lauantai 29. syyskuuta 2018

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas


Tämä teksti käsittelee Kvanttivaras-trilogian toista osaa, Fraktaaliruhtinasta. Sarjan ensimmäistä osaa koskevan kirjoituksen löydät täältä.

Hannu Rajaniemellä on Fraktaaliruhtinasta (The Fractal Prince 2012, suom. 2013) kirjoittaessaan ollut mielessään Tuhannen ja yhden yön tarinat. Sen huomaa. Teoksen kerronnallinen rakenne on haastava, ja lukujen välillä ehtii varsinkin alussa jo mennä hieman sekaisin siitä, mihin tarinassa oikein jäätiin. Fraktaaliruhtinas pitää sisällään kehyskertomuksen, joka sisältää kaksi eri sisäiskertomusta, varkaan narratiivin ja Maan asukkaan Tawaddudin narratiivin. Tawaddudin narratiiviin sisältyy puolestaan vielä sisäiskertomuksen sisäiskerkertomuksia, joita Tawaddud ja muutama muukin kertoo. Mukaan mahtuu myös Sotamielen ja chenin kertomukset.

Tuhannen ja yhden yön
tarinoissa prinsessa Šeherazade kertoo tarinoita kuningas Šahryārille henkensä pitimiksi. Kuninkaalla on nimittäin paha tapa tappaa aina vaimonsa ja naida uusi morsian seuraavana päivänä. Estääkseen karua kohtaloa osumasta kohdalleen prinsessa viihdyttää kuningasta tarinoilla, joita tämä ei voi vastustaa.

Tarinoilla on merkityksensä myös Fraktaaliruhtinaassa. Villikoodin saastuttamassa Maassa tarinoilla ujuttaudutaan ihmisten mieliin ja niillä voidaan vallata toisen ruumis. Niillä myös punoudutaan yhteen, yhdistetään oma ja toisen mieli. Lisäksi tarinat ovat eräänlaista valuuttaa. Mutta kerrottujen tarinoiden on oltava tositarinoita, sillä valheelliset tarinat ovat vaarallisia.

Maa on muuttunut eksoottiseksi paikaksi, ja vallitseva kulttuuri muistuttaa enemmän orientaalista Itää kuin Länttä. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä orientti on historiallisesti käsitetty jokseenkin takapajuisena, joskin kiehtovan eksoottisena tarinoiden tyyssijana. Toisaalta Fraktaaliruhtinan Maahan on takapajuinen ja rapistunut. Sobornost-teknologia on pitkälti poissa kuvioista, sillä se vetää villikoodia puoleensa kuin magneetti. Oublietten kaltaista gevulotien ja ulkomuistien kaltaista teknologiaa ei myöskään Maasta löydy. Teknologian sijaan todellisuutta hallitaan primitiivisillä sanoilla ja symboleilla. Mutta kai sekin on jotain, että on ainut  jäljelle jäänyt Maan sivilisaatio?

Teoksessa Maan ainoa asutettu kaupunki on orientalistinen, aavikon ympäröimä Sirr. Sirriä ja sen asukkaita suojelevat sinetit, jotka pitävät symboleillaan villikoodia loitolla. Aavikko on vaarallista aluetta, eikä sinne ole kevyin mielin menemistä. Aavikolle on kuitenkin haudattuna tarinoita ja sieluja, joilla käydään kauppaa.

Ympäröivää maailmaa on Maassa mahdollista muokata mieleisekseen, mikäli tuntee salaisia nimiä. Salaiset nimet ovat sanoja ja nimiä, vanhoja symboleja, joilla on uniikit vaikutukset.

Tawaddud pitää tunteesta, jonka salaiset nimet hänessä herättävät. Lapsena niiden opettelu vaati sinnikästä harjoittelua Khairemonin tuikeassa ohjauksessa. Tawaddud oppi tekemään mielikuvaharjoituksia, joissa käytiin läpi salaisten nimien alati vaihtelevia muotoja. Hän toisteli nimien syntytavuja kerta toisensa jälkeen painaakseen ne visusti mieleensä ja harjoitteli piirtämään niitä vastaavat kirjoitusmerkit niin täydellisesti, että siveltimenvetojen soljuvat ja yhteen sulautuvat muodot löysivät lopulta tiensä hänen uniinsakin.

Mieleeni nousee taannoin lukemani Lana Del Reyn haastattelu, jossa tämä kertoi uskovansa sanojen voimaan ja siihen, että sanat ovat "viimeinen olemassa oleva magian muoto". Fraktaaliruhtinaan Maassa näin ainakin on. Salaiset nimet toimivat kuin taikasanat, vaikka kyse lienee pikemminkin todellisuutta muokkaavista komennoista. Ajatus sanojen voimasta on mielenkiintoinen. Jäsennämme jatkuvasta maailmaa sanoilla ja merkityksillä, merkeillä ja symboloilla. Esimerkiksi se, mitä värejä erotamme toisistaan, riippuu kielestämme. Miksei todellisuus sitten jollain tapaa olisi kytköksissä niihin merkityksiin ja sanoihin, joita sille annamme?

Sotamieli ei voi sietää chenin virtuaalimaisemaa, joka koostuu yksinomaan kielellisistä symboloista. Maisema muistuttaa zeniläisen taiteilijan maalausta: valkoiselle paperille piirrettyjä siventimenvetoja, joista muodostuu sanoja ja edelleen erilaisia objekteja - kallio, silta, mustavalkoista rantaa vasten lyövä aalto. Kaikki muodot ja kuviot ovat abstraktioita, samalla kertaa sekä merkitsijä että merkitty. 

Merkitsijä ja merkitty, no niinpä niin. Rajaniemi tuntee semiotiikkansa. Kielellä ja merkeillä ylipäänsä on Fraktaaliruhtinaassa mitä keskeisin rooli, mikä yllätti ainakin minut. Jälleen kerran Rajaniemi loistaa myös kirjallisuuden tuntemuksellaan, sillä Kvanttivarkaan tavoin Fraktaaliruhtinas on täynnä intertekstuaalisia viitteitä. Lisäksi Rajaniemi on ujuttanut Fraktaaliruhtinaaseen aimo annoksen suomalaisuutta. Teoksessaa nimittäin käydään avaruussaunassa. Löylyn heitto toimii päinvastoin kuin meillä: isoon vesikuplaan heitellään saunakiviä.

”Miten tämä saunominen varsinaisesti toimii?”
”Aivan ensimmäiseksi meidän pitää riisuutua.”
Varas epäröi. ”Nyt hetikö?”
”Vaatteet pois vain.”
Varas henkäisee terävästi, kääntyy selin ja alkaa kuoriutua kömpelösti vaateparrestaan. ”Saisinko pyyhkeen?” hän kysyy, mutta Mieli on jo antanut toogansa valahtaa yltään ja siirtynyt löylyn suloiseen lämpöön.

Kaiken kaikkiaan Fraktaaliruhtinas on kiehtova tarinoiden vyyhti, josta tykkäsin ehkä jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta. Sen saunakohtaus on kirjan hauskinta antia ja epäilemättä kirjoitettu pilke silmäkulmassa.

Kenelle? Scifistä, tarinoista ja sanojen voimasta kiinnostuneille ja mielikuvitusta omaaville.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Dan Brown: Inferno


Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras


"Jospa muinaiset filosofit olisivat sittenkin oikeassa - jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita. Kenties Sobornost onkin jo voittanut. Mikäli näin on, Fedorovin unelma on käynyt toteen ja me kaikki olemme pelkkiä muistoja."

Hannu Rajaniemi on Edinburghin yliopistosta väitellyt matemaattisen fysiikan tohtori. Hän on kotimaisen kirjallisuuden kentällä siitä erikoinen, että hänen teoksensa on alunperin julkaistu ulkomailla, ja niiden alkuperäiskielenä on ollut englanti. Kvanttivaras (The Quantum Thief 2010, suom. 2011) on Rajaniemen esikoisteos ja aloittaa hänen vauhdikkaan scifitrilogiansa.

Mestarivaras Jean le Flambeur istuu dilemmavankilassa tuomiotaan. Hänen on pelattava peliteoriasta  tuttuja pelejä muita vankeja ja itsensä kopioita vastaan selviytykseen vankilan virtuaalimaailmassa. Jokainen kuolema on simuloitu todentuntuiseksi, jotta vangit oppisivat paremmin halutunlaista käytöstä. Vaarana on pelin häviäminen ja katoaminen olemattomiin. Jean le Flambeur pääsee vankilasta pakoon, kun oortilainen Mieli tulee aseet paukkuen häntä noutamaan. Mielellä on hänelle tehtävä. Tehtävä vie heidät Oublietteen, Marsiin, josta varkaan on löydettävä entinen minänsä.

Millenniaari Christian Unruhin yksityiseen kirjastoon ilmestyy Jean le Flambeurin häikäilemätön ilmoitus siitä, että tämä olisi tulossa kuokkimaan Unruhin jäähyväisjuhliin ennen tämän ennenaikaista hiljaiseksi ryhtymistä. Nuori etsivä Isidore Beutrelet saa tehtäväkseen estää Jean le Flambeuria onnistumasta varkausyrityksessään. "Jos hän siitä huolimatta onnistuu, haluan, että yritätte saada anastetun omaisuuden takaisin."

Oubliette on luokkayhteiskunta, mutta sellaisena harvinaisen reilu. Oubliettessa vuorotellaan ylhäiselon ja hiljaiselon välillä. Kaikki päätyvät jossain vaiheessa hiljaisiksi asemaan katsomatta. Kuolema ei ole Oubliettessa lopullinen. Siitä seuraa herättäminen uuteen kehoon ja hiljaiseloon.  Hiljaiset ovat Oublietten palvelijoita, työn raatajia, maanmuokaajia, rakentajia, herättäjiä, taistelijoita, jonkinlaisia eläviä koneita. Nimitys "hiljainen" tulee siitä, etteivät hiljaiset pysty puhumaan.

Oubliettessa eletään vallankumouksen unelmaa. Vallankumouksen jälkeisenä aikana nautitaan rauhasta ja järjestyksestä, herättämisen mahdollistamasta ikuisesta elämästä ja eräänlaisesta demokraattisesta päätöksenteköjärjestelmästä Äänestä. Vallankumousta ihaillaan avoimesti. Se näkyy ja kuuluu Oubliettessa, jossa vallankumousunivormuja jäljittelevät vaatteet ovat muotia. Oubliettella onkin takanaan verinen sisällissota. Sen jäljiltä on edelleen jäljellä itsenäisesti replikoituvia tappajarobotteja, foboita, jotka uhkaavat Oublietten turvallisuutta. Hiljaiset kuitenkin hoitavat taistelun oubliettelaisten puolesta.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista.

Oublietten rakennukset ovat "korkeita ja koristeellisia kuin 1800-luvun lopun Pariisissa". Oubliettesta tulee väistämättä muutenkin mieleen Ranska, Ranskan suuri vallankumous ja Ranskan kuninkaalliset, jotka kokivat Ranskan suuressa vallankumouksessa Oublietten kuninkaallisten tavoin tappion. Myös nimi Oubliette on epäilemättä johdannainen ranskan verbistä oublier, unohtaa. Mutta mitä historiaansa juhlivassa Oubliettessa on unohdettu?

Yhtä vauhdikasta kirjaa olen harvoin lukenut. Kvanttivaras on kuitenkin vaikea teos. Kirjan alku meni minulla siihen, että yritin saada selvää lukemastani ja etsiä yhtymäkohtia reaalimaailmaan. Teos sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen että sen maailman teknologia on vierasta, lähes käsittämätöntä. Termejä ei avata, ja lukijalle jää tehtäväksi koostaa mielessään koherentti kuva Kvanttivarkaan maailmasta. Vähitellen Kvanttivarkaan maailma selkeneekin. Henkilöillä on kuitenkin useita identiteettejä, ja sen maailmassa ja yhteiskuntarakenteessa lukuisia kerroksia. Lisäksi kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Pixil, Isidoren zokutyttöystävä, mm. ehdottaa Isidoren pienelle seuralaisoliolle nimeksi jotakin "Lovecraft-henkistä". Lovecraft-henkisen  nimen sijaan olio saa nimekseen Sherlock. Kvanttivarkaan maailmassa Maan kirjallisuudella on epäilemättä edelleen oma asemansa, sillä viittaukset eivät suinkaan ole ainoita.

Pitkissä taistelukohtauksissa pääni oli pyörällä, mutta nautin teoksen runsaasta keksintöjen määrästä. Oubliettessa yksityisyys on kaikki kaikessa. Jokaisella sen kansalaisella on gevulot, joka halutessa peittää heidät yksityisyysusvan taakse ja jonka avulla he voivat paljastaa itsestään tiettyjä asioita toiselle ja myös vastaanottaa tietoja muista. Gevulotille olisi käyttöä reaalimaailmassakin. Samoin valmistimelle, joka loihtii ruoka-annoksia. Olisi mahtavaa pystyä muuntelemaan ulkonäköään niin kuin varas muuntelee omaansa. Miltähän sitä tahtoisi näyttää? Kuinka usein ulkonäköään haluaisi vaihtaa?

Isidoren tyttöystävän zokusyntyperän kautta mukaan juoneen tulevat pelit, sillä zokut rakastavat pelejä yli kaiken. Pixil ei ole aivan tavanomainen zoku, mistä kertoo jo hänen seurustelunsa oubliettelaisen kanssa, mutta myös Pixil ajattelee asioita pelin tavoin.

"Tiedät kai, että tämä on muutakin kuin pelkkä yhteydenpitoväline", Pixil toteaa. "Päätin piipahtaa kylässä, koska kyllästyin pelaamaan peliä nimeltä Arvaa mitä poikaystäväsi ajattelee. Vaikka kaipa sekin osoitti aloitteellisuutta, että yleensä keksit koko pelin."

Ei ole vaikea kuvitella zokuja kun miettii e-sporttia seuraavaa ja pelejä tuntikaupalla pelaava sukupolveani. Kun opetukseenkin kehitellään koko ajan enemmän ja enemmän pelejä, ei zokutulevaisuus ehkä ole kovin kaukana. Peliteollisuus on nopeimmin kasvava viihdeteollisuuden ala maailmassa. On mielenkiintoista, että Rajaniemi on nostanut teoksessaan pelaamisen näin korostetusti esiin.

Kvanttivaras on mielikuvitusta ja älyä haastava huikea teos, jonka jatko-osat tulen varmasti lukemaan.

Kenelle? Scifistä pitäville, älyllisistä haasteista ja tieteen mahdollisuuksien pohtimisesta nauttiville sekä mielikuvitusta omaaville.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Danielle Trussoni: Enkelikaupunki


Tämä teksti käsittelee Danielle Trussonin Enkelioppi-kirjan jatko-osaa Enkelikaupunkia (Angelopolis 2012, suom. 2014), ja se sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia Enkeliopista. En suosittele lukemaan tätä mikäli aikeissasi on vielä lukea EnkelioppiEnkelioppia käsittelevän kirjoitukseni löydät täältä.

Ennen kuin Verlaine oli löytänyt elämänsä rakkauden kuolleena Eiffel-tornin juurelta, hän oli aavistanut tämän kuolevan. Evangeline oli usein ilmestynyt hänelle unessa aavemaisena, valosta kudottuna hahmona. Ilmestys oli puhunut, ja ääni oli kaikunut Verlainen mielen käytävillä. Sanoja oli ensin mahdoton kuulla, mutta kun hän oikein höristi korviaan, ne voimistuivat. Tule luokseni, Evangeline oli sanonut leijuessaan Verlainen yllä.

Yli kymmenen vuotta Enkeliopin loppuhuipennuksen tapahtumien jälkeen enkelinmetsästäjäksi kouluttautunut Verlaine löytää revityn nefilinaisen ruumiin. Ruumis on ajokortin mukaan Evangelinen –  siis mitä? Olen palanut halusta lukea lisää nimenomaan Evangelinesta, mutta tässä sitä mennään. Joudun laittamaan kirjan pois ja miettimään haluanko jatkaa. Rakastavaisten jälleennäkemistä ei siis ainakaan olisi tiedossa.

Jatkan, ja Evangeline on kuin onkin elossa. Haluamaani en tältä kirjalta silti saa. Voitettuaan kaksintaistelun pahamaineisen emi-enkelin kanssa Evangeline yllättäen antautuu, ja emi-enkeli vie hänet Verlainen silmien edestä. Verlaine ryhtyy opettajansa Brunon kanssa enkelijahtiin tarkoituksenaan pelastaa Evangeline. Vihjeenä hänellä on ainoastaan Evangelinen vieneen emi-enkelin henkilöllisyys sekä kultainen Fabergé-muna, jonka Evangeline ehti hänelle antaa ennen taistelua. Munan perässä on ollut liuta nefilejä. Ja jos nefilit ovat siitä kiinnostuneita, on sen oltava arvokas. Takaa-ajo johdattaa heidät Pietariin ja Eremitaasin enkelitaidekokoelmiin. Uutena tuttavuutena kirja esittelee Eremitaasissa työskentelevän venäläinen enkelitutkijan Veran, jonka kanssa Verlainella on joskus ollut juttua.

Toivoisin, että en olisi lukenut Enkelikaupunkia. Periaatteisiini kuuluu, että en yleensä lue lukemistani teoksista mitään ennen niihin tarttumista. Jos kuulen joltakulta jotain, niin kuulen, mutta tietoa en niistä etsi. Nyt olisin toivonut, että olisin lukenut. Niin taianomaisen maagisen ja lumoavan ja samalla järisyttävän lukukokemuksen kuin mitä Enkelioppi on jälkeen toivoo, että tarinalle olisi jatkoa. Nyt jälkikäteen toivoisin, että ei olisi. Enkelikaupunki ei vastaa mitään niistä odotuksista, joita minulla Enkeliopin jatko-osaa kohtaan oli.

Ensinnäkään Evangeline ei ole päähenkilö. Evangeline ei ole teoksessa edes oikeastaan kunnon toimija vaan objekti. Häntä etsitään, häntä ihmetellään, hänestä puhutaan, hänen vertaan sorkitaan. Evangeline itse tekee Enkelikaupungissa varsin vähän. Hänet on redusoitu sivustaseurattavaksi hahmoksi Enkeliopin kiehtovan pääroolin jälkeen. Pettymykseni on käsinkosketeltavaa. Enkelikaupunki tarjoaa kyllä lisää tietoa Evangelinen taustasta, mutta ei tämän tunteista, ajatuksista tai merkityksestä. Enkeliopin lopusta tuli sellainen vaikutelma, että Evangeline olisi jotain mullistavaa, suorastaan vallankumouksellista. Uusi alku. Mutta mikä uusi alku se on, joka ei pääse aloittamaan mitään? Evangelinen hahmo jää ohueksi, ja lukijana olen hämilläni.

En pidä Enkelikaupungin historiallisista viitteistä Venäjän Romanoveihin. Ne tuntuvat tunkkaisilta ja oudoilta, kuin jostain historiallisesta romaanista kaapatuilta ja tähän pakotetuilta. Enkelikaupunki on ehkä jo liian kaukana reaalimaailmasta, jotta voisin viittaukset sulattaa. En pidä alun modernista mutta nefilien täyttämästä Pariisista ympäristönä, en pitkistä takaa-ajokohtauksista tai nefilien väkivallan kuvauksista. En pidä laboratorioista, geeniteknologiasta enkä tieteellisistä kokeista, joita Enkelikaupungissa käsitellään. Enää en pidä edes Trussonin kirjoitustyylistä, sillä se on muuttunut. Kerronta ei enää viipyile yksityiskohdissa, ei vihjaile ratkaistavista arvoituksista, ei ihastuta tai tarjoa älyllistä haastetta.

Loppua kohti teos paranee jonkin verran. Mukaan tulee vedenpaisumuksen aikaiset löydöt ja ihastuttavat Noan aikaiset kasvit. Puhtaita enkeleitäkin päästään ihailemaan.

Puutarha oli tulvillaan viherkasveja. Muurien vierellä kasvoi hedelmien painosta notkuvia puita, saviruukuissa kukoisti uskomaton valikoima kaikenlaisia ja kaikenvärisiä kukkia, säleiköissä kiemurteli köynnöksiä, joiden kärhet kiertyivät kiharoiksi kapeassa kuunvalossa. Ilman täytti gardenioiden, ruusujen ja laventelin tuoksu. Pihamaan keskellä solisi kivinen suihkulähde, ja kun he kävelivät aina vain syvemmälle värien ja tuoksujen paratiisiin, Azov tunsi suorastaan leijuvansa ilmansa.

Enkelikaupunki ei yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa. Siinä missä Enkelikaupunki on todella korkeatasoinen, jää Enkelikaupunki huomattavasti sen alapuolelle. Siinä ei ole mitään erityistä, ei mitään mikä erottaisi sen muusta populaarikirjallisuudesta. On kuin Enkeliopin taika olisi rauennut.

En kykene ymmärtämään Trussonin valintoja tätä jatko-osaa kirjoittaessaan. Miksi Evangeline yhtäkkiä luovuttaisi itsensä noin vain vihollisen käsiin? Miksi Verlaine olisi edelleen rakastunut Evangelineen? Miksi kirjan lopetus olisi niin jyrkkä kuin mitä se on? Teos tuntuu kiireessä kokoonkyhätyltä. Sisältöjä ei ole mietitty loppuun. Väkisinkin tulee mieleen, ettei sivujen vähyys ole ehkä sattumaa. Pettymykseni ei varmaan olisi niin suuri, ellen olisi niin rakastanut ensimmäistä osaa. Enkelikaupunki on kaukana sen edeltäjästä, jota edelleen pidän mestarillisena.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta, takaa-ajoista ja vauhdista kiinnostuneille. Niille, joille Enkelioppi oli liian hidas.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Danielle Trussoni: Enkelioppi


Toisinaan jokin kirja on niin mukaansatempaava ja jännittävä, että sitä jännitystä haluaisi vain pitkittää. Danielle Trussonin Enkeliopin (Angelology 2010, suom. 2011) kanssa minulle kävi näin. Luin hitaasti. Annostelin kerta-annoksiani kuin sääntelyn aikana ikään. Kirjan käsistä laskeminen oli piinallista. Silti tuntuu, että ahmaisin sen.

Heidän ei olisi pitänyt hämmästyä löytäessään enkelin niin hyvin säilyneenä. Enkelin sormien kynnet, jotka hohtivat kuin helmisimpukan sisäpinta; sileä, navaton vatsa; luonnottoman läpikuultava iho - kaikki vastasi heidän odotuksiaan, jopa siipien asento oli oikea. Ja silti se oli liian ihana, liian elävän näköinen olennoksi, johon he olivat tutustuneet vain ummehtuneissa kirjoissa renessanssimaalausten painokuvien avulla. Sen näkeminen oli ollut heidän tähtäimessään koko heidän ammatillisen ikänsä ajan.

Doctor Whota seuranneena enkelit ovat lähtökohtaisesti mielestäni pelottavia. Trussonin kuvaamina ne ovat hämmästyttävän kauniita ja karmaisevia. Trussoni on onnistunut vangitsemaan Enkeliopin enkeleihin enkelien taivaallisen olemuksen ylevyyden, sen lumon ja sen kauhun. Ne ovat vaikuttavia ja hypnoottisia.

Enkelioppi pyyhkäisi minut mennessään. Teos alkaa hitaasti kuvauksella Yhdysvallloissa sijaitsevasta Pyhän Rosan luostarista ja nuoren sisar Evangelinen päivittäisistä toimista. Sitä ennen lukijalle on kuitenkin annettu jo varsinainen  namipala  fragmentti kohtauksesta, jossa retkikunta löytää kuolleen enkelin ruumiin. Evangelinen jokapäiväinen rytmi häiriintyy, kun jokin luostariin tulleessa kirjeessä jää vaivaamaan häntä. Verlaine-niminen tutkija pyytää pääsyä luostarin arkistoon etsiäkseen  edesmenneen äiti Innocentan ja Abigail Rockefellerin välisiä kirjeitä vuodelta 1944. Vuosiluku pistää Evangelinen silmään. Se on sama, jona koko luostari paloi. Kun nuori ja komea taiteentutkija Verlaine sitten vielä putkahtaa paikan päälle ja näyttää Evangelinelle Innocentan kummallista  kirjettä ja luostarin vanhoja pohjapiirrustuksia, alkavat Evangelinen päivät Pyhän Rosan luostarissa olla luetut.

Evangeline tempaistaan mukaan enkelitutkijoiden salaisuuksien matkaan. Enkeliopilla tarkoitetaan enkelien ja heidän jälkeläistensä systemaattista tutkimista. Sen perinteet juontavat juurensa historian hamaan. Tutkimustyö on vaarallista, sillä enkelit ovat todellisia. Evangelille selviää miten läheisesti hänen oma historiansa liittyy enkelitutkijoiden työhön. Evangelinen edesmenneet vanhemmat ovat olleet enkelitutkijoita kuten myös hänen isoäitinsä Gabrielle.

Trussoni kehittelee enkelimytologiaa upeasti. Nuo raamatulliset olennot heräävät Enkeliopin sivuilla henkiin. Maata kansoittaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, suuresta synnistä syntyneet nefilit. Antiikin taruissa jumalien ja ihmisten jälkeläiset olivat sankareita. Enkelioppi opettaa, että he olivat oikeastaan nefilejä. Vallanhimoiset ja julmat nefilit arvostavat puhdasverisyyttä enemmän kuin mitään. Puhdasverisyyden mittana ovat heidän siipensä, niiden uljas kauneus ja koko. Mitä useammat siivet, sitä puhtaammat enkeliominaisuudet.

Mikä pahinta, nefilejä on kaikkialla ja niillä on yliluonnollisia voimia. Nefilit on kuitenkin helppo tunnistaa, kun tietää mihin kiinnittää huomiota. Nefileillä on kirkkaat siniset silmät, he ovat vaaleita, heidän ihonsa on läpikuultava ja he ovat ihmisiä kookkaampia. Siipensä he pitävät usein supussa, suojassa ihmisten katseilta. Nefilien eliitti, Grigorien ylväs suku, on pesiytynyt New Yorkiin, jonne se tuntuu sopivan kuin hansikas käteen. Missä muualla ylettömiä rikkauksia ja valtaa olisikaan? 

Enkeliopissa liikutaan useassa aikatasossa, menneessä ja nykyisyydessä. Kerronta hyödyntää henkilöhahmojen muistoja, kirjeitä, vanhoja käsikirjoituksia ja matkakertomuksia. Teoksessa on vanhanajan tuntua, jopa entisaikojen glamouria kuten Gabriellen punaisessa Chanelin mekossa ja nefilien ylenpalttisissa juhlissa. Henkilöhahmot ihastuttavat ja kiehtovat. Evangeline, hänen isoäitinsä Gabrielle, tämän Pariisin enkeliopiston aikainen ystävä sisar Celestine, Verlaine. Kaikki ovat mielenkiintoisia, ja lukijana haluaisin kuulla heistä aina vain lisää. Tarinaa kerrotaan vaihtaen välillä toisen henkilöhahmon näkökulmaan, mikä tuo romaaniin elokuvamaisen rytmin ja pitää jännitystä yllä. Tarina etenee kuin kohtaus kohtaukselta.

”Käsitätkö”, tohtori Raphael jatkoi, ”ettei tämä ole vain taistelua muutaman vastarintasoturin ja miehitysarmeijan välillä. Tämä on ollut näännytyssotaa. Tämä on ollut yhtä keskeytymätöntä taistelua alusta asti. Tuomas Akvinolainen uskoi, että mustat enkelit lankesivat kaksikymmentä sekuntia luomisen jälkeen – niiden pahuus rikkoi universumin täydellisyyden melkein heti, repäisten kauhistuttavan kuilun hyvän ja pahan väliin. Kahdenkymmenen sekunnin ajan maailmankaikkeus oli puhdas, täydellinen, rikkumaton. Kuvittele, millaista oli olla olemassa noiden kahdenkymmenen sekunnin ajan – elää ilman kuolemanpelkoa, ilman kipua, ilman sitä epäilystä, jonka kanssa joudumme elämään. Kuvittele.”

Enkelioppi muistuttaa aarteenmetsästykseksi huipentuvassa juonessaan Dan Brownia, mutta on hienostuneempi. Se on välillä yllättävä, jopa hätkähdyttävä. Enkelioppi on älykästä luettavaa, jonka salaisuuksien vyyhti selviää vihje vihjeeltä. Silti läheskään kaikkea ei selitetä. Teos ikään kuin hengittää; sen ympärille jää tyhjää tilaa. Mieleni askartelee sen parissa niinä päivinä, joina luen Enkelioppia. Sen mysteerit eivät jätä minua rauhaan. Teos on paksu, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Alun hidas kuvailu ja rauhallisuus toimivat oikeutettuna vastakohtana sille yliluonnollisten olentojen ja vauhdin maailmalle, jolta Pyhän Rosan muurit eivät voi enää Evangelinea suojella.

Enkeliopissa olisi aineksia vaikka mihin. Voin kuvitella, miten toisen maailmansodan aikaisista Pariisin tapahtumista saisi oman kirjansa, samoin Evangelinen äidistä ja tämän tutkimustyöstä. Onneksi yksi jatko-osa on kirjoitettu.

Enkelioppi päättyy cliffhangeriin. Saatuani Enkeliopin luettua suuntaan saman tien kirjastoon hakemaan sen jatko-osan, Enkelikaupungin. Sydämeni läpättää teoksen jäljiltä vieläkin.

Kenelle? Mytologiasta, enkeleistä ja taidehistoriasta kiinnostuneille sekä urbaanista fantasiasta ja älykkäästä luettavasta nauttiville.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia


Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksessa Väärän kissan päivä (2017) on eräs kohtaus, joka on oikeastaan syyni kirjan lukemiseen.

Musiikki pauhasi yhä. Miesääni hoilasi jotain japaniksi. Taustalla jyskytti hypnoottisen hakkaava rytmi.
- Mielenkiintoinen laulu, sanoin.
- Pahantahtoista kurjuutta, Elysia sanoi.
- Anteeksi?
- Malice Mizer. Orkesterin nimi. Se tarkoittaa pahantahtoista kurjuutta. Ainakin suunnilleen.

Kohtaus on lyhyt ja monelle täysin merkityksetön yksityiskohta. Vaan ei minulle. Malice Mizer on vanha suosikkibändini ja palvonnan  kohteeni yli vuosikymmenen takaa. Olin kuullut jo ennen Väärän kissan päivään tarttumistani, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti sitten mielimusiikkiaan yhteen teoksistaan. Se saa pilkkeen silmäkulmaani. Hymyilyttää.

Väärän kissan päivä on monitasoinen yhdenpäivänromaani. Se kertoo päivästä, jona fiktiivisen kaupungin Marrasvirran kaupunkisuunnittelijalla Kaarnalla on vaimonsa valokuvanäyttelyn avajaiset. Tämän on tarkoitus paljastaa merkittävän julkisuuden henkilön Stasin aikainen valokuva. Kesken jäätelötuokion vaimon ja tyttären kanssa Kaarna saa tiedon äitinsä lähestyvästä kuolemasta. Alice Kaarna on ollut jo vuosia dementikkojen hoivakodissa Kirsikkapuistossa, eikä Kaarna ole edes käynyt tätä juuri tapaamassa. Kankeana sängyllään makaavan äidin kuolinvuoteella katumus iskee.

Alice Kaarna ei kuitenkaan ole kuollut. Hän on horroksessa uuden kokeellisen dementialääkkeen vaikutuksesta. Lääkkeen sivuvaikutuksena Alice herää kesken paranemisprosessin, nousee ylös ja karkaa hoivakodista. Kaarnan on lähdettävä äitinsä perään. Hänelle kuitenkin selviää, ettei hänen jahtaamansa nainen ole hänen dementikkoäitinsä, vaan äitinsä nuorempi versio, älykäs ja teräväpäinen psykologian tohtori Alice Kaarna. Äidin kiinnisaaminen ei ole helppoa. On sitäpaitsi karnevaalipäivä, ja Marrasvirta on täynnä juhlivia ihmismassoja.

Väärän kissan päivässä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä. Teos sisältää maagisen realismin ja science fictionin elementtejä. Toisaalta se muistuttaa välillä vakoiluromaania. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu, ja Kaarnan muistot menneisyydestä sulautuvat pehmeine siirtymineen tarinaan täydellisesti. Kaarna muistelee äitiään ja lapsuuttaan, miten hauskaa heillä olikaan Kaarnan 12 ikävuoteen asti. Silloin Kaarna sairastui, ja vaikka äiti vietti vuodenpäivät kertoen hänelle tarinoita heidän tekemisistään, ei suhde äitiin ole ollut sairauden jälkeen enää ennallaan. Tarinan yllä leijuu unenomainen tunne. Minäkertojana toimiva Kaarna huomauttelee kerronnan ohella kissoista, joita tuntuu olevan vähän kaikkialla ja Kaarnan kohtaamat ihmiset muistuttelevat Kaarnaa omituisen kelloloruleikin sanoista. Vastaan tulevat ihmiset ovat muutenkin kummallisia.

Teos on mestarillinen ja koskettava olematta itkuromaani. Suomessa ei liene kovin montaa ihmistä, jolle dementia  ei olisi jollakin lailla tuttu. Itse menetin rakkaan isoäitini vuosi sitten, ja Väärän kissan päivän alku saa hetkeksi kyyneleet kirpoamaan silmiini.

Pohjimmiltaan Kirsikkapuiston asunnot eivät kuitenkaan ole muuta kuin viihtyisiä hautakammioita niille onnettomille, joiden sielu on alkanut muumioitua vaikka ruumis jatkaa vielä elämäänsä. Näin hoitajat kerran puhelivat kun eivät huomanneet minun kuuntelevan. Silloin pidin ajatusta ikävän kyynisenä, mutta saatuani havainnoida äitini dementian kulkua minun oli lopulta oltava samaa mieltä. Pitkälle edennyt dementia muuttaa ihmisen kummitustaloksi, jonka pimeissä ikkunoissa voi joskus nähdä vilaukselta hänen entisen persoonansa haamun.

Väärän kissan päivä on kirja äidin ja pojan välisestä suhteesta, psykologiasta ja kokeellisesta tieteestä, muistista ja ihmismielestä. Teoksessa on vaikka mitä mikä ansaitsisi maininnan ja mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta spoilaamatta sitä ei voi tehdä. Väärän kissan päivä on nautittavaa ja älykästä luettavaa, joka tempaisee mukaansa.

Kirjakuvassa on ystäväni kissa Kille, "väärä kissa".

Kenelle? Taidokkaasta ja mielikuvituksellisesta tekstistä nauttivalle.