Risto Isomäki: Herääminen

Nyt kun jonkinlaista heräämistä ilmastonmuutokseen on tapahtunut, on hyvä lukea ilmastonmuutosaiheista kirjallisuutta. Lukupiirimme luki Risto Isomäen Heräämisen (2000). Teoksessa tosin on kyse vähän toisenlaisesta heräämisestä, sillä ilmastonmuutoksen yltyessä metaanipurkauksiksi ihmiskunta herää siihen tosiasiaan, ettemme ole yksin. (Tämä kirjoitus saattaa sisältää hieman tavallista enemmän juonipaljastuksia.)

Kirja oli lukupiiriläistemme mielestä suorastaan suunnattoman ärsyttävä siinä, miten alistavasti siinä  puhutaan naisista. Fedor, jonka kanssa Irina tekee töitä, ahdistelee Irinaa minkä ehtii ja katselee tämän vartalon kaaria. Kaikki tämä kuvataan "flirttailuna" ja "ihailuna". Irina myös kuvataan tarpeettomasti istuvan alastomana sängyllään yms. Teokseen on yritetty rakentaa mihinkään liittymätön seksuaalinen viba mukaan. Väistämättä tulee mieleen, että tämä on sitä miehen miehille kirjoittamaa kirjallisuutta. Me too -kampanjan jälkeen tällainen teksti pöyristyttää.

Pääidea Heräämisessä on hyvä, mutta sen ihmiskuvaukset ovat hädintuskin edes pintaraapaisuja. Enemmän Isomäkeä lukenut lukupiiriläinen totesi, että Isomäellä tuntuu olevan aina näitä ohuita hahmoja, joista ei jää mitään mieleen ja jotka voisivat vaikka ihan hyvin olla samat kaikissa hänen  kirjoissaan. Henkilöhahmot tuntuvat Heräämisessä epäuskottavilta ja tyhjiltä. Välillä teoksessa kuvataan satunnaisen kalastajan päivää, johon hypätään hetkeksi ennen hyppäystä kokonaan toisiin hahmoihin. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka vain käväisevät tarinassa, tuntuivat elokuvamaisilta. Kohtauksesta toiseen siirrytään kömpelösti töksähtäen, ilman mitään varoitusta ja välillä ilman pidempää riviväliä tai muuta merkitsijää. Seuraavalta sivulta vain yllättäen alkaa kohtaus kokonaan toisista hahmoista.

Teoksen ärsyttävimpiä piirteitä ovat sen jatkuvat cliffhangerit. Henkilöt jäävät kummastelemaan ja päivittelemään jotakin asiaa kauhuissaan ilman, että saavat sanotuksi mistä on kyse ennen kuin  kohtaus jo vaihtuu. Alien-sanaa vältetään turhautumiseen asti. Lukija on tajunnut jo, mistä on kyse, mutta kerronta polkee paikallaan ja välttelee sinnikkäästi asioista niiden oikeilla nimillä puhumista. Efekti on lähes koominen.

Irina tajusi, mitä Kauko ajoi takaa, ja kalpeni.

- Voi hyvä jumala, hengähti Irina. - Se ei voi olla totta. Se olisi aivan liian kauheaa ollakseen totta.

Yhtä lukupiiriläistämme häiritsi teoksen liiat tieteelliset selittelyt ja yksityiskohdat ja tiedolla brassailu, kun taas loput meistä olivat tykänneet selityksistä. Herääminen sijoittuu selvästi niiden scifien joukkoon, jotka perustuvat pitkälti juuri tieteeseen ja sen hyödyntämiseen spekulatiivisessa fiktiossa. Jossain kohdissa teosta tietoa tulee kieltämättä pitkissä monologeissa, eikä sitä ole yhdistetty kovin hyvin itse tarinaan. Osa näistä kohtauksista tuntuu opetustuokioilta.

Muutenkaan emme pitäneet Isomäkeä hyvänä tarinankertojana. Mieleen Isomäen tyylistä tulee lähinnä Dan Brown, jolla Isomäen tavoin on vaikka mitä ideoita, mutta joiden toteutus jää todella geneeriseksi. Herääminen on liian jokamiehenkirja. Teoriassa teos on ihan mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi se ei vaadi lukijaltaan mitään. Luettuaan sen unohtaa.

Erityisesti Maapallolle sijoittuvan scifin ongelmana on, että se vanhenee nopeasti. Tämä näkyy Heräämisessä, jonka julkaisuajankohtana ilmastonmuutoksesta  ei oltu vielä yhtä tietoisia kuin nyt. Teos alleviivaa, miten tosissaan aiemmat varoitukset olisi otettava ja miten myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Tänä päivänä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tehdään varmasti enemmän kuin 18 vuotta sitten. Vuonna 2000 ajatus näköpuhelusta on ollut ilmeisen hurja, mutta nykyään näköpuhelut ovat teknologiana arkipäivää, joskaan eivät kaikkien käytössä niin kuin Heräämisessä. Ajatus siitä, että joku vastaisi näköpuheluun lähes alastomana on outo. Eikö näköyhteyttä todellakaan saisi kytkettyä pois? Ja miten kukaan ei ole ostanut ilmalämpöpumppua kotiinsa? Vielä vuonna 2000 ilmalämpöpumput eivät tainneet olla mikään juttu, mutta nykyään omakotitaloissakin alkaa monessa olla ilmalämpöpumppuja. Heräämisessä ilmastoinnin sijaan kärsitään läkähdyttävästä kuumuudesta –ihan kaikkialla.

Maa on Heräämisessä eräänlainen museoplaneetta; planeetan kokoinen luonnonsuojelualue, kosminen eläintarha, jossa primitiivisen sivilisaation annetaan temmeltää. Vieras supersivilisaation ei kuitenkaan jää vain tarkkailevaan asemaan, vaan pyrkii säilyttämään Maapallon elämän ja pelastamaan sen karanneelta kasvihuoneilmiöltä. Tilanne, jossa vain Maan ulkopuolinen sivilisaatio kykenee pelastamaan planeettamme ilmastonmuutoksen aiheuttamalta tuholta on surullinen.

Itse pidin siitä, ettei Heräämisessä esiintyvä supersivilisaatio ole vihamielinen. Vihamieliset sivilisaatiot ovat usein varsin lyhytikäisiä, minkä vuoksi skenaariot kohtaamisista vihamielisten alieneiden kanssa kallistuvat epäuskottavan puolelle. Sivilisaation, joka kykenisi tulemaan Maapallolle ja ottamaan meihin yhteyttä olisi oltava todella pitkälle edennyt ja vanha. Koska sivilisaatioiden kehitykselle on ominaista oppiminen, olisi tällainen supersivilisaatio todennäköisesti myös meitä "sivistyneempi" niin moraaliltaan kuin kosmiselta ymmärtämiseltään. Pelkästään tuhottavakseen muita sivilisaatioita etsivä supersivilisaatio on ajatuksena lähes naurettava. Elintilan laajentaminen ja resurssien kahmiminen ovat kuitenkin sellaisia syitä, joiden takia ihmissivilisaatiotkin ovat kautta aikojen olleet valmiita sotimaan.

Heräämistä oli erään lukupiiriläisen mukaan kiva lukea kylvyssä. Teos on sellainen, ettei haittaa, vaikka se putoaisikin kylpyammeeseen. "Kukaan ei kärsisi siitä, jos kirja olisi oma. Tai jos se olisi kaverin niin kaveristakaan ei tulisi onnetonta. Tän tyyppinen kirja." Lausahdus kiteyttää hyvin myös oman mielipiteeni teoksesta.

Lukupiiristämme myös Nea on kirjoittanut tästä blogissaan Lukuhaaste 2019. Käy lukemassa se täältä mikäli kiinnostuit.

Kenelle? Miespuolisille lukijoille, niille, joita kiinnostavat asiat ihmisten sijaan,  ilmastonmuutoskirjallisuutta janoaville sekä tietysti niille, jotka kaipaavat ihan vain kylpylukemista.

Keigo Higashino: The Devotion of Suspect X

The Devotion of Suspect X (Yōgisha X no Kenshin/容疑者Xの献身 2005, engl. 2011) ei ole ihan tavallinen dekkari. Sillä millainen on dekkari, joka paljastaa heti aluksi murhaajan ja murhan tekotavan? Yasuko Hanaoka on lounasta myyvässä liikkeessä työskentelevä yksinhuoltajaäiti, joka on jo vuosia pakoillut entistä aviomiestään. Mies on väkivaltainen juoppo, joka aika ajoin on etsinyt Yasukon käsiinsä saadakseen tältä rahaa. Togashia ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Yasuko on muuttanut uuteen asuntoon ja saanut uuden työpaikan. Jotenkin tämä kuitenkin löytää Yasukon ja ilmaantuu tämän työpaikalle Benten-teihin. Yasukon ei auta kuin sopia tapaaminen tämän kanssa töidensä jälkeen.

’How about I come over there now,’ Ishigami said, his voice hushed over the phone. ’Would that be okay?’

’What? No, I don’t think – no, that would not be okay.’ Yasuko stammered, her body breaking out in a cold sweat.

’Ms Hanaoka’, Ishigami went on. ’It’s very  difficult to dispose of a body. A woman can’t do it by herself.’

Joesta löytyy ruumis, jonka murhaa etsivä Kusanagi selvittää apunaan ystävänsä fysiikkanero Manabu Yukawa. Yhdessä he pohtivat käsillä olevaa tapausta. Kusanagi tulee maininneeksi uhrin entisen vaimon, Yasuko Hanaokan, naapurissa asuvan matematiikan opettajan, jonka Yukawa tunnistaa oitis entiseksi koulukaverikseen. Ishigami oli kouluaikoinaan legenda, josta puhuttiin kunnioittavasti Buddha Ishigamina. Mutta miten ihmeessä sellainen nero on päätynyt opettamaan lukion matematiikkaa yliopiston professuurin sijaan?

Murhaa lähestytään sekä Kusanagin etsivän intuition että Yukawan tiedemiehen älyn ja havoinnointikyvyn kautta. Kusanagi, joka on tottunut luottamaan ystävänsä apuun, kokee kuitenkin yllätyksen.

’Hey, wait –’ Kusanagi called to his back.

Yukawa stopped and peered back over his shoulder. ’Now it’s my turn to be frank. I’m afraid I can’t give you my full cooperation with this case. I’m looking into it for personal reasons. So don’t expect me to be of much  help.’

Teos etenee hyvää vauhtia, ja sen matemaattiset ongelmanratkaisuhuomiot ovat mielenkiintoisia. Luin tämän Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegian suosituksesta nykyaista Japania edustavana japanilaisena dekkarina. Japanilaista kulttuuria teoksessa on kuitenkin varsin vähän, mihin petyin hieman. Dialogeilla on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa, eikä ympäristöä niinkään kuvata. Teos keskittyy tiukasti itse murhaan. Myöskään etsivän elämästä ei kerrota oikeastaan mitään. Parhaimman katsauksen lukija saa Yasukon elämään tämän luoviessa poliisitutkinnan läpi.

The Devotion of Suspect X ei ole, mikään vertahyytävä dekkari  vaikka teos on saanut myös thrillerin luokituksen. Hyvä niin, sillä mitään kovin raakaa en halua lukea. Rikoksen julmuudeltaan ja jännitysasteeltaan The Devotion of Suspect X oli juuri minulle sopiva. Ja kyllä, näinkin alkava dekkari voi tosiaan olla jännittävä. Teoksen erikoisen näkökulman vuoksi The Devotion of Suspect X käsittelee murhaa hyvin toisella tapaa kuin dekkarit yleensä. Murhatutkinnan etenemisen ja murhatun elämän pohtimisen sijaan keskiössä on itse murhaaja. Pitääkö Yasukon ja hänen tyttärensä alibi? Miten kouluikäinen Misato kestää poliisien kyselyjä ja syyllisyyden taakkaa? Entä Yasuko itse? Voiko parhainkin suunnitelma pettää jonkin yllättävän sattuman vuoksi vai voiko murhasta selvitä täysin kuiville?

Lukijana sympatiani olivat Yasukon ja Misaton puolella, mikä varmaan oli teoksen näkökulman valinnan tarkoituskin. Ex-miehen murha ei ole jännittävä tai erikoinen sinänsä, vaan teoksen jännitys tulee nimenomaan siitä, että lukija jännittää Yasukon ja tämän tyttären puolesta, ja sisältääpä teos lopputwistinkin. Teos haastaa pohtimaan olisiko joskus oikein, että murhaaja ei joutuisi teostaan tilille. Mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjassa komisario Adamsberg on joskus ollut tietyssä tilanteessa tätä mieltä.

Kenelle? Japanilaista kirjallisuutta mielellään lukeville, dekkareista pitäville lukijoille, joita ei haittaa lukea englanniksi.

Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.