Äänikirjasovellukset testissä

Aloitin toukokuussa äänikirjataipaleeni. Työmatkani piteni, mutta liikennevälineen vaihtojen kanssa fyysisen kirjan lukeminen olisi matkalla ollut hankalaa. Koska äänikirjojen tarjoajia on useita, en suinkaan tyytynyt heti ensimmäiseen ja jatkanut tilaustani, vaan päätin saman tien kokeilla useampaa sovellusta. Kaikista kokeilemistani sovelluksista oli tarjolla kahden viikon kokeilujakso. Käyn tässä postauksessa hieman läpi havaintojani eri sovellusten hyvistä ja huonoisto puolista ja kerron muutenkin äänikirjakokemuksistani.

BookBeat, 16,90 €/kk

+ prosenttimäärät luetuista kirjoista
+ hyvin uutuuksia
+ uutuudet heti luettavissa
+ paras käyttöliittymä
+ paljon e-kirjoja
- osa kiinnostavista teoksista ei äänikirjoina, ainoastaan e-kirjoina

Nextory, 16,99 €/kk 

+ kirjakategorioita hyvin
+ paljon Pasi Ilmari Jääskeläistä
- ei prosenttimääriä
- kirjan kuuntelunäyttö ruma
- kirjan kantta ei saa näyttöön yksinään
- englanninkielisiä vaikeampi löytää
- omaan makuuni tylsät valikoimat
- kirja pitää ladata laitteeseen

Storytel, 16,99 €/kk

+ kivan näköinen liittymä
+ uutuuksiakin saatavilla
+ yksinoikeudella joidenkin kirjailijoiden äänikirjasarjoja (mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen äänikirjasarja Rakastavaiset joita ei ollut)
- ei 15 sekunnin kelausta
- kömpelö käyttää

Näiden sovellusten jälkeen äänikirjojen kuunteluni tyssäsi. Latasin puhelimeeni vielä Ellibsin, jolla pääsee käsiksi ainakin Helsingin kaupungin kirjaston kokoelmiin, mutta myös monen muun eri palveluntarjoajan kokoelmiin. En ole lainannut vielä ainuttakaan äänikirjaa, sillä valikoima on suppea, eivätkä ne uusimmat ja suosituimmat kirjat tietenkään ole vapaina. Äänikirjoillakin on rajattu määrä käyttöoikeuksia, joten kaikki eivät voi samaan aikaan kuunnella samaa kirjastosta lainattua ääänikirjaa. Plääh. Kärsivällisyyteni ei riitä siihen, että jonottaisin vielä äänikirjojakin. Teen sitä jo fyysisten kirjojen kanssa, ja se riittää  minulle. Yksi äänikirjojen must have -ominaisuus minulle onkin se, että niiden on oltava helposti saatavilla.

Mainitsemistani sovelluksista ainoastaan kaksi on lähestynyt minua sähköpostitse ja tehnyt varteenotettavan tarjouksen. Nextory tarjosi välittömästi kuukauden kuunteluoikeutta eurolla, jos palaisin asiakkaaksi rajoitetun ajan sisällä. BookBeatilta puolestaan tuli viestiä 4.8. Aloitin sovelluksen käytön jo toukokuun puolella eli aikaa on vierähtänyt jo tovi. BookBeatin tarjouksena oli, että saisin ensimmäisen kuukauden hintaan 9,90 €.

Miltä äänikirjojen kuuntelu sitten on tuntunut? Olen huomannut, että illalla äänikirjan kuunteleminen on melkeinpä rentouttavampaa kuin fyysisen kirjan lukeminen. Silmät voi sulkea, eikä kirjaa tarvitse pidellä käsissään, vaan käsien voi antaa rauhassa levätä. Minulle luettiin paljon, kun olin pieni. Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen rauhoittavalta. Kun äänikirjoihin tottuu, voi niitä huoletta kuunnella kaksinkertaisellakin nopeudella. Korva harjaantuu, eikä nopeutettu tahti kuulosta edes oudolta.

Osa kavereistani on kertonut, että heille äänikirjoina erityisesti romaanien kuunteleminen tuottaa vaikeuksia. Huomio herpaantuu niin nopeasti, ja ellei ehdi painaa paussia, menettää osan tarinaa. Minulle tämä ei ole ollut ongelma. Jos huomaan, että ajatukseni ovat karanneet, kelaan hieman taaksepäin. Vaikeammalta minusta tuntuu kuunnella faktapitoista tietokirjallisuutta, jossa taas puolestaan minusta tuntuu, että viidessätoista sekunnissakin saatan tippua kärryiltä.

Ehdoton äänikirjasovelluskokeilun voittaja oli BookBeat. Sitä kokeilisin uudestaankin, mutta en aivan vielä. Olen nyt tehnyt etänä töitä, eikä tarve äänikirjoille ole ollut yhtä suuri ilman jokapäiväisiä työmatkoja. Vähän on kyllä jo ikävä äänikirjoijen helppoutta! Suosittelisin kaikkia ainakin kokeilemaan, etenkin jos ei muuten meinaa ehtiä lukemaan. Äänikirjat ovat helppo tapa lukea ja tehdä siinä samalla muutakin. Minulle myös kynnys erilaisten kirjojen valitsemiseen on äänikirjoissa pienempi, kun "turhaan lainattu" kirja ei jää kotiini pyörimään, vaan saan sen heti lukulistaltani pois, jos teos ei miellytä.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.