaisi sopivasti seuraavana päivänä ja siellä näyttäisi olevan pokkarihyllyssä 9 kappaletta kyseistä kirjaa. Seuraava päivä ja avajaiset tulivat, mutta pokkarihyllyä ei ollut. Seuraavana maanantaina pokkarihyllystä ei ollut tietoakaan. Kuin onnen kaupalla saimme viimeiset 3 kappaletta luettavaksemme saman viikon torstaina, kun pokkarit olivat ilmestyneet Oodiin pöydille pinottuina.

Vaivannäkö palkittiin, ja lukupiirimme otti Crazy Rich Asiansin vastaan positiivisesti. Kaikki olivat tykänneet. Erityistä kiitosta sai miten teoksen henkilöhahmoja kuvattiin kepeällä, hyväntahtoisella huumorilla. Hahmot elävät todella kuplassa ja käyttäytyvät naurettavasti, mutta heille kaikki on normaalia. Carolin saadessa hepulin ja hänen hätiin kutsuman Sisar Gracien tuhotessa vanhoja historiallisia esineitä, ovat Carolin ystävät huolissaan siitä että Carol nyt tuhoaa omaisuuttaan ja tulee vielä katumaan, eivät niinkään siitä, että tässä nyt on arvokkaista kulttuuriperintöesineistä ja niiden tuhoamisesta kyse. Ja Astrid ostaa hetken mielijohteesta puolen miljoonan korvakorut, joista ei edes oikeastaan pidä. Suhde rahaan on etäistä, kun sitä todella on.

Kirjan alussa fokalisoija vaihtui meistä kaikista liikaa. Nickin randomit sukulaiset eivät vielä siinä vaiheessa kiinnostaneet, mutta luvut olivat onneksi lyhyitä ja tarinassa päästiin eteenpäin. Olimme hieman eri mieltä siitä, oliko eri hahmojen näkökulmia loppujen lopuksi liikaa vai ei. Olisin mielelläni halunnut lukea hieman enemmän pääparista, ja mielestäni muut henkilöhahmot veivät heidän kuvaukseltaan liikaa tilaa. Tai ehkä Nickille ja Rachelille varattu tila olisi vain voinut tulla käytetyksi hieman toisin, sillä pidin kyllä myös Nickin sukulaisten tarinoista. Muut olivat yksiselitteisen tyytyväisempiä siihen, että teos kuvasi Singaporen kermaa laajemmin ja ettei teos nimenomaan keskittynyt vain Racheliin ja Nickiin. He näkivät Rachelin ja Nickin tarinan ennemmin ikkunana rikkaiden singaporelaisten maailmaan kuin tarinan tärkeinä päähenkilöinä. Heidän tarinansa oli lukupiiriläisistä jopa vähän tylsä ja ehdottomasti kliseinen. Kliseinen se totta kai olikin. Olisin silti kaivannut enemmän valoa mm. Nickin käytöksen Rachelissa herättämiin tunteisiin.

Nickin hahmon näimmekin ongelmallisimpana. Pidimme epäuskottavana, ettei Nick olisi todella tajunnut sukulaistensa olevan niin ylenpalttisen rikkaita ja ettei tämä siksi tajuaisi paljastaa Rachelille etukäteen miteen tai edes varoittaa tätä perheestään. Nickin on täytynyt olla tietoinen perheensä maailmasta, sillä on kuitenkin halunnut irrottautua siitä ja pysytellä New Yorkissa, kaukana Singaporesta. Nick ei pidä perhettään erityisen rikkaana, vaikka hänen isoäidillään on kartano mielettömän kokoisella tontilla keskellä Singaporea, jossa kaikki rakennetaan tiiviisti ja ylöspäin. Lienee aika vaikeaa olla näissä puitteissa tajuamatta, että rahaa suvussa taitaa olla aika runsaastikin.

Nickille rahalla ei tunnu olevan väliä, ja selitykseksi kirjassa annetaankin, ettei Nickille tule mieleen, että raha pitäisi mainita tai siitä pitäisi puhua. Toisaalta Nick ei ole aiemmin joutunut vastakkain sukulaistensa kanssa, ja uskoo isoäitinsä haluavan hänen olevan onnellinen ja siten hyväksyvän Nickilleen tyttöystävän kuin tyttöystävän. Varsinkin kun Nickin serkku Alistair on tuonut Colinin häihin kunnon golddiggerin, taiwanilaisen saippuasarjanäyttelijätyttöystävänsä Kittyn Pongin. Tämän rinnalla Rachel näyttää lähestulkoon pyhimykseltä mitättömine (ja varsin epäilyttävine, kuten myöhemmin selviää) taustoineen.

Moni teoksen hahmo jää ohueksi. Crazy Rich Asians tarjoaa eräänlaisen poikkileikkauksen huippurikkaiden singaporelaisten elämään, mutta ei mene oikeastaan pintaa syvemmälle. Rachel on persoonaton ja hänen ympärillään vain tapahtuu. Hänen reaktionsa tapahtumiin ovat vähäisiä. Myös Nickiltä puuttuu persoonallisuutta – hän on vain nuori, komea ja rikas. Syvimmälle päästään Nickin serkun Astridin ja tämän miehen Michaelin tarinassa. Uskottavimmaksi hahmoksi puolestaan julistimme yksimielisesti Eddien, joka pakkomielteisesti haluaa perheensä edustavan parhaiten pukeutuneena ja joka on hajoamispisteessä, kun hänen lapsensa läikyttää vahingossa Fantaa hänen päälleen juuri ennen häitä. 

Teos vilisee merkkinimiä, joilla pyritään osoittamaan miten mm. Louis Vuitton on köyhän miehen luksusmerkki ja miten paljon rikkaampia Nickin Guccin uusrikkaiden kiinalaisturistien jonoa paheksuvat sukulaiset ovat. Heille ei kelpaa mikä vain, eikä heidän tarvitse uusrikkaiden tavoin olla näkyvästi törsäämässä rahaansa kaikkeen. Vaatteiden ja laukkujen kuvailu ei silti ole liian pikkutarkkaa, eikä Rachelin kohtaamaa yltäkylläisyyttäkään kuvata niin vuolaasti kuin vastaavassa chick litissä varmasti kuvattaisiin. Vain muutama kohtaus todella keskittyy ympäristöön.

”This is my mother’s re-creation of the Hall of Mirrors at Versailles. Get ready”, she warned. Rachel ascended the steps and entered the room, her eyes widening a little. Aside from the red velvet brocade sofas, every single object in the cavernous formal living room appeared to be made of gold. The vaulted ceiling was composed of layers upon layers of gold leaf. The baroque console tables were gilt gold. The Venetian mirrors and candelabra lining the walls were gold. The elaborate tassels on the gold damask curtains were yet a deeper shade of gold. Even the tchotchkes scattered around every available surface were golden. Rachel was completely dumbstruck.

Oma suosikkikohtaukseni Crazy Rich Asiansista on kohtaus, jossa eräs Aramintan polttarivieraista tuskailee rakkauttaan johonkin vähemmän rikkaaseen mieheen. Muut polttarivieraat selittävät hänelle, miten hän ei todellakaan voi jatkaa suhdetta kyseiseen mieheen, sillä hänellähän menee rahaa siihen ja siihen ja tähän ja tähän:

Let’s be generous and assume that Simon is making a measly eight hundred thousand a year. After taxes and CPF, his take-home is only about half a million. Where are you going to live on that kind of money? Think about it – you have to factor a million dollars per bedroom, and you need at least three bedrooms, so you are talking three mil for an apartment in Bukit Timah. That’s hunded and fifty thousand a year in mortgage and property taxes. Then say you have two kids, and you want to send them to proper schools […] Servants and nannies – two Indonesian or Sri Lankan maids  […] Now, what are you going to do about your own upkeep? At the very least, you’ll need ten new outfits per season, so you won’t be ashamed to be seen in public. […] I’ll throw in another twenty thousand for one good handbag and a few pairs of news shoes every season. And then there is your basic maintenance – hair, facials, mani, pedi, brazilian wax, eyebrow wax, massage, chiro, acupuncture, Pilates, yoga, core fusion, personal trainer. […] How are you going to put food on the table and clothe your babies with that? How will you ever get to an Aman resort twice a year? [...] Don’t you see? It’s impossible for you to marry Simon.

Kohtaus kuvaa osuvasti megarikkaiden paineita ja statuksen ylläpitoa. Uusia vaatteita on ostettava joka välissä, ja olemista säätelee odotukset siitä, mitä kaikkea on oltava ja missä määrin. Luonnollisestikin tällöin on oltava tarkkana siitä kehen rakastuu ja kenen kanssa menee naimisiin.

Teoksen konsepti kiinnosti siinä määrin, että saattaisin jopa lukea jatkoakin. Jatko-osat China Rich Girlfriend ja Rich People Problems ovat nekin kirjastossa saatavilla. Elokuva on ikävä kyllä jo poistunut elokuvateattereista, joten en pääse valkokankaalla tätä kaikkea ihailemaan.

Kenelle? Aasialaisesta kulttuurista ja Singaporesta kiinnostuneille, viihteellisestä kirjallisuudesta pitäville.

Edit. Teos on suomennettu 2019 nimellä Ökyrikkaat aasialaiset.

Maya Rodale: Lady Bridget's Diary

Ihana joululukemiseni ja joululomani pelastus Lady Bridget's Diary (2016) on reilusti romantisoitu ja viihteellistetty sekoitus Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Bridget Jonesin päiväkirjaa. Ja mikä parasta, se on ensimmäinen osa supersuositun amerikkalaisen Maya Rodalen Keeping Up With The Cavendishes -sarjaa. Kirja on siis sarjan nimen mukaisesti saanut vaikutteita Kardashianeista. Ja tämä on tietysti juuri se, miksi tähän kirjaan tartuin. En itse asiassa lukemista aloittaessani edes tiennyt, että kyseessä oli Jane Austen -adaptaatio.

It was a truth universally acknowledged that the ton liked to gossip, particularly if the subject contained a lord, a lady and some hint of scandal. So much better if it included a man who never provided fodder for gossip, a lady who was already an object of interest, a dash of impropriety, elements of seduction, hints of a love triangle, and something too outrageous to be believed. The sight of Darcy and Bridget clinging to each other in a lake at a garden party, satisfied all requirements.

Ei, ihan näin Lady Bridget's Diary ei sentään ala, vaikka legendaarinen Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslause kirjasta löytyykin. Cavendishien perhe, 3 sisarta ja yllättäen herttuan arvonimen saanut veli, matkustavat Amerikasta isänsä synnyinmaahan Englantiin kokeilemaan aateliselämää esiliinanaan Durhamin herttuatar Josephine Cavendish, sisarusten täti. Cavendisheille perhe on kaikki kaikessa, ja heidän on pysyteltävä yhdessä, ihan niin kuin Kardashianit. Sisarusten jakautuminen kahdelle eri mantereelle ei tule kysymykseenkään, minkä vuoksi koetuksella on yhtälailla kaikkien heidän sopeutumisensa. Cavendishien sisarien käytös nousee kuitenkin skandaaliksi jo heidän debyyttitanssiaisissaan, kun Lady Bridget kaatuu selälleen tanssilattialle. Nuoret ja komeat veljekset Rupert ja Lord Darcy (tai Looord Darcy, kuten Bridget häntä myöhemmin tulee kutsumaan) auttavat Bridgetin ylös. Eikä kukaan ole heitä esittelemässä!

Lord Darcy on Lady Bridgetin vastakohta. Hän on kaikkea sitä mitä englantilaisen herrasmiehen kuuluukin olla, säätytietoinen, kohtelias, hyvätapainen. Eikä amerikkalainen Bridget osaa edes puhutella ihmisiä oikein. Hän on elinvoimainen, tunteikas ja täysin uusi Lontoon seurapiireissä. Darcy on myös veljensä vastakohta, sillä Rupert on hurmaava ja ystävällinen, kun taas Darcy on tuima ja tuntuu vihaavan Bridgetiä. Hän saa  Bridgetin päiväkirjassa nimen Dreadful Darcy ja perään listan kaikista niistä asioista, joita Bridget hänessä vihaa. Rupertista (jonkinlainen sekoitus herra Bingleya ja herra Wickhamia [?!]) kehkeytyy sen sijaan oitis Bridgetin hyvä ystävä ja sulhaskandidaatti.

Lady Bridgetissä yhdistyy Kardashianien skandaalit ja Bridget Jonesin sosiaalinen kömpelyys ja huonot esittelytaidot. Cavendishit ovat jatkuvasti juorupalstojen aiheena, eikä heitä parhaansa mukaan välttelevä Lord Darcy -parka pääse heitä pakoon.

By Friday, Darcy had had enough.

The Americans had thoroughly invaded England, the haute ton, and his life, even though Darcy had done his best to avoid them. They were in attendance at nearby every soiree. He saw the ladies at the opera and he frequently saw the duke riding in Hyde Park during  the early morning hour […]

There were endless mentions of them in the newspapers that his butler ironed each morning and placed at the breakfast table.
One American in particular plagued him especially: Lady Bridget. And it was through no fault of her own.

Lady Bridget's Diary on älyttömän mukaansatempaava ja hauska! Se on täynnä ihastuttavaa sarkasmia ja viihdyttävän humoristisia kohtauksia. Fokalisaatio vaihtelee herkullisesti Bridgetin ja Lord Darcyn välillä valottaen Lord Darcyn karkailevia ajatuksia ja tuskaista kamppailua Lady Bridgetin herättämän kaipuun kanssa. Lord Darcy ei nimittäin haluaisi mitään enemmän kuin suudella Bridgetiä, mikä ei tietenkään olisi millään lailla sopivaa. Lord Darcy on jo pitkään suunnitellut avioliittoa Lady Francescan kanssa, eikä juorupalstojen keskiössä jatkuvasti oleva Lady Bridget ole mitenkään sopiva kreivittäreksi. Ja eihän hän voisi tehdä niin veljelleen. Vai voisiko?

It was impossible not to glance at him [Darcy], quickly, though, so he would not catch her looking. She saw that he had developed a sudden fascination with a silver spoon. It so happened that hers was quite interesting as well. She would have to compliment her hostess on her silverware. 

Teoksen kieli ja tyyli on nykyaikaista, mikä helpottaa historialliseen Lontooseen sukeltamista. Amerikkalaiset sisarukset tuovat siihen myös tuoreen tuulahduksen – he pitävät monia yhteisön sääntöjä yhtä hullunkurisina kuin moderni lukijakin. Claire Cavendish on montaa miestä älykkäämpi ja nauttii älyllisistä haasteista. Englannissa naisen ei kuitenkaan sovi olla älykäs, mistä häntä muistuttaa erityisesti James Cavendishin perijä sovinististakin sovinistisempi herra Collins, joka ei lähestulkoon usko naisten ajattelevan ollenkaan.

It was another evening and another ball. Another day spent paying calls, practicing the pianoforte, learning more phrases in French (J’ai faim, je suis fatigue, je wish to stay in bed and read fashion periodicals). Hours were spent preparing – hair was curled and styled, dresses prepared, corsets tightened, cheeks pinched.

Cavendishin sisarusten on navigoitava yhä uusien tanssiaisten lomassa ja yritettävä välttää skandaaleja. Ja Lady Bridget kirjoittaa kaikesta päiväkirjaansa listaten syötyjen (tai syömättä jääneiden) kakkujen määrän Bridget Jonesin tapaan. Viittaus Bridget Jonesin päiväkirjaan ei jää pelkkään hauskojen ja purevien päiväkirjamerkintöjen kikkailuun, vaan Lady Bridgetin päiväkirjalla on teoksessa oma tapahtumia jouduttava osansa.

Adaptoitujen seikkojen listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ainakin itse nautin kovasti näiden intertekstuaalisten viittausten tunnistamisesta ilman, että kukaan olisi niitä minulle osoittanut. Tässä piileekin yksi adaptaatioiden suosion salaisuus: ne haastavat lukijan aivot raksuttamaan ja vertaamaan adaptaatiota sen emotekstiin/-teksteihin.

Myös muita intertekstuaalisia viittauksia löytyy: Lontoon seurapiirikaunottaret mm. pukeutuvat keskiviikkoisin vain vaaleanpunaiseen kuten Mean Girls -elokuvassa.

Kenelle? Romanttisista romaaneista nauttiville, Jane Austen -adaptaatioista kiinnostuneille ja viihteellistä kevyttä luettavaa halajaville.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Seurasin yhdessä vaiheessa miten hulluna opiskelukaverini oli Jojo Moyesin kirjoihin. "Okei sori, tää vielä... Koitan seuraavaks lukee jotain muuta ku Moyesia", kaverini pahoitteli lukiessaan jo useampaa Moyesia putkeen. Pitäisiköhän sitä kokeilla ja lukea joku Jojo Moyesin teos? Onhan Jojo Moyes kuitenkin bestseller. Valintani osui sattumoisin kirjastossa paikalla olleeseen Moyesin teokseen Parillisia ja parittomia (The One Plus One 2014, suom. 2017), joka pääsi joululomaluettavakseni.

Teos kertoo erilaisesta Jessistä, joka on 17-vuotiaana saanut tyttärensä Tanzen. Elämä ei ole ollut helppoa, ja Tanzen jälkeen Jess on saanut holhottavakseen myös miehensä lapsen Nickyn. Miehen lähdettyä Nicky on jäänyt.

"Ei siinä sen kummempaa [...] Nicky on minulle kuin oma lapsi. Hän on ollut luonani kahdenvuotiaasta. Hän katsoo Tanzien perään. Sitä paitsi perheitä on nykyään monenlaisia. Muitakin kuin normiperheitä, joissa on äiti, isä ja kaksi pilkku neljä lasta."

Jessin on painettava töitä niin siivoojana kuin tarjoilijanakin. Aikaa lapsille jää vähän, ja ripsiväriä ja silmänrajauksia käyttävää Nickyä kiusataan. Skotlannissa asti järjestettävät matematiikan olympialaiset (Tanzen on osallistuttava!) saavat Jessin pakkaamaan perheensä kuolaavine koirineen miehensä rämäautoon ja lähtemään tien päälle. Matka tyssää lyhyeen, kun poliisi huomaa heidät. Paikalle saapuu herra Ed Nicholls, jonka luona Jess siivoaa ja jonka hän on joutunut auttamaan kotiin baristaan umpikännissä. Herra Nicholls tekee odottamattoman ehdotuksen viedä heidät perille. Matka kestää päiväkausia, koska Tanze ei kestä yli kuudenkympin vauhtia. Herra Nichollsin motiiviksi annetaan, että hän yrittää pakoilla omaa sisäpiirikauppojen romuttamaa elämäänsä entisenä pelifirman johtajana. Jotakin on tehtävä oikein. Hän on sitäpaitsi joka tapauksessa menossa siihen suuntaan sairasta isäänsä katsomaan.

Lukiessa tulee mieleen, että tämä on vähän niin kuin kanavasurffaillessa jäisi katsomaan jotakin satunnaista elokuvaa, joka ei oikeastaan kiinnosta mitenkään erityisesti, mutta joka menee silti paremman puutteessa. Kirjan juoni on kömpelön epäuskottava. Toisaalta moni tosielämän tapahtuma kuulostaa kerrottaessa ihan uskomattomalta. Silti jo kirjan lähtökohta vieraasta miehestä kyyditsemässä epämääräistä ja vähintäänkin vaativaa perhettä on aika cringe. Onneksi kerronta on sujuvaa, ja kirjassa on joitakin oikeasti ihan hellyyttäviäkin juttuja. Niiden liioiteltujen ongelmien seassa.

Jojo Moyes ei itse pidä naisten kirjoittaman kirjallisuuden määrittelemisestä liian usein chick litin alle. Hänestä se rajaa liikaa ja saattaa pitää loitolla lukijoita, jotka muuten saattaisivat lukea näitä laajoja ja tärkeitäkin asioita käsitteleviä kirjoja. Olen samaa mieltä, ja vaikka Moyes luokitellaan usein juuri chick litiksi, ei ainakaan Parillisia ja parittomia vastannut omaa käsitystäni chick litistä. Mutta ehkä tässä onkin kyse juuri siitä mistä Moyeskin puhuu BBC:n haastattelussaan. Chick litin alle mahtuu vaikka mitä.

En oikein tiedä. En sanoisi että Parillisia ja parittomia oli huonokaan. Sanoisin ennemmin, ettei se ollut minun makuuni ja sisälsi liikaa oksentelua ja piereskelyä. Aika omituista huumoria minusta. Nyt olen ainakin lukenut yhden Jojo Moyesin, ja siihen olen tyytyväinen. Toivottavasti muiden joululoman lukuvalinnat ovat osuneet enemmän kohdilleen. Ihanaa joulua kaikille!

Kenelle? Jojo Moyesista ja perhekuvauksista pitäville, helppoa arkista luettavaa kaipaaville.

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 

“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.

Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 

Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi – nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.

Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.

Joanna Russ: Piknikki paratiisissa

Lukupiirimme kolmas teos Joanna Russin Piknikki paratiisissa (Picnic on Paradise 1968, suom. 1988) vei Paratiisiin, lumiselle ja karulle, mutta kauniille turistiplaneetalle, jossa on syttynyt kaupallinen sota. Miksi kirjan nimeen Paratiisi on merkitty pienellä huolimatta siitä, että kyseessä tosiaan on erisnimi, ken tietää. Antiikin Kreikasta poimitun Alyxin on vietävä sekalainen retkikunta turvaan. Tähtävää varten hänen aivoihinsa on ympätty käytetyn kielen sanavarastoa, mutta ei sitten paljon muuta. Hän on kuitenkin tottunut kulkemaan ilman valtavan teknologian avustusta, ja on siksi juuri oikea henkilö retkikunnan johtoon. Muut ovat avuttomia teknologiaan ja mukavuuksiin tottuneita uusavuttomia. Vain tutkimusmatkailija Gunnarilla on mitään tietoa mistään sellaisestakaan kuin suunnista.

Retkikuntalaiset ovat kaikki Alyxia huomattavasti pidempiä, "skandinaavisen pitkiä", ja tunnetasolla Alyxista valovuosien päässä. He käyvät pohdintaa omista minäkuvistaan, puhuvat monimutkaisin teoreettisin käsittein, ja itkevät vuolaasti niin miehet kuin naisetkin, täysin häpeilemättä. Silti oikea suru on tapana jättää kokematta: äitinsä menetyksen äärellä nunnat tarjoavat Irikselle mukanaan kantamaansa huumetta, jolla tämä pääsee pahimman yli. Minkään oikeasti raskaan kanssa ei haluta olla tekemisissä, ja Alyxin arvet, hänen kantama koko historiansa, ovat muista kammottavaa. Ei kukaan halua niin paljon toisesta tietää.

- Piristykää hyvät ihmiset! hän tiuskaisi niin halveksivasti kuin osasi, mikä teitä riivaa? Te ette ole kuolleita ettekä halvaantuneita, niin että pilkettä silmään! Minä olen ollut pahemmassakin kiipelissä ja selvinnyt hengissä; sinä siinä (hän osoitti Machinea) nipistä muut hereille, ole hyvä! Ja lopeta se vollotus! hän torui ja ravisteli Gunnaria kaikin voimin, ajatellen että hänen luulisi ainakin toipuneen. Hän oli sentään itkenyt. Alyxista tuntui kuin olisi joutunut keskelle isokokoisten koiranpentujen laumaa.

Väkivaltaan tottumatton sekalainen seurakunta joutuu koville, kun Alyx paimentaa heitä väkivalloin ja uhkauksin saadakseen heidät pysymään aisoissa. Laulaminen ei käy päinsä, sillä eläimet eivät laula. Jonkin lentäessä taivaalla on jokaisen mentävä äkisti nelinkontin, kuin eläimet, ja toivottava, ettei heitä huomata ihmisiksi. Vaaran uhka on teoksessa koko ajan läsnä, mutta sitä ei täsmennetä. Teoksen läpi kulkee jännite ja lukijaa pidetään varuillaan. Paratiisissa liikutaan kartoittamilla vesillä, joilla voi sattua mitä vain.

Hän potki kuolleen ruumiin tarkasti lumen peittoon. Hän ajatteli että Paratiisi varmaan tuntee heidät kaikki oikein hyvin, itse asiassa hyvin läheisesti, ja kykenee löytämään keinot heidän tuhoamisekseen yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä tai yksin hän on jäljellä tai ketään ei ole jäljellä. 

80-luvulla scifi oli vielä pitkälti miesten genre. Teos on feministisen scifin edustaja ja uranuurtaja. Sen feministisyys on kuitenkin nykylukijasta jo vanhentunutta. Alyxin Machineen kehkeytyvä  suhde on omituinen ja nykyfeminististä jopa ongelmallinen. Feministisintä teoksessa on miesten itkemistä ja sukupuoliroolien hämärtymistä ennemmin itse Alyx. Hän on naissankari, mutta hänen naiseudestaan ei tehdä numeroa. Hän vain sattuu olemaan nainen, ja sattumoisen äärimmäisen pätevä ja vahva sellainen. Teoksessa on ihan luonnollista, että nainen voi olla tällaisessa roolissa.

Ihmetystä Alyxissa herättää minussa se, että Alyx on niin korostetun väkivaltainen – piirre, joka nykyaikanakin liitetään ennemmin miehiin kuin naisiin. Ajateltiinko teoksen kirjoitusaikaan, että voidakseen olla vahva ja sukupuolirooleja rikkova naissankarin on oltava nimenomaan väkivaltainen? Ajatus tuntuu vanhahtaneelta, eikä oikein toimi. Alyxin väkivaltaisuus kuvastaa toisaalta eroa sivistyneen retkikunnan ja sitä ohjaavan barbaarisen muinaiskreikkalaisen naisen välillä, ja on tässä mielessä motivoitua. Alyxista kehkeytyy kummallinen yhdistelmä sisua, väkivaltaa, määrätietoisuutta ja ulkokuoren alta purkautuvia tunteita, jotka puhkeavat esiin yks kaks.

Piknikki paratiisissa ei liikoja selittele. Ei Alyxin tai muiden retkikuntalaisten tunteita, mutta ei myöskään ympäröivää maailmaa. Maailmaa tarkastellaan Alyxin kautta, joka on aikamatkustaja muukalainen niin ajassa kuin paikassakin, eikä tiedä syytä moneen asiaan. Pohjoismaalaisena lukijana tunnistaa vanhan Maan eläimistöä, jota Paratiisiin on tuotu. On karhuja ja on kissapetoja, jotka täplineen ja tupsukorvineen  ovat selvästi ilveksiä.

Kolmantenakymmenentenäviidentenä päivänä he menettivät Raydosin. He eivät menettäneet häntä kissoille, vaikka leirin ympäriltä löytyi suuria tassunjälkiä seuraavana aamuna ja yksi täplikäs otus tuli  puolenpäivän aikaan heitä vastaan: he kiersivät sen varovasti matkan päästä sen sihistessä ja syljeskellessä kallionlohkareen päällä ilmeisen epävarmana tullako lähemmäs vai ei. Se oli alle metrin korkuinen ja sillä oli valtavat paksut tassut – pieni eläin ja paljon kiusaa ---

Omituista Paratiisissa on, ettei eläimistä ole retkikunnalle haittaa. Alyxista alkaa jopa tuntua, että he ovat osana jotakin kummallista koetta, jossa suurin vaara on heidän oma tyhmyytensä.

Suurimmaksi osaksi en kaivannut enempää selityksiä, vaan sitä vain nautti tekstin tyylistä ja kerronnan ajoittaisesta tajunnanvirrasta. Silti kirja hämmensi ja jäi ikään kuin keskeneräiseksi. Lopussa asiat eivät auenneet niin kuin niiden olisi odottanut aukeavan. Teoksen motiivit jäivät epäselviksi. Tämä ehkä selittyy osittain sillä, että Alyxin seikkailuista on tehty kirjasarja, jossa mahdollisesti käsitellään enemmän esimerkiksi Alyxia itseään.

Kenelle? Feministisestä kirjallisuudesta ja scifistä kiinnostuneille.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Toinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukauden kirjoista on Minna Rytisalon uutuusromaani Rouva C. (2018). Teos on fiktiivinen romaani Minna Canthin taipaleesta yhdessä Ferdinand Canthin kanssa. Minna on päässyt opettajaseminaariin, jossa komea lehtori Canth opettaa luonnontieteitä. Kyseessä on koulun ensimmäinen vuosi, ja koska myös naisia on hyväksytty seminaariin, on seminaarin menestyksellä suuri painoarvo kansakunnan tulevaisuuden kannalta. Tästä rehtori Cygnaeus on jatkuvasti muistuttamassa.

Minna ystävästyy Minnaa hillitymmän ja sovinnaisemman Floran kanssa. Nuori ystävyys tuntuu niin hurmaavalta kuin ystävyys vain voi tuntua, ja Flora lähtee mukaan Minnan leikkiin, lähtee tämän kanssa tansseihin, joihin heillä ei pitäisi olla mitään asioita ja viestittelee oppitunneilla. Flora on kuin Minnan samanikäinen sisko, siskompi kuin oikea sisko Augusta. Yhdessä tytöt huvittelevat, opiskelevat ja haaveilevat lehtori Canthista, johon Flora on korviaan myöten ihastunut. Ystävyyteen tulee säröjä, kun lehtori Canth osoittaakin kiinnostusta Minnaa kohtaan. Asiaa ei auta, että Minna on luonnontiedon tunneilla täysin lumoutunut. Lehtori Canth osaa selittää asiat juuri oikein, niin että Minna kykenee ymmärtämään ne täysin. Niin kuin niin monessa muussakin romaanissa, jossa ystävyys oikein kukoistaa, kaatuu Floran ja Minnankin ystävyys kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Ja kuten aina, ystävättären menetys sattuu.

Hän ei aivan tuntenut tuota miestä jonka karvainen kämmenselkä oli vieras hänen sormiaan vasten. […] Kunpa täällä olisi ystävä, sellainen kuin Flora ennen oli. Heidän katseensa kohtasivat ja he voisivat viestiä toisilleen silmien pyöräytyksillä ja vaivihkaisilla eleillä. Hän tunsi Floran, epäsovusta ja Emmasta huolimatta hän tiesi Florasta kaiken, Ferdinandista ei mitään. Hän tiesi, millaiset kirjailut Floralla oli yöpaidassaan ja miten kuumista löylyistä ystävätär piti, tiesi millainen syntymämerkki tällä oli alaselässä.
 

Rouva C. on kirja naiseudesta. Tyttöydestä, naiseudesta, vaimoudesta, äitiydestä, sisaruudesta, naisten välisestä ystävyydestä. Jotenkin sitä tajuaa, miten paljon meillä on nyt, miten paljon on saavutettu, mutta tuolloin ei. Miten silti, siltikin, Minna niin uutterasti pohti samoja naisasioita. Miten niiden alkeet, juuret, löytyvät tästä. Miten upea nainen tuo Minna Canth! Nainen, joka halusi nähdä pidemmälle, laajemmalle, yli yhteiskunnan asettamien sosiaalisten rajojen.

Näistä kansista löytyy koko skaala naiseuden haasteita: kuukautiset, lapsen saanti, keskenmeno, seksuaalinen häirintä, perheväkivalta, synnytys ja sen jälkeinen masennus, you name it. Eikä Minnan äiti suostu näistä asioista puhumaan, ei sanallakaan avaamaan mistä on kyse. Ei osaa.   

Äiti hyvä, miten se avioelämä, hän oli sanonut varoen, pienemmällä äänellä kuin tavallisesti, kertoisitteko siitä.

Ei siinä mitään kertomista ole, äiti oli vastannut, sävy oli ollut vaikea ja välttelevä, mutta tytär ei ollut luovuttanut, hän oli juuri tuollainen. Rouva Johnson oli huokaissut. Vanhempi tytär oli välillä niin hankala, luonteeltaan huojuva ja toisinaan pelottavakin siinä miten paljon tiesi ja miten kiihkeästi oli aina heittäytymässä uuteen, ja tällaisessa häntä nyt olisi pitänyt osata neuvoa. […] Tyttöjen virka on mennä naimisiin ja palvella miehiään, sen rouva Johnson tiesi ja siihen kohtaloon hän ei sen suuremmin osannut tyttäriään valmentaa, ei muuten kuin omalla esimerkillään. Ei kukaan ollut häntäkään opastanut. 

Minna on eteenpäinpyrkivä, rohkea, uskalias, säädytönkin. Hän ei ajattele niin kuin muut, eikä halua istua samaan muottiin. Naisenmuottiin. Ennaltamäärättyyn, tarkoin määriteltyyn naisenmuottiin, jossa olisi sitten pysyttävä. Hän haluaa olla nainen, joka käyttää järkeään, joka oppii uutta ja opettaa muitakin. Miten vahva, vahva nainen Rouva C.:n Minna on! Minnalla on ajoittain syviä melankoliakausia, joista Minna kuitenkin aina puskee läpi, aina pyrkii eteenpäin.

Välillä teos epäilytti. Mihin tässä oikein pyritään? Tapahtuuko tässä jotakin vai koostuuko koko kirja paikallaanolevien hahmojen mietteistä? Teoksessa on vain vähän suoraa dialogia, ja moni isokin tapahtuma ikään kuin pikakelataan. Muistan joskus lukeneeni Työmiehen vaimon, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Kuitenkin, Minna Canth, naisvaikuttaja. Kyllähän tämän pitäisi kiinnostaa. Teoksesta ilokseni puuttuuu historiallisen romaanin yksityiskohtaiset kuvailut. Rouva C. on täynnä tunnetta, ajatuksia, pelkoja, haaveita. Kansakunnan tilan kuvailua, mutta ei silti historiaa sinänsä – naisten historiaa, erään naisen silmin tarkasteltuna.

Teos on vaikuttava, ajatuksia herättävä. Suosittelisin sitä kaikille feministeille, mutta ihan oikeasti kaikille naisille. Miehillekin se voisi tehdä hyvää. Tajuta, näinkö huono asema naisella on ollut, näinkö nämä asiat oikeasti ovat. Teos herättää ajatuksia. Mitä voisi itse tehdä? Miten parantaa naisten asemaa? Miten opettaa niitä, joille omien oikeuksien puolustaminen ja vaatiminen on vierasta? Nyky-yhteiskunnassakin on enemmän Floran kaltaisia valtavirran myötäilijöitä kuin itsenäisiä minna cantheja. Paljon ollaan saavutettu, mutta paljon on vielä saavuttamatta.

Rouva C. on osittain fiktiivinen teos, elämäkerta, jonka sivuilla Minna Canth näyttäytyy sellaisena kuin millaiseksi kirjailija on hänet kuvitellut. Kuten aina, elämäkerroissa on monia aukkoja, joita on pitänyt täyttää. Taiteellisia vapauksia ottanut kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea historiallisesti säntilleen oikein, eikä sellainen liene koskaan mahdollistakaan. Romaanin lopussa Rytisalo pohtii kaikkea tätä, pohtii omaa suhdettaan Minna Canthiin, omaan Minna Canthiinsa. Tällainen Minna olisi voinut olla. Ehkä olikin. 

Kenelle? Feministeille, kaikille naisille, Minna Canthista ja 1800-luvun Suomesta kiinnostuneille, miehille, joilla on rohkeutta lukea paljasta tekstiä naiseudesta.  

Rebecca Schaeffer: Not Even Bones

"I'm reading the most disgusting book so gross and gore that you would probably enjoy it. Ps. it's also urban fantasy", viestitin urbaanista fantasiasta pitävälle kaverilleni Rebecca Schaefferin Not Even Bonesia (2018) lukiessani. Teos on kanadalaisen kirjailijan syyskuussa ilmestynyt esikoisteos ja lukupiirimme toinen kirja.

Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva Not Even Bones on todellakin kuvottava. Sen päähenkilönä on amerikkalaistyttö Nita, joka matkustaa äitinsä kanssa ympäri maailmaa yliluonnollisten olentojen perässä. Nita on tottunut paloittelemaan yliluonnollisten olentojen ruumiita vanhempiensa myytäväksi. Pelkän tottumuksen sijaan Nita myös nauttii paloittelusta, ja näitä paloitteluja kuvataan suht tarkasti. Nita ei kuitenkaan ole tappaja. Äiti on aina tuonut Nitalle vain kuolleita ruumiita. Kunnes äiti yllättäen tuo kotiin elävän pojan. Suuri osa Nitan paloittelemista yliluonnollisista on INHUP:n (International Non-Human Police) listoilla ja luokiteltu vaarallisiksi. Tämä poika ei kuitenkaan ole listalla, eikä hänellä Nitan äidin mukaan ole mitään kykyjä.

Pojan ruumiinosille on jo ostajia valmiina, mutta Nitaa epäilyttää. Elävän ruumiin leikkely on eri asia. Kun poika kertoo nimekseen Fabricio ja pyytää Nitan apua, on Nitan tehtävä valintansa. Äidin uhmaaminen ei ole mikään pikkujuttu, sillä edellisellä kerralla Nitan niskuroitua ja vapautettua äitinsä vankeja äiti toi viikkojen ajan Nitan sänkyyn samojen yliluonnollisten olentojen paloiteltuja osia.

Nita päästää Fabricion vapaaksi, mutta jokin menee pieleen äidin pakosuunnitelmassa liueta paikalta ennen kuin joku tulisi etsimään heitä. Nita, jolla on itsellään kyky muokata omaa ruumistaan, joutuu pimeille markkinoille huutokaupattavaksi. Onko kyseessä äidin rangaistus vai jotain muuta? Miksei äitiä kuulu Nitaa noutamaan?

Oikeastaan Not Even Bones käsittelee ihmiskauppaa ja elinvarkauksia. Ihmisten sijaan kyseessä on vain yliluonnolliset olennot, kuten sympaattinen vaaleanpunaihoinen delfiinityttö Mirella. Myös Mirella on joutunut kauppatavaraksi. Kirjaa olisi huomattavasti vaikeampi lukea ilman yliluonnollisten olentojen suomaa etäännytystä. Toisaalta myös teoksen YA-lajityyppi takaa, ettei mitään aivan hirveää voi käydä. Turvaa ja mielenrauhaa Nita saa oman paloitteluhuoneensa kuvittelemisesta.

Nita imagined her dissection room. Her smooth metal dissection table was in front of her. There was a body on it – a zannie, like the one she’d dissected a few days ago, like Kovit. Nita approached and began procedures. She imagined the feel of the spoon in her hand as she cooped the eyes out. She imagined the texture of the heart through her gloved hands, placing it gently in a jar. Slowly, piece by piece, she went through the full dissection until there was nothing left unpackaged or unlabeled. Not even bones.

Paloiteltuina myytävät yliluonnolliset olennot toimivat myös rasismin allegoriana: erilaiset ovat vapaata riistaa, heille voi tehdä periaatteessa mitä vain. Yliluonnolliset olennot ovat ihmisiin nähden epätasa-arvoisessa asemassa, eivätkä nauti samanlaista lainsuojaa ihmisten kanssa. Not Even Bonesin maailmassa on sallittu listattujen yliluonnollisten olentojen metsästys, mutta samalla on annettu pikkusormi paholaiselle. Metsästys ei suinkaan rajoitu listaan. Ilmiö on reaalimaailmasta tuttu. Ensin sallitaan jonkin ryhmän sortaminen, jopa tappaminen, ja määritellään se itsepuolustukseksi tai yleistä hyvää edesauttavaksi toiminnaksi. Vähitellen ryhmien määrä kasvaa, ja tuloksena on jotakin sen suuntaista kuin natsi-Saksa.

While Nita agreed it [genetic manipulation] might be an effective, even humane way to reduce the monster population, she knew people would take it too far. People always took it too far. How long before people started isolating genes from harmless unnaturals and eliminating them too? Aurs, who were just bioluminescent people? Or mermaids? Or whatever Fabricio was?

Ajoittaisista moraalipohdinnoistaan huolimatta Nita ei ole mikään tunteilija. Hän inhoaa ihmisiä. Hän on elänyt suuren osan elämästään seuranaan ainoastaan äitinsä, ajoittain myös isänsä. Ensikertaa lentoon tönäistyn Nitan on kuitenkin asetettava itselleen omat rajansa; mitä hän on valmis tekemään ja mitä ei?

Kiinnitän lukiessani aina huomiota siihen, miten dialogeja kuvataan. Not Even Bonesissa dialogien kuvaus pistää silmään. Hahmot eivät juuri koskaan sano mitään. Puhe liitetään puhujaan fyysisen tekemisen kautta. Nitan äiti iskee silmää, Nita katsoo kelloaan, pesee käsiään altaassa jne. Ja aina piste erottamassa tätä puhujan idikaattoria itse repliikistä. Ei pilkkua niin kuin monessa muussa romaanissa. Repliikit leijuvat irrallisina tekstin joukossa. Lopputuloksena on väkinäinen vaikutelma, eikä dialogi solju.

Kömpelön alun jälkeen kirja rullautuu ihan hyvää vauhtia eteenpäin. Toiminnan keskellä teoksen ällöttävyyskerroin laskee – tai siihen vain tottuu. Jos on katsonut Dexteriä, teoksen kyllä kestää. En olisi koskaan tarttunut tähän romaaniin ilman lukupiiriämme. Se olisi vähintäänkin jäänyt kesken jo alkutekijöillään. Lukisinko jatkoa? En, vaikka sitä pitäisi olla tulossa.

Kenelle? Vauhdista, vähän erilaisesta urbaanista fantasiasta, YA:sta ja kuvottavista jutuista pitäville.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Postiluukusta putosi äitini Suuren Suomalaisen Kirjakerhon peruuttamattomia kuukauden kirjoja. No mikäs siinä. Uutta hyvää kotimaista kirjallisuutta näemmä. Eipähän tarvitse lähteä luettavaa etsimään. Otin kauniin pinkkikantisen Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (2018) luettavakseni.

On pakko uskoa alkuun, vaikka alkuja on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Ne tuntuvat miltei aina tapahtumahetkellään lopuilta.

Teos on riemastuttava, pohdiskeleva, filosofinen. Kohtaus kohtaukselta teoksen päähenkilö Frederika peilaa muistojaan avoliitostaan ja lapsen saamisesta tapahtumiin ja dialogeihin tajunnanvirtana. Frederika ei halua vanhempien kesken tasaisesti jaettuja päiviä lapsen kanssa. Ei kolmevuotiaalle voi tehdä niin. Tutkimukset sanovat. Mutta sosiaaliviranomaisilta ei sääliä heru. ”Lapsellanne on asiat hyvin, hänellä on kaksi vanhempaa jotka haluavat pitää hänestä huolta”, he sanovat. Ja niin Frederikasta tulee osa-aikainen äiti. Hän kertoo lapselle tarinoita ponista ja leijonasta, omista peloistaan ja haaveistaan, tekee parhaansa kasvattaakseen tätä pientä olentoa ja ollakseen tälle äiti. Jäljelle jäävän ajan hän on jälleen tyttö, jonka on pärjättävä omien pelkojensa kanssa.

Otan meistä valokuvan. Uuden kotini sijainniksi määrittyy puhelimeni valokuvissa ”Hesperian sairaala”.
        En sano havainnostani Kristelille mitään. Suljemme oven.

Mukana kulkee Pelon historia, narratiivi menneisyydestä, jossa Frederikan sisko Julia saa psykoosin. Nuori Fredika ei tunne psykoosia, ei tajua täysin, mitä pitäisi tehdä. Hän tajuaa kyllä, että Julialla ei ole kaikki ihan kunnossa ja soittaa pikkusiskonsa Matleenan avukseen. Sisko naruttaa lääkäriä tekeytymällä vastaanotolla täysin normaaliksi, ja hänen saamisensa hoitoon on vaikeaa. Psykoosia edeltävä mania on sisaruksista myös hauskaa. Heidän kolmen yhteinen leikkinsä. Psykoosin edetessä Julian manian taustalta kuultaa kuitenkin pelko.

Romaaniin sukeutuu pohdintoja maailmankaikkeudesta, mustista aukoista, ilmaston muutoksesta ja kierrättämisestä. Pohdinnat tuntuvat osuvan kuin naulan kantaan, niihin on helppo samastua, helppo nyökytellä päätään. Niin se on. Tätä olen itsekin ajatellut.

Me kokoonnumme suurkaupunkeihin ja yrtitetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenki tehty niin paljon duunia viime aikoina.

Mutta mistä Frederika tietää niin paljon mustista aukoista ja avaruudesta? Entä Julia? Mitä Frederika tekee työkseen? Mikä on Frederikan tyttären nimi? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Lasten planeetta ei ole tarkka kuvaus tapahtumista. Se on kuvaus ajatuksista, olotiloista, mietteistä. Rakkaudesta. Pelosta. Äitiydestä. Lapsuudesta. Mitä on olla ihminen.

Veera näyttää tuskastuneelta.
      - Onko se sun mielestä sitten hyvä ajatus? Musta se on ahdistava. Jos olisikin niin, että me ollaan täällä maailmankaikeudessa yksin. Ei ole toista vastaavaa planeettaa, ja nyt näyttäisi ikävästi siltä, että me ihmiset ie onnistuta vetämään tätä tän ainokaisen kanssa kovin hyvin.
      - Mun mielestä planetaarisessa yksinäisyydessä on myös jotain katarttista. 17-vuotiaana olin valtavan ahdistunut siitä, ettei kukaan Maan ulkopuolella jaa meidän merkityksiä. Nyt just se tuntuu nimenomaan merkitykselliseltä. Vain täällä, vain meille, vain me.

Myöhemmin Frederika palaa miettimään Maata ja miltä se näyttää ulkoavaruudesta käsin. Hän oivaltaa, että Maa on lasten planeetta. Koko ihmiskunta hapuilee pimeässä ja huhuilee äitiään ja isäänsä.

Frederikan aivoituiksista ja tutuista Helsingin miljöistä tulee kotoisa olo. Lasten planeetasta ei tahtoisi päästää irti. Olen kerrankin tyytyväinen, ettei hajamielinen äitini muistanutkaan peruuttaa kuukauden kirjoja. Lasten planeetta oli mahtava. Rakastuin sen kerrontatyyliin ja kieleen, sen syvällisiin aiheisiin.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, sanavalmiista kotimaisesta nykykirjallisuudesta nauttiville.

Takashi Hiraide: Kissavieras

En yhtään tiennyt, mitä odottaa tältä kissaromaanilta. Vaikka kissaihminen olenkin, ei minua ole koskaan kiinnostanut kissakirjallisuus. Minua on lähinnä kiinnostanut oma kissani, pieni valkea ragdollneitoseni, mistä ilmiöstä Kissavieraassa kerrotaankin osuvasti: "Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan."

Takashi Hiraiden Kissavieraan (猫の客, Neko no kyaku, 2001, suom. 2016) kansi on kuitenkin niin kaunis ja herkkä, ettei sitä voi vastustaa. Toinen teoksen puolesta puhuva tekijä on se, että se on japanilainen. Japanilaista nykykirjallisuutta on suomennettu harmittavan vähän, ja liian moni teos on käännetty japanin sijaan englannista. Kissavieras kuuluu niihin japanilaisiin teoksiin, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Suomennos tökkii vain paikoitellen.

Kirjan japanilaisuudesta johtuen suhtauduin välillä epäluuloisesti kirjan kissavieraaseen. Japanilaisiin kauhutarinoihin ja legendoihin kuuluu kissoja, jotka tulevat perheeseen tavallisena kissana, mutta ajan myötä muuttuvat ihmisiksi ja ottavat vaimon paikan ja hahmon. Toisissa tarinoissa kaunis prostituoitu paljastuukin yön jälkeen kissaksi, joka koluaa kalanruotoja. Joskus paljastavana tekijänä on vain kissan varjo. Harmikseni mitään tällaista ei Kissavieraaseen liity, vaikka varsinkin kirjan alku on kerrottu samaan havaintoja tekevään tyyliin kuin moni kauhutarina. Myönnetäköön kuitenkin, että hetken todella harkitsin tämän juonenkäänteen mahdollisuutta, kun mantisravuista huumaantunut kissa alkoi käyttäytyä lähes demonimaisesti:

Chibin karvat nousivat pystyyn kuin sen selkään olisi kohonnut evä. Häntä pörhistyi kuin villisialla. Ahmaistuaan herkun kissa kiihtyi entisestään, joko suupalan maun tai miellyttävän suutuntuman takia.
       Vaimo kuori taas ravun. Chibi sieppasi ja söi sen. Hetken kuluttua vaimo kuori vielä yhden, ja Chibi nielaisi sen hetkessä: näin pöydän toiselta puolelta, miten pieni punainen kieli lipoi suupieliä liekin lailla. 

Kohtauksen päätteeksi kissa käy suoraan päähenkilön vaimon kimppuun. Kissademoni Chibi ei silti taida olla. Odottamaani kissademoniromaania saan vielä odottaa.

Kissavieras on seesteinen ja haikea. Sen kannessa on mitä ihastuttavin kevyin sivellinvedoin maalattu valkoinen kissa, jonka minimalistinen tyyli kuvastaa hyvin itse romaania. Romaanin tokiolainen pariskunta on kolmikymppinen ja lapseton. He asuvat vuokralla vuokranantajan vehreän puutarhan kupeessa asumuksessa, jonka pihalle ilmestyy eräänä päivänä kissa, joka alkaa tehdä heidän luokseen vierailuja. Naapurin pikkupoika on kuitenkin liikkeissään ja kiintymyksensä palossa nopeampi. Pariskunta kuulee aidan takaa, kuinka poika julistaa ottavansa kulkukissan omakseen. "Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme."

Pariskunta nimeää kissan Chibiksi sen pienen koon mukaan. He järjestävät sille oman sisäänkäynnin, nukkumapaikan, maitokupin ja ruokalautasen. Chibi vierailee heidän luonaan yhä useammin ja viipyy yhä pidempiä aikoja. Nukkumapaikkoja tulee lisää. Pariskunnasta, joka ei aiemmin ole välittänyt kissoista, kehkeytyy Chibin suurimmat ihailijat. Mutta Chibi ei ole heidän.

Vaimoni katsoi takaisin [kissaan]. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä.

Kissavieras on yksinkertainen, arkinen tarina kissasta, joka saa kissoista piittaamattoman pariskunnan pauloihinsa. Kissasta tulee jokapäiväinen osa heidän elämäänsä, vaikka Chibi ei anna edes koskea itseensä. Tätä kissan tahtoa kunnioittaa erityisesti pariskunnan vaimo, jolla on Chibiin aivan erityinen, kissaa kunnioittava suhde. Kissa on hänelle ystävä, joka tulee ja menee omilla ehdoillaan, ei omistamisen ja hallitsemisen kohde.

Teos sisältää Chibin ympärille  kietoutuvan kerronnan lisäksi minäkertojan mietteitä Machiavellin runoista, joistakin japanin kielen sanoista ja 1990-luvun laman vaikutuksista asuntojen hintoihin. Se on hidastempoinen ja viipyilee kuvatuissa hetkissä.

Tilaa valaisivat kuun lisäksi vain yövalo, joka sai palaa autiotalon eteisessä varkaiden loitolla pitämiseksi, sekä meidän kodistamme kantautuva hento kajo niin, että valaistus toi hädin tuskin esineiden muodon näkyviin. Pieni valkoinen pallo kopisi äänekkäästi pomppiessaan pimeässä. Myös sitä jahtaava pieni olento säihkyi kuun valossa helmen lailla.

Romaanin ensimmäiset luvut ovat poikkeavia. Ne huokuvat kohtalon tuntua ja ovat tyyliltään muuhun kirjaan nähden hieman erilaisia, välillä muistuttaen enemmän esseetä kuin fiktiota. Syy tähän käy myöhemmin ilmi, kun teoksen minäkertoja paljastaa romaanin alun pohjautuvan hänen lehteen kirjoittamiin esseisiinsä. Lopputeos on eheämpi kokonaisuus, vaikka siinäkin uppoudutaan välillä esseemäisesti japaninkielisen ukkosenjohdatinta merkitsevän sanan semantiikkaan.

Kirjasta jää olo, ettei kaikki selviä yhdellä lukukerralla.

Jos tavoitteena olisi lukea edes yksi kissakirja, olisi Kissavieras siihen erinomainen valinta.

Kenelle? Kissojen ja eläinten ystäville, minimalismista ja pysähtyneistä kuvauksista nauttiville ja japanilaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Espanjalaisen nykykirjailijan Carlos Ruiz Zafón Taivasten vanki (El prisionero del cielo 2011, suom. 2012) avaa ikkunan Francon aikaiseen Espanjaan. Teos on osa romaanisarjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonka teokset nivoutuvat osittain yhteen, mutta toimivat kukin omana kokonaisuutenaan. Taivasten vanki on sarjassa kolmas, mutta luin sen lukematta kahta aiemmin ilmestynyttä Ruiz Zafónin teosta.

Taivasten vangissa kirjakauppa Sempere ja poika saa kummallisen vieraan, joka haluaa ostaa vitriinistä ainutkertaisen luetteloidun kirjan hinnasta välittämättä. Hän pyytää Daniel Sempereä, kaupan omistajan poikaa ja ainoaa paikalla olijaa, toimittamaan kirjan Fermín Romero de Torres -nimiselle miehelle. Fermín Romero de Torres on samaisen kirjakaupan työntekijä je Danielin hyvä ystävä, ja kun Daniel myöhemmin antaa hänelle kyseisen niteen luettavaksi muukalaisen kirjoittamine omistuskirjoituksineen, valahtaa Fermín kalpeaksi. Hän käskee Danielia pysymään kaukana tuosta miehestä, sillä tämä on erittäin vaarallinen.

Fermínin on saatava asiansa järjestykseen ennen  kuin voi astua vihille rakastamansa naisen kanssa. Huoli on kalvanut häntä jo pitkään, ja hän on laihtunut silmissä. Kirjakauppaan ilmestyneen miehen vierailu sattuu huonoon aikaan, mutta ehkä sittenkin juuri oikeaan.

Fermín paljastaa Danielille totuuden, jonka kertomista hän on vältellyt pitkään. Totuus on tarina sota-ajasta, Fermínin vankilassa vietetyistä vuosista ja siitä, miten hän tutustui vankilassa erääseen hyvin omintakeiseen kirjailijaan, David Martíniin.

Vankilan meno on Fermínin kertomuksessa täysin mielivaltaista ja riippuu siitä, mitä vankilan uusi johtaja Mauricio Valls keksii omaneduntavoittelussaan. Valls on pyrkyri, jonka tarkoituksena on riippua hänelle tarjotussa vallankahvassa ja keplotella eteenpäin. Hän lupailee parantaa vankien oloja, kunhan he tekevät hänelle tiettyjä palveluksia. Vankien omaisten lähettämät ruokalahjat menevät parempiin suihin, eivätkä vangit juuri koskaan näe heille lähetettyjä tavaroita.

Moni vangeista on mielivaltaisesti tuomittu, eikä oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuudesta ole tietoakaan. Francon ajan Espanja näyttäytyy kurjana ja pelottavana paikkana, ja sodan jälkeinen Espanja kantaa sen haavoja. Haavoja, joista ei puhuta, ja menneitä identiteettejä, joita ei ole enää olemassa.

- Miksi luulet, ettei isäsi koskaan ole kertonut sinulle sota-ajoista? Luuletko kenties ettei hän ole osannut kuvitella mitä kävi?
- Jos näin on, minkä takia hän on pysynyt vaiti? Miksei hän ole tehnyt mitään?
- Sinun vuoksesi, Daniel. Sinun vuoksesi. Sinun isäsi niin kuin monet muutkin, jotka joutuivat elämään tuon ajan, nieli kaiken sisälleen ja vaikeni. Koska heillä ei ollut enää kanttia. Osapuoleen tai väriin katsomatta.

Teoksen kieli on värikästä ja erilaisia kielikuvia vain pulppuaa. Teos on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Yleensä saan lukemiini kirjoihin jonkinlaisen otteen. Ne puhuttelevat minua tai ne ovat niin makuni vastaisia että tuskastuttaa. Taivasten vanki ei ollut huono. Mutta se ei myöskään puhuttele. Mitä kirjoittaa teoksesta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, joka ei jää laimeaksikaan, mutta joka ei vain jostain syystä puhuttele? Tämän kanssa olen tässä kamppaillut, eikä kirjoitukseni Taivasten vangista tällä kertaa täten ole kovin analyyttinen.

Kenelle? Kirjojen ja tarinoiden ystäville sekä Espanja-faneille.

Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Helsingin kirjamessuilla ystäväni tokaisi nimmarijonoa katsellessamme, ettei kehtaisi mennä jonottamaan kenenkään nimikirjoitusta, oli nimmareita jakamassa sitten kuka tahansa. Totesin, että minä kyllä voisin jonottaa Hannu Rajaniemeä varten. Hannu Rajaniemi vaan ei harmikseni ollut tänä vuonna kirjamessuilla. Rajaniemen syksyn uutuuskirja Kesämaa (Summerland 2018) siellä kuitenkin oli. Teos on todella nopeasti käännetty. Ei ole kulunut montaakaan kuukautta sen kesäkuisesta ilmestymisestä englanninkielisenä, kun sitä jo saa suomenkielisenä kirjakauppojen hyllyiltä ja kirjastoista. Luin Kesämaan itse asiassa jo aikapäiviä sitten, mutta odotin saavani siitä oman kappaleeni kirjamessuilta.

Kesämaa on sekoitus vakoiluromaania, vaihtoehtoista historiaa ja scifiä. Se sijoittuu vuoden 1938 Englantiin, vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ovat vastakkain, eikä natsi-Saksasta ole tietoakaan. Espanjassa riehuu sisällissota, jossa molemmilla suurvalloilla on näppinsä pelissä. Tilanne muistuttaa enemmän kylmää sotaa kuin tuntemaamme vuotta 1938 ja toista maailmansotaa edeltänyttä ilmapiiriä.

Vaihtoehtoiselle historialle on tyypillistä, että se kuvaa maailmaa hieman toisenlaisena kuin mitä se on. Taustalla piilee kontrafaktuaalinen ajattelu. Kontrafaktuaalit ovat mitä jos -skenaarioita, usein minimaaliseen historian uudelleenkirjoittamiseen perustuvia ajatuskokeita, joissa X:n muuttumisesta seuraa erinäisiä todellisesta maailmasta poikkeavia tapahtumia ja kehityssuuntia. Kontrafaktuaaleilla voidaan tarkastella maailmaa ja siihen liittyviä itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Ne kysyvät: ”Olisiko X voinut olla toisin?” Fiktiossa kontrafaktuaaleja hyödyntää spekulatiivinen/vaihtoehtoinen historia, jossa muutokset historiaan saattavat olla Kesämaan tavoin suuriakin.

Rachel White on Iso-Britannian vakooja, jonka ura kokee kolahduksen, kun Neuvostoliitosta loikannut agentti ampuu itsensä Rachelin vahtivuorolla. Tätä ennen loikkari on ehtinyt kertoa Rachelille Kesähovin myyrän nimen: Peter Bloom. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis uskomaan Peteriä myyräksi. Peterin takana on vaikutusvaltaisia johdon henkilöitä, ja talouspuolelle siirron saanut Rachel jää sapekkaana yksin tietojensa kanssa. Saadakseen kenttäagentin työnsä takaisin ja todistaakseen olleensa oikeassa Rachel käy yksin selvittämään Peterin puuhia. 

Oman twistinsä perusvakoilujuoneen tuo Kesämaan scifiulottuvuus; maanalainen kuoleman jälkeinen paikka, jonka agenttijaostosta Peter on. Paikkaa kutsutaan Kesämaaksi, sillä siellä on ainainen kesä. Sinne pääsee kuitenkin vain Lipulla. Muilla on edessä nopea Hiipuminen ja katoaminen kataan. Kesämaassa kaikki on ajatuksen voimalla muokattavaa ainetta, eetteriä. Jokaisen on pidettävä oma ulkomuotonsa koossa ajatuksillaan, mutta myös rakennukset muuttavat muotoaan tilaisuuden tullen.

Peter sadatteli. Hän oli varmasti nukahtanut, ja talo oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja vaihtunut entiseen olomuotoonsa. Talo oli rakennettu sieluista, kuten kaikki pysyvä Kesämaassa. Sen jokainen tiili oli luz-kivi, adamantiinijyvä, joka jäi jäljelle kun sielu Hiipui perinpohjaisesti ja kun ajatukset ja muistot olivat tyystin kadonneet. Vanhat kuolleet (eskatologinen niminen nykyaikaa edeltäneelle kadotetulle sivilisaatiolle) olivat vuosituhansia sitten keränneet ne yhteen ja rakentaneet Kesäkaupungin. Muinaiset rakentajat olivat sittemmin kadonneet.

Pysyvää ainesta on vain luz eli sielukivi, joka on jokaisen olemuksen ydin ja kaikille nähtävissä. Koska kuolleet voivat myös lukea elävien sieluja ja saada selville heidän kätkettyjä tunteitaan, on Kesämaan oma Kesähovin agenttiosastonsa  huipputehokas. Sen avulla brittien vakoilutekniikat ovat tehostuneet isoin harppauksin. Kuolleet vakoojat pystyvät  liikkumaan Maan päällä, ja missä tahansa saattaa olla kuollut vakooja, joka pystyy havaitsemaan valheet. Pystyäkseen kätkemään Peteriltä todelliset aikeensa on Rachelin opeteltava valehtelemaan aivan uudella tavalla: pohjalla on oltava todellinen tunne jostakin muusta, jokin muisto, jonka alle kätkeä vaaralliset tunteet.

Kesämaassa tiivistyy kuolemanjälkeisen elämän ongelma. Mitä merkitystä maanpäällisellä elämällä on, kun kuolema ei olekaan lopullinen ja elämää voi mukavasti jatkaa Kesämaassa? Ehkä jopa mukavammin, kuten jotkut ajattelevat. Kesämaassa asiat ovat monin tavoin paremmin. Kenenkään ei tarvitse olla ulkonäkönsä vanki ja muita ihmisiä on helpompi ymmärtää, kun heidän tunteensa ovat esillä. Elämän ainutkertaisuus katoaa, eikä kuolema tarvitse pelätä.

"Olen kuullut, että tilanne kuolinhetkellä vaikuttaa siihen, mitä Kesämaassa tapahtuu. Kuvittelen toisinaan että olisi mukava pudota, iskeytyä maahan ja jatkaa putoamista suoraan maapallon läpi. Voisin yrittää kiivetää koko ikuisuuden takaisin ylös. Ei se mitenkään huono juttu olisi."

Hannu Rajaniemeä haastateltiin taannoin Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa Kesämaan tiimoilta. (Katso haastattelu täältä.) Jos minulla olisi ollut fysiikan opettaja, joka olisi selittänyt asioita yhtä innostuneesti ja mukaansatempaavasti kuin Rajaniemi, olisin nyt fyysikko. Kesämaahan vaikuttaneiden tieteellisten teorioiden lisäksi puheena haastattelussa oli Kesämaassa Neuvostoliiton Leninin aivoista rakentama jumala, Läsnäolo. Läsnäolon jumalallista tietomäärää lisätään jatkuvasti sulauttamalla siihen uusia sieluja, joiden sisältämä informaatio siirtyy Läsnäolon käyttöön. Suurempaa kunniaa kuin Läsnoloon sulautumista ei neuvostojokkojen keskuudessa ole. Rajaniemi kertoi haastattelussaan, että todellisessa Neuvostoliitossa itse asiassa haluttiin herättää Lenin takaisin henkiin puoluetta johtamaan. Leninin aivoista tehty Läsnäolo Neuvostoliiton joukkojen johtajana Kesämaassa edustaa tämän unelman täyttymystä.

Jostain syystä Kesämaa ei kolahtanut niin kuin Kvanttivaras-trilogia. Pidin erityisesti teoksen vakoilujuonesta ja Peterin matematiikan pohdinnoista. Onnekseni minulla on vielä jäljellä Kvanttivaras-trilogian viimeinen osa, jota olen säästellyt myöhempää nautiskelua varten. Rajaniemi-lukutaipaleeni ei siis suinkaan pääty tähän. Paljastettakoon myös, että ostin kirjamessuilta Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat.

Kenelle? Vakoiluromaaneista, scifistä ja ajatuskokeista pitäville.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Muistan, että historian opettajani kertoi Suomen autonomian ajasta kertoessaan eräästä romaanista, jossa Aleksanteri I tulee Suomeen Porvoon ensimmäisille valtiopäiville ja ihastuu suomalaiseen tyttöön. Nimi ja kirjailija unohtuivat, eikä siitä ole kovinkaan kauan kun niitä yritin muistella. Äkkäsin lopulta tutun nimen kaverini kirjahyllyssä. Tanssi yli hautojen (1944), kirjoittanut Mika Waltari. Ihmettelen edelleen, miten Mika Waltarin nimi on päässyt livahtamaan mielestäni.

Kirjan löydettyäni ei minulla luonnollisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin lukea se.

Tanssi yli hautojen kertoo Aleksanteri I:stä, siitä, miten hän matkustaa Suomeen Porvoon valtiopäivien avajaisiin voittaakseen suomalaiset puolelleen. Maalaisaateliherran nuorinta tytärtä, kaunista Ulla Möllersvärdiä kismittää, että Suomea on kohdeltu sodassa niin väärin. Nuoret pojat ovat joko haudassa tai armeijassa, ja keisarin kunniaksi sitä vain tanssitaan. Kun Aleksanteri iskee silmänsä juuri häneen ja tulee pyytämään Ullaa tanssiin, pudottaa hämmentynyt Ulla viuhkansa lattialle. Aleksanteri noukkii viuhkan lattialta ja pistää sen taskuunsa omistajan elkein.

Ulla ei voinut aavistaa, että jokainen heistä, yhtä hyvin äiti kuin Marie-Louise ja mamselli Holmkin, oli omistanut itselleen keisarin katseen ja tiesi lujasti keisarin katsoneen juuri häneen. Se oli Aleksanterin arvoitus. Kukaan – pienin, rumin, köyhinkään – ei saanut olla ihailematta häntä. Hän tahtoi omistaa kaikki. Hänen mielensä tuli sairaaksi, hän kärsi syvästi vaistotessaan vähäisintäkin vastahakoisuutta ympärillään.

Waltari maalaa Aleksanterista oikukkaan kuvan, joka ei mairittele. Aleksanteri on ulkoisesti upea ilmeistys säihkyvine sinisine silmineen, ja hänen hyvyyteensä ovat kaikki valmiita uskomaan, niin vakuuttava hän on. Sisältä Aleksanteri on kuitenkin mätä. Hän on narsistinen, ja hänen esiintymisensä on yhtä näyttelemistä. Näyttelijänä hän on erinomainen, jopa niin erinomainen, että uskoo esittämiinsä tunteisiin itsekin. Ja näyttelijänä hänen on valloitettava kaikki. Hänelle ei riitä, että hän on asein valloittanut Suomen, vaan hänen on valloitettava myös Suomen kansa ja sen sydämet. Uhmakkaasta ja nuoresta Ullasta, joka kieltäytyy koko tanssin ajan edes katsomasta keisariin, tulee hänen pakkomielteensä. Ulla symboloi hänelle koko Suomea, hänen ihailemaansa suomalaista uppiniskaisuutta ja sisua.

Ullan hymyillessä unikuvalleen keisari saavuttaa hurmaantumisensa korkeimman huipun. Hän on täydellisesti sulanut omaansa ja unohtaa kaiken muun. Hän on valloittaja, joka voittaa sydämet puolelleen. Maailman kaikki valta, loisto ja nuoruus on hänen, vain hänen. Hänellä on tunne, kuin hänen tarvitsisi vain ojentaa kätensä, niin ruusut puhkeaisivat heleinä kukkimaan tästä jäisestä maasta. Hänen tarvitsee vain kuiskata niin ihmeelliset linnut alkavat visertää Suomen talviyössä. Onhan hän noita, lumooja, keisari.

Aleksanteri on häikäilemättömän tietoinen omasta vaikutusvallastaan. Eikä Aleksanteri siltikään tiedä kuka on. Hän on hukassa, omien näyttelijänlahjojensa vietävissä, etsimässä jatkuvasti jotakin, jolla tukahduttaa omat todelliset tunteensa, sillä Aleksanteria jäytää pelko. Hän on isäntappaja. Hän pelkää lähes kuollakseen tekonsa seurauksia, etenkin murhan vuosipäivänä.

Teoksessa on historiallisena romaanina paljon historiallisten yksityiskohtien ja historiallisten tapahtumien kuvailua, mikä rehellisesti sanottuna pitkästytti välillä. En ole historiallisten romaanien ystävä, vaikka uudelleen ja uudelleen tunnunkin antavan niille mahdollisuuden. Haluaisin mennä juonessa eteenpäin, haluaisin lukea jotakin, mitä en jo ennalta tiedä. Tämän romaanin kohdalla turhauduin erityisesti, sillä sen historiallinen pohja on niin tuttu. Teoksessa annetaan tosin omalaatuinen selityksensä sille, miksi Suomi nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Romaanin romanttinen juoni on loppujen lopuksi varsin olematon. Ullan viattomaan rakastumiseen ei voi tempautua mukaan, kun samaan aikaan Waltari tekee koko ajan selväksi Aleksanterin häikäilemättömän itsekkäät tarkoitusperät. Ulla tuntuukin enemmän sivuhenkilöltä kuin Aleksanteri, jonka sielunmaisemaa kuvataan sivutolkulla mm. tämän ajaessa reessään. Ulla on sitä paitsi ärsyttävä uhmakkuudessaan ja kapinassaan. En pysty ymmärtämään, miksei Ulla voi käyttäytyä niin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Yhtenä syynä Ullan käytökseen teos esittää Ullan veljet, jotka ovat  sodassa ja joista nuorimmainenkin on värväytynyt armeijaan. Ullan uhma tuntuu silti päälleliimatulta näkyvine purkauksineen.

Kenelle? Suomen historiasta, autonomian ajasta kiinnostuneille ja historiallisista romaaneista pitäville. Ei romantiikan nälkäisille.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Päätin elokuussa muutaman ystäväni kanssa perustaa lukipiirin. Halusimme lukea mukavuusalueemme ulkopuolelta ja tutustua kirjoihin, joita emme välttämättä muuten tulisi lukeneeksi. Ensimmäiseksi valitsimme luettavaksemme lyhyehkön klassikkoteoksen, joka mielellään olisi saatavissa myös e-kirjana. Valintanamme oli Charles Dickensin Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities 1858, suom. 1903). Kaksi kaupunkia on Dickensin 12. romaani, ja se ilmestyi viikottaisissa osissa. Sitä pidetään yhtenä maailman luetuimmista kirjoista. Minulle se on ensimmäinen Dickensini.

Yllätyksekseni Helsingin kaupungin kirjastolla ei ollut kokoelmissaan tästä klassikosta kuin muutama kappale – kaikki lainassa. Blogiani varten valitsin sen painoksen, jonka ajattelin tulevan nopeammin saataville. Valinta ei ollut paras mahdollinen, sillä vanha 60-luvun painos haisi ummehtuneelta ja aiheutti silmien kutinaa.

1700-luvun loppuun sijoittuva Kaksi kaupunkia kertoo Ranskan suuresta vallankumouksesta, köyhyydestä, turhautumisesta, yläluokan asenteista, epäoikeudenmukaisuudesta, kostosta, mielivallasta, sukupolvista, uhrautumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Nuoren Lucie Manetten isä palautetaan elämään pitkän ja epäoikeudenmukaisen vankituomion jälkeen. Lucie on luullut isänsä kuolleen, mutta Tellsonin pankki johdattaa hänet Lontoosta Pariisiin matkalle, jonka on määrä muuttaa hänen elämänsä. Kanssamatkustajanaan Luciella on Tellsonin pankin liikemies herra Lorry, joka tuon tuostakin muistuttaa nuorta naista siitä, ettei tässä nyt ole tunteilulle sijaa, sillä kyseessähän on liikeasia. "Rohkeutta, hyvä neiti! Rohkeutta! Liikeasia! Pahin on ohi muutamassa minuutissa." Herra Manette on kuitenkin surkeassa kunnossa. Hän sietää tuskin valoa,  hänen katseensa harhailee, kun hänelle puhuu, keskittyminen läsnäoleviin on lähes mahdotonta, ja hänen omituisena pakkomielteenään on tehdä kenkiä. Hänet on saatava pikaisesti pois maasta ja Lontooseen, jossa Lucien on autettava isäänsä saamaan elämästä jälleen kiinni.

Viisi vuotta myöhemmin Lucie ja hänen isänsä ovat oikeuden istunnossa todistajina. Ranskalaissyntyistä herra Darnaya syytetään maanpetturiksi, mutta tämä vapautuu syytöksistään osittain Lucien suuren mielenliikutuksen ansiosta. Syytetty on tullut Englantiin samalla laivalla kuin he aiemmin, eikä nuorukainen ole tuolloin osoittanut muuta kuin ystävällisyyttä heitä kohtaan. Lucie tekee kauneudellaan ja vankia kohtaan tuntemallaan myötätunnolla suuren vaikutuksen niin herra Darnayyn kuin myös herra Cartoniin, Darnayn asianajajan lakimiesystävään, jonka yhdennäköisyydellä vangitun kanssa on oikeudenkäynnin kulussa merkittävä osa.

Paitsi että ”oppineen ystävän” ulkoasu oli huolimaton, melkeinpä ränsistynyt, he olivat siinä määrin toistensa näköiset, että se herätti hämmästystä ei vain todistajassa vaan jokaisessa läsnäolijassa. Kun tuomari kehoitti oppinutta ystävää poistamaan peruukkinsa, yhtäläisyys kävi entistä huomattavammaksi. Tuomari kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajajalta), oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) valtiopetoksesta?

Sydney Carton on Charles Darnayn kaksoisolento, doppelgänger. Molemmat miehet rakastuvat ihastuttavaan Lucieen, mutta vain toinen heistä voi saada hänet. Siinä missä herra Darnay on kaikin puolin kunniallinen ja nuhteeton, on herra Carton paheellinen ja vastuuton. Hän on masentunut ja syrjäytynyt juoppo, kun taas Darnay on mitä onnellisin ja aikeiltaan jaloin. Darnay edustaa kaikkea sitä, mitä Carton voisi olla. He ovat kuin kolikon kaksi puolta, joiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ylhäiselle syntyperälleen ja maalleen selkänsä kääntänyt Darnay pitää sukujuuriaan salaisuutenaan. Tohtori Manettella on siitä jotain epäilyjä, ja hän vannottaakin nuoren miehen pitämään salaisuutensa häihin asti ja silloinkin olemaan kertomatta Lucielle. Teos vie lukijan suoraan keskelle Ranskan vallankumousta ja Darnayn salaisuuksien ratkeamista, kun Darnay saa kirjeen entiseltä palvelijaltaan, joka on syytettynä hänen auttamisestaan. Darnay lähtee oitis matkaan voimatta antaa uskollisen palvelijansa kärsiä hänen tähtensä, jolloin Lucienin ja tohtori Manetten on lähdettävä hänen peräänsä. Tämä Ranskaan sijoittava osuus on kirjan mielenkintoisin osa. Vanhapiika neiti Pross on pyhittänyt elämänsä hoidokkinsa Lucien hoitamiseen. Hän ei puhu ennen kaikkea periaatteen vuoksi sanaakaan ranskaa, mutta hoitaa silti sujuvasti tinkien perheen ostokset Pariisissa. Hän on omanarvontuntoinen ja ylpeä englantilaisuudestaan, jäykkä, mutta sittenkin huumorintajuinen. Ehdoton suosikkini.

Kaksi kaupunkia ei ehkä ollut se helpoin aloitus lukipiirillemme. Kukaan meistä ei erityisemmin lämmennyt sille. Fokalisointi vaihtelee välillä vähäpätöisiltä tuntuviin eikä kovinkaan kiinnostaviin hahmoihin kuten Jerryyn, viestinviejään ja palvelijaan, joka avustaa herra Lorrya. Kirjan kuvaukset Ranskan vallankumouksesta olivat raskasta luettavaa. Kurjuutta ja väkivaltaa kuvataan paljon ja tarkkaan. Usein Ranskan suuresta vallankumouksesta kerrotaan hyvin idealistiseen sävyyn, olihan sen lopputulos kuningasvallan kukistaminen ja tasaveroisemman Ranskan alku. Sen raakuus ja hirmutyöt, vallankumouksen aatteen kasvaminen vallankumouksellisten mielessä ja sen mielipuoliset seuraukset jätetään usein sivuun. Kahdessa kaupungissa Ranskan vallankumouksen julmuus ei jää epäselväksi. Mielipuoliset syytökset, vielä mielipuolisemmat oikeudenkäynnit ja kansan ailahteleva mieli tulevat teoksessa selviksi.

Tällä hirvittävällä tuomioistuimella ei ollut mitään oikeudenkäyntijärjestystä, joka olisi taannut syytetylle, että järkisyyt otettiin huomioon. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, ellei kaikkia lakeja, asetuksia ja tapoja olisi ensiksi niin hirvittävästi väärinkäytetty, että koko vallankumouksen itsemurhakosto tarkoitti niiden repimistä maahan. […] Koko valamiehistö oli kuin koiralauma, joka oli asetettu tuomitsemaan kaurista.

Dickens ei kuitenkaan tunnu asettuvan teoksessaan kummankaan puolelle, ei valtaansa surutta väärinkäyttävien ja ahnaiden aristokraattien, eikä ylhäistä verta himoavien vallankumouksellisten, jotka saattavat koska tahansa kääntyä ketä tahansa vastaan. Kumpikin puoli saa osakseen raadollisen kuvauksen, josta mairittelu on kaukana.

Mikä tästä romaanista sitten tekee klassikon? Mitään yhtä syytä ei varmastikaan ole. Dickens oli valtavan suosittu jo elinaikanaan, ja pelkkä hänen nimensä kirjan kannessa kertoo jo jotain teoksen arvosta. Silti Dickens kuuluu niihin klassikkokirjailijoihin, joita ei ainakaan oman kokemukseni mukaan Suomessa niin paljoa lueta. Kaksi kaupunkia kuvaa sellaisia suuria ihmiskohtaloita ja suuria tunteita, jotka ovat monelle kirjallisuuden klassikolle tyypillisiä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta loppuvaikutelma on vaikuttava. Vai ajattelenko niin vain siksi, että kirjallisuuden tuntemukseni ohjaa minua ajattelemaan, että näin kuuluu ajatella? Klassikoita (ja toisaalta supersuosittuja populaarikirjallisuuden teoksia, sillä niistäkin usein on tietty "yleinen käsitys") lukiessa ennakkokäsitykset vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen, mikä toisaalta luo teokselle kontekstia, toisaalta ehkä vähentää sen antia sellaisenaan.

Kenelle? Klassikoista ja Ranskan suuresta vallankumouksesta kiinnostuneille, 1800-luvun romaaneista nauttiville.