Maurene Goo: Tämä biisi on sinulle

Olen itse kuunnellut K-poppia jo pitkään enemmän ja vähemmän, joten miksipä sitä ei lukisi K-pop-laulajasta kertovaa romaania? Varsinkin kun saa kokea sen ihanan tunteen, kun saa sukeltaa jonkun teoksen maailmaan niin, ettei siitä tiedä mitään etukäteen. 

Tämä biisi on sinulle (Somewhere Only We Know 2019, suom. 2020) kertoo suositusta K-pop-laulajasta Luckysta, jonka nimestä tulee väistämättäkin mieleen Britney Spearsin biisi Lucky. Luckyn hahmon voisikin tiivistää yhtähyvin Britneyn sanoin "She's so lucky, she's a star/But she cry, cry, cries in her lonely heart, thinking/If there's nothing missing in my life/Then why do these tears come at night?"

Seisoin leveässä haara-asennossa hopeisissa piikkikorkosaappaissani, ja jalkoihin sattui törkeästi kuten aina. Näin toistuvia painajaisia saappaista, jotka jahtasivat minua ympäri parkkipaikkaa. Ne olivat ihmisenkokoiset ja juoksivat perässäni päättymätöntä ympyrää. Managerini vaativat minua käyttämään samoja saappaita joka esityksessä – ne olivat osa ”yksilöllistä tyyliäni”. Ylipolvensaappaat, jotka kohosivat ylös huikean pitkiä sääriäni. 

Lucky on nuori K-pop-prinsessa ja Aasian suosituin artisti, mutta onnellinen hän ei ole. Katsoessaan viimeisimmän esityksensä taltiointia Lucky tajuaa, että hänen katseensa on aivan tyhjä. Aivan toisenlainen kuin aiemmin hänen urallaan. Samana iltana Lucky karkaa turvamieheltään ja suunnistaa ahdistus- ja unilääkkeistään tokkuraisena metsästämään hampurilaista Hongkongin öisiltä kaduilta. Ajatus on juuri niin hyvä kuin miltä kuulostaakin. Lucky nukahtaa bussiin, jossa hänen onnekseen söpö amerikankorealainen poika tulee häntä herättelemään. 

Jack päätyy Luckyn lapsenvahdiksi, kun lääkkeistään sekaisin oleva, hotellin tossuissa liikkuva tyttö sinnikkäästi haluaa jatkaa matkaansa. Jokin tytössä saa Jackin huolestumaan tämän puolesta, eikä hän voi jättää tätä oman onnensa nojaan. Yö päätyy Jackin asunnolle, jossa Jackille selviää sammuneen tytön todellinen henkilöllisyys. Juorulehdelle julkkiksia sivuhomminaan myyvä Jack vainuaa heti kunnon jymyjutun. Jos hän vain saa Luckyn viettämään kanssaan vielä seuraavan päivän ja saa otettua tästä muutaman kuvan, on Jackin uran nousujohteisuus taattu. Jackin onneksi päivä tavallisena nuorena on juuri sitä, mitä kurinalaista, minuuttiaikataulutettua elämää elävä Lucky tarvitsee.

Jack haaveilee valokuvaamisesta, unelmansa toteuttamisesta. Lucky puolestaan elää unelmaansa. Hänen unelmansa ei vain enää oikein tunnu siltä, miltä ennen. Jokin on hukassa. Ja nyt hänen uransa on Jackin käsissä todellisessa vaarassa, sillä yksikin skandaali saattaisi riittää hänen uransa pilaamiseen. 

Lukiessa minua häiritsee, miten lapsellinen Lucky on ja miten tyhmiä tämän päähänpistot ovat. Juoni junnaa paikallaan, eikä henkilöhahmoilla ole karismaa nimeksikään. K-pop-artistien kurinalaista elämää sivutaan (aihe, josta jaksan katsoa Youtube-videoita toisensa jälkeen), mutta suuri osa sivuista kuluu irrotteluun, kompurointiin ja totuuden kätkemiseen toiselta. Kertojana toimii sekä Lucky että Jack, ja kertoja vaihtuu välillä turhankin tiheään. Oikeastaan minua kiinnostaisi kaiken tämän draaman sijaan lukea sellainen kirja, jossa keskityttäisiin K-pop-tähdeksi treenaamiseen ja sen raadollisuuteen, mitä kaikkea tähteyteen vaaditaan. 

Jos jokin K-popparien ja sellaisiksi treenaavien elämästä tulee Tämä biisi on sinulle -kirjassa selväksi, niin se on jatkuva laihdutus ja dieetillä olo. Idolien minimalistiset dieetit ovat surullisenkuuluisia. Ja Luckylla on koko ajan nälkä. 

Sillä silmänräpäyksellä, kun aloitin treenikoulun, minulle määrättiin sama ruokavalio kuin muillekin. Meidät punnittiin joka viikko, ja meitä arvioitiin yhtä lailla painon kuin tanssitaitojemmekin perusteella. Eikä se mikään salaisuus ollut. Fanit olivat tyrmistyneitä puolestamme saadessaan kuulla vaikkapa ”yhden kupin” dieetistä (kaikkien päivän aikana syötyjen annosten tuli mahtua pikkuruiseen kuppiin). Syömishäiriökeskusteluja käytiin aina, kun jonkun täytyi jättäytyä ryhmästä kuntoutusklinikalle menon kanssa.

Mutta sitten kaikki unohdettiin.

Tässä teoksessa on kuitenkin minun makuuni liikaa kaikkea muuta kuin K-popin maailmaa. Kun teos ei edes sijoitu Koreaan, jää romaani selvästi alle odotuksieni. Jack ja Lucky pohtivat yhdessä amerikankorealaisuutta, mutta varsinaiseen korealaiseen kulttuuriin Tämä biisi on sinulle ei ole mikään kurkistusikkuna. Tämä biisi on sinulle on selvästi itseäni nuorempaa yleisöä silmälläpitäen kirjoitettu. Hyvän YA-kirjan tunnistaa siitä, että siitä löytää vanhempanakin lukijana itselleen jotain. Tämän teoksen kohdalla niin ei käy. Teoksen kieli on keskinkertaista, eikä Luckyn elämä onnistu koskettamaan. Romanssikin tuntuu lähinnä keinotekoiselta, sellaisen henkilön ensi-ihastumiselta, joka ei koskaan ennen ole saanut kokea vapautta ja joka rakastuu ensimmäiseen tielleen sattuvaan kaksilahkeiseen. 

Pitkästä aikaa joudunkin sanomaan: en tykkää. 

Kenelle? Kevyttä välipalaluettavaa kaipaaville ja nuorille. 

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Ihana, ihana Amerikan kuninkaalliset (American Royals 2019, suom. 2020) kruunaa joulukuuni ja kirjavuoden 2020. Äänikirjaa on noin puolet jäljellä, kun päätän, että eikä, tämä on pakko saada omaksi. Kirjan lukemisesta on nyt jo muutama päivä, eikä kirjan taika ole vieläkään haihtunut. Olen edelleen innoissani.

Nautin kevyestä, hyvinkirjoitetusta luettavasta, jossa on vetävä juoni. Amerikan kuninkaalliset on suorastaan lumoavan vetävä. En oikein piittaa kuninkaallisista, mutta on ihanaa lukea Amerikan kuninkaallisten rakkaushuolista (ja skandaaleista) modernissa vaihtoehtoismaailmassa, jossa Washingtonit hallitsevat Amerikkaa. Beatrice on historian ensimmäinen nainen, joka tulee perimään Amerikan kruunun. Hänet on kasvatettu tehtävään pienestä pitäen. Kruunun tuoma vastuu on Beatricelle tuttua:

Tästä hetkestä lähtien sinä olet kaksi erillistä ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununprinsessa Beatrice. Ja kun ne kaksi erillistä ihmistä kohtaavat ristiriitaisia vaatimuksia, kruunun tulee voittaa. Aina.

Amerikan kuninkaallisten rikkaan eliitin kuvaamisesta ja useista fokalisoijista tulee jonkin verran Ökyrikkaat aasialaiset mieleen. Amerikan kuninkaalliset on kuitenkin suloisempi, se on yllättäen enemmän jalat maassa ja se on rehellisesti sanoen paremmin kirjoitettu. Romaani sisältää ihastuttavan ilmaisuvoimaisia kielikuvia. Henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja ja kiinnostavia erikseenkin. Itsensä löytäminen ei ole helppoa. Oli sitten Amerikan prinsessan ex-tyttöystävä ja kansan suosikki, prinssin uusi tyttöystävä ja tämän kaksoissisaren paras ystävä, villi kaksoissisar tai kruununprinsessa, joka on yhtä kylmä kuin Arandelin kuningatar.

Teoksen henkilöhahmot kietoutuvat kutkuttaviin ihmissuhdekiemuroihin, joista osa yllättää hahmot itsensä. Jopa Beatrice, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään romanttista, saa huomata sydämensä sykkivän. Mutta voittaako kruunu? Beatricen vanhemmat ovat järjestäneet Beatricelle kokonaisen listan sopivia sulhasehdokkaita. 

Romanttisesta kääreestään huolimatta Amerikan kuninkaallisissa puhuttelee juuri paineiden ja odotusten kanssa eläminen, velvollisuus, rakkaus ja näiden kaikkien yhteensovittaminen. 

Joskus Beatrice toivoi, että muistuttaisi enemmän sisartaan. Sam oli marssinut tanssisaliin aiemmin illalla täysin välittämättä siitä, että oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Mutta toisaalta Sam oli aina nauttinut dramaattisista sisääntuloista ja vielä dramaattisemmista poistumisista. Ja Beatrice taas eli jatkuvassa pelossa, että onnistuisi äidin sanoin ”aiheuttamaan kohtauksen”. 

Beatricen ja tämän nuoremman sisaren Samanthan välinen dynamiikka ja heidän hyvin erilaiset roolinsa ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mieleeni nousee väistämättäkin Frozenin Elsa ja Anna. Hillitty, pidättyväinen kruununprinsessa ja tämän eloisa, rempseä pikkusisar, jota koskee aivan erilaiset säännöt kuin vanhempaa sisartaan. Myöskään Beatrice ja Samantha eivät ole olleet lapsuuden jälkeen läheisiä, vaan Beatricen viileys ja velvollisuudet ovat vieneet sisarukset eri suuntiin ja etäännyttäneet heidät toisistaan. 

Salaa Beatrice toivoisi, että hänelläkin olisi valinnanvaraa ja että hän voisi edes joskus olla välittämättä imagostaan. Sam puolestaan kamppailee mitättömyyden tunteen ja isosiskonsa täydellisen varjon kanssa. Beatrice on aina saanut kaiken ja ollut kaiken huomion keskipiste: 

Hän ei ollut kärsivällinen kuten isosiskonsa. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista numeropäätä eikä mitä än kiinnostusta järjestöihin ja komiteoihin. Monta kertaa Sam oli kuullut opettajien puhuvan hänestä keskenään hiljaisella äänellä: Hän ei tosiaan ole Beatrice, he olivat sanoneet turhautuneeseen sävyyn. Vähitellen Sam alkoi uskoa sen itsekin. Beatrice oli älykäs ja kaunis tuleva kuningatar. Hän itse oli se toinen tyttö.

Sen toisen tytön roolin Samantha on oppinut hallitsemaan mitä parhaiten. Hän tekee asiat tahallaan päinvastoin kuin Beatrice ja aiheuttaa närää niin kuningasperheen kuin kansankin keskuudessa. Todellisuudessa Samantha ei itsekään tiedä, mitä oikein on tekemässä tai mitä hän haluaisi. Samanthasta tuntuu, että hänet on tuomittu unohtumaan historiankirjoista merkityksettömänä kruununperillisen sisaruksena, kun Beatrice taas tultaisiin aina muistamaan.  

Oletko lukenut Amerikan kuninkaalliset? Ketkä olivat lempiparisi? Kuten kirjoituksestani saattaa jo aavistaa, on Beatrice oma suosikkihahmoni. Lempipariini kuuluu kuitenkin Daphne ja eräs toinen. 

Kenelle? Kevyttä luettavaa kaipaaville, loistosta, draamasta ja rakkaussuhdekiemuroista nauttiville.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

En muista missä yhteydessä joku suositteli minulle Pienen hauen pyydystystä (2019) siinä olevien maagisten elementtien vuoksi, mutta tartun viimein tuumasta toimeen ja kuuntelen romaanin äänikirjana. 

Teoksen päähenkilö Elina Ylijaako palaa jokakesäiselle vierailulle syrjäiselle kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen pienen hauen lammesta. Kyläläiset ovat kummissaan Elinan halusta lähteä Seiväslammelle, josta häntä varoitellaan. Lukijana minäkin olen kummissani. 

Hauen pyydystys ei niin vain onnistu, sillä Näkki päättää asettua Elinan tielle ja suojella sitä. Eikä Elinalla ole paljoa aikaa. Hauki tulee katoamaan lammesta neljässä päivässä. Päästäkseen siihen käsiksi, Elinan on kuitenkin voitettava Näkki korttipelissä. Mutta miksikäs ilkikurinen Näkki tyytyisi tappioon, kun voi väittää toisen huijanneen? 

Tästä alkaakin mystisten olentojen ja kummajaisten esiinpomppailu. Suomalainen mytologia herää eloon Pienen hauen pyydystyksen nokkelassa ja mielikuviteksekkaassa maailmassa .Kyläläisille nämä olennot ovat täyttä arkipäivää, ja Elinan kuollut äiti on jättänyt jälkeensä päiväkirjan, jossa on kuvailtuna jos jonkinlaista oliota ja kirousta. Mitään ei selitellä turhia, vaan teoksen maailma tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Lämpenen hitaasti teokselle, koska en vain pääse kärryille. Osaksi tämä johtuu varmasti siitä, että puuhastelen kuunnellessani muuta. Kun syy Elinan matkaan alkaa selvitä, ollaan jo todella kiinnostavilla vesillä. Kyseessä on elämä ja kuolema, kirous, jota Elinan on estettävä täyttymästä. Samaan aikaan Elinan perässä on mutkaton poliisinainen nimeltään Janatuinen, joka tulee pidättämään Elinaa murhasta epäiltynä. Silminnäkijä on nähnyt Elinan polttaneen pihalla ruumiin.

Teoksen dialogi on ihanan eläväistä ja luontevaa. Luettuna se kuulostaa vielä paremmalta, sillä lukijana Anna Saksman eläytyy lukemaansa antaumuksella. Teos on piristävä tuulahdus jotakin muuta, ja tarina pysyy hyvin kasassa. 

Elina joutuu matkallaan pohtimaan rakkautta, syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Ennen kaikkea Elinan on kuitenkin opittava antamaan anteeksi itselleen. Teos saa miettimään sanojen ja intention voimaa. Kuinka usein ihminen tuomitseekaan jonkun, toisen tai itsensä johonkin? 

Kenelle? Maagisesta realismista ja suomalaisesta mytologiasta pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi. 

No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet. 

Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea. 

Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.

Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.

Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla. 

Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.

Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:

”Tarkoitus olisi, että Thomas harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
      Sekään selvennys ei näyttänyt laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan, missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa kannustettiin siihen.

Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei. 

Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Meri Luttisen Myrskynsilmä on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaista. Myrskynsilmä (2020) jatkaa vuoden 2020 upeiden kansien sarjaa. Myönnän häpeilemättä, että teos valikoitui luettavakseni juuri kannen estetiikan perusteella. On ollut ilo katsoa, miten hienoja kansia tänä vuonna on painettu. Myrskynsilmä valkoisine susineen suorastaan houkuttelee lukemaan. Ja juuri pääsin sanomasta, että en hirveästi lue YA-kirjallisuutta. Ilmeisesti nyt luen, ja mikäpä siinä jos taso on näin hyvä. 

Mitä näet, on totta. Mitä et näe, katoaa. Mitä kuvittelet näkeväsi, tulee näkyväksi. 

Teos sijoittuu Muinais-Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa tietiöillä on merkittävä rooli. Päähenkilö on 16-vuotias Kainu, jolla on edessään tyttöjen käymä keskikesän aikuistumisriitti. Riitissä kukin astuu kehään, joka määrittää hänen tulevan asemansa. Yleisimpiä kehiä ovat halutut äitiyden kehä ja emännän kehä, mutta myös käsityön kehä, josta tulee useita vanhojapiikoja sekä ruuan kehä. Kehä, johon Kainu päätyy on kymmenes kehä, voimakkain tietiän kehistä. Kainun opettaja Tietiä pyytää Kainua ja muita riittiin osallistuneita tyttöjä pitämään tämän aluksi omana tietonaan, vaalimaan salaisuutta kymmenennestä kehästä. Kainu ei ymmärrä miksi. Ystävät ja perheenjäsenet alkavat karttaa häntä, kun sana tietiyydestä kirii. Kainu saa aikaan asioita, jotka herättävät muissa pelkoa ja saavat toiset ajattelemaan häntä kummajaisena. Miksi hän ei voisi selittää heille, että on kymmenennen kehän tietiä? Kun totuus tulee ilmi, Kainu toivoo, ettei olisi paljastanut sitä. Kymmenennen kehän tietiää ei ole ollut pitkiin aikoihin ja ihmiset ovat uteliaita.

Kainu saa kannettavakseen hopeisen riipuksen, jota hänen Tietiänsä on kantanut omassa kaulassaan. Riipuksella on salaperäisiä voimia, joille myös muilla olisi käyttöä. Suojellakseen korua, mutta myös itseään, Kainun on lähdettävä Kolmen kuninkaan kylästä. Kylä ei ole turvallinen Kainun voimaeläimelle, valkoiselle sudelle, jonka Kainu nimeää Viimaksi. Kyläläiset ovat epäluuloisia niin suden kuin Kainunkin suhteen. 

Matkallaan Kainu kohtaa merkillisiä asioita ja saa ihania ystäviä. Myrskynsilmän ehdoton vahvuus on, että siinä on todella mukavia, sympaattisia hahmoja ja aitoa ystävyyttä Kainun ulkopuolisuuden tunteen vastapainona. Kainu on tuntenut itsensä näkymättömäksi, mutta hänen kohtaamansa ihmiset näkevät hänet ja uskovat häneen. Suosikkihahmoni on Ora, Sarajalan valtiaan poika, joka vaalii kaupungin upeita omenapuita. Omenapuut ovat niin herkkiä, että pienikin liike niiden lähettyvillä riittää tuhoamaan koko sadon. Niiden suojelemiseksi kaupungin kirjasto suljetaan joka vuosi puiden kukinnan ajaksi. Paikka kuulostaa suorastaan lumoavalta. Ora vetää Kainua puoleensa, mutta Kainun on vaikea päästää tätä lähelleen. Kainun mielessä kummittelee ajatus siitä, että tietiän osa on olla yksin, eikä hänellä ole oikeutta rakkauteen ja kumppanuuteen. 

Ovi heilahti äänettömästi auki ja kiinni. Kainu odotti, että sen takaa avautuisi pimeä ja pölyinen kammio, mutta vastaan tulvahtikin raikkaan viileä ilma. Valonsäteet täplittivät kiviseinien ympäröimää tilaa, joka oli täynnä omenapuita. Nämä puut eivät kukkineet mutta näyttivät samalta kuin ne, jotka Ora oli näyttänyt Kainulle puutarhassa. Vaakatasoon kasvavat oksat muodostivat hyllyjä, joilla kirjat ja kääröt seisoivat riveissä, Nahkakantiset niteet hohtivat himmeinä.

Se, mitä olisin kaivannut enemmän, on juuri romantiikka. Sitä on vain häivähdys mukana. Olisin suonut myös Viimalle isomman roolin. Näin ollen jäin miettimään, mikä merkitys tietiän voimaeläimellä Myrskynsilmän maailmassa oikeastaan on. Viima pelastaa Kainun ja Kainu tuntee syvää yhteyttä sutensa kanssa, jopa niin, että tuntee välillä suden kautta. Mukana on myös kohtaus, jossa Viima antaa Kainulle voimiaan. Susi ymmärtää Kainua, mutta kommunikaation ei ainakaan kuvata olevan aivan molemminpuolista. Voimaeläin jää pitkälti maskottitasolle, mihin olen hieman pettynyt. Voimaeläimen idea on kiva, mutta jotakin jää puuttumaan. 

Yöllä Kainu havahtui raapivaan ääneen. Hän oli tuskin nukkunut, ajelehtinut vain kevyessä horteessa. Nyt kuului ulvahdus, ja se tuli selvästi oven suunnalta. Kuuran silmät hohtivat pimeässä, kun se nosti päätään. Kainu sujautti varpaat töppösiin ja nousi. Kun Kainu kiirehti avaamaan oven, sisään pöllähti märkä lumentuoksuinen susi, joka tökkäsi kylmän kuononsa Kainun poskeen.
      Viima oli sittenkin palannut hänen luokseen. Sille oli huudettu, sitä oli ammuttu, mutta silti se oli palannut. Kainu painoi kasvonsa sen karheaan turkkiin. 

Myrskynsilmän kerronta on sujuvaa ja etenee hyvää vauhtia. Teos on mukavaa luettavaa ja viihdyn sen maailmassa. Piristävää on, että kyseessä ei ole osa kirjasarjaa niin kuin monet muut YA-fantasiakirjat. Ainakin näillä näkymin Myrskynsilmä on itsenäinen teos, ja hyvä niin. On myös aina ilahduttavaa nähdä ei-realistiseen perinteeseen kuuluvia teoksia julkaistavan myös täällä Suomessa, jossa realismin juuret ovat syvällä. Vielä kun ne saisivat samanlaista näkyvyyttä.

Lukisin lisää.

Kenelle? YA-fantasiakirjoista tykkääville, nuorille lukijoille ja kevyttä fantasiaa halajaville.

L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

Kun Keskiyön aurinko (Midnight Sun 2020, suom. 2020) julkaistaan, ajattelen, että tässäkö sitä nyt taas mennään. Minulla on kaksi tieteellistä tutkimusta ja useita esseitä Twilight-saagasta takana. Tunnen suorastaan akateemista velvollisuutta lukea tämän Edwardin näkökulmasta kirjoitetun täydennysosan. Onneksi se löytyy helposti äänikirjana.

Zzz...

Ai, se ei ole vielä loppunut?

30 tuntia äänikirjaa ottaa koville. En ole koskaan ollut Twilight-fani. Twilight-hypetys on ollut minulle pelkkä kuriositeetti. Graduni yksi edellytys oli, että en pitänyt sarjasta liikaa. Omat, hiirenkorville kulutetut, alleviivatut ja post-it-lapuilla koristellut englanninkieliset Twilightit ovat vieläkin hyllyssäni. Sarja ei ole pesunkestävä, eikä sen kriittinen tarkastelu ole tehnyt sitä ainakaan paremmaksi. Ja kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä kaikkea tuolloin sain sarjasta kaivettua esiin.

Lajiteoreettinen graduni tarkasteli Twilight-saagan rakkaussuhteitten kautta goottilaisen ja romanttisen romaanin välistä jännitettä, sarjan kahta eri lukutapaa, ja pureutui teoksen ongelmallisimpiin teemoihin. Mutta miten teesini pitävät uuden Twilight-kirjan valossa?

Erittäin hyvin. Olen aistivani tiettyä yritystä pelastaa mielikuvaa Edwardista lukijoiden silmissä, kun Edward Keskiyön auringossa useaan otteeseen vitsailee omalla stalkkauksellaan ja kutsuu itseään "vimmaiseksi stalkkerivampyyriksi". Stalkkaajaksi Edwardiahan on nimenomaan syytetty. Vaikuttaa siltä, että Meyer on puolustuskannalla. Edwardin stalkkauskäytöksen tapetille nostaminen ja sen nimeäminen ei kuitenkaan muuta itse käytöstä miksikään. Meyer olisi halutessaan voinut vähentää tuomittavuutta esim. sillä, että ympäristö yrittäisi hillitä Edwardin stalkkaustaipumuksia. Mutta kukaan ei puutu Edwardin tekemisiin. Bellan vakoilu ja jatkuva tarkkailu säilyy edelleen ympäristön hyväksymänä käytöksenä. 

En tuntenut tuttua syyllisyyttä palatessani sinä yönä Bellan huoneeseen, vaikka tiesin, etten saisi tehdä niin. Mutta se tuntui oikealta ratkaisulta – ainoalta oikealta sillä hetkellä. Menin sinne polttamaan kurkkuani mahdollisimman paljon. Koulisin itseni olemaan piittaamatta hänen tuoksustaan. Se oli mahdollista. En antaisi aistini vaikeuttaa välejämme.

Edwardin hahmoa on kiillotettu myös kuvaamalla hänen ajatuksiaan Jacobista myönteisinä ja tätä jopa sympatisoivana. Alkuperäisissä kirjoissa Edward murahtaa vasta Epäilyksessä, että olisi voinut toisenlaisissa olosuhteissa jopa pitää Jacobista. Edward myös kuvataan auttamassa Angelaa leikkimällä Amoria, joka tuo Angelan ja tämän ihastuksen yhteen kiitoslahjana Angelan avusta.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat pitäneet Bellaa tylsää kertojana, joka vain pälättää Edwardin ihanuudesta. Minua Bellan kertojanääni ei ole omakohtaisesti häirinnyt, mutta Edward on kertojana suorastaan puuduttava. Edward on koko ajan huolissaan ymmärtääkö Bella häntä ja obsessoi tämän ajatuksista. Bella myös kuvataan todella typeräksi. Ironista on, että Edward pitää Bellaa samaan aikaan älykkäänä ja ihailee tämän koulusuorituksia ja oppineisuutta. Kirjan tapahtumien ja Bellan käytöksen perusteella tällaista päätelmää olisi vaikea tehdä. Loistava esimerkki siitä, miten kirjailija kertoo jonkin asian olevan niin tai näin, mutta ei näytä sitä lukijalle mitenkään. 

Tarina polkee paikallaan niin paljon, että on suorastaan tuskastuttavaa kuunnella Keskiyön aurinkoa loppuun. En voi olla miettimättä, mitä järkeä tässä on muuten kuin tietysti sen kahisevan puolesta. Edwardin näkökulma ei tarjoa mitään uutta. Keskiyön aurinko on pitkäveteinen ja täynnä epärelevantteja tapahtumia ja yksityiskohtia. Kerro meille jotain, mitä emme oikeasti tiedä, Meyer. Culleneista olisi voinut kirjoittaa ihan oman romaaninsa. Siihen ei olisi tarvittu Houkutusta kohtaus kohtaukselta toistavaa lähes 700-sivuista romaania. 

Kohdat, joissa Edward kuvaa Bellan kosketusta "kytevänä hiilloksena jäätä vasten" ja kehuskelee omalla "hengen voitollaan aineesta" naurattavat minua. Olen pohtinut aiemmin Edwardin ja Bellan fyysistä yhteensopimuutta symbolisesti juuri jäänä ja tulena ja pohtinut Edwardin roolia romanttisen perinteen mukaisena "oikeana kosijana" nimenomaan Edwardin osoittaman hengellisen rakkauden vuoksi. 

Bellan päätöstä valita Edward määrittelee kuitenkin myös toinen tärkeä asia: Bella on tarkoitettu vampyyriksi. Keskiyön auringossa tämä on entistä päälleliimatumpaa. Edward jopa ihmettelee, onko  Bella todella edes ihminen. Valitessaan Edwardin Bella valitsee itsensä. Vampyyrina Bella puhkeaa kukkaan, koska vampyyrius on hänen todellinen minuutensa. 

Mielessäni pyörii kuitenkin edelleen kysymys miksi. Miksi Bellan elämä ihmisenä on lähtökoisesti niin vaikeaa, että vain vampyyriksi muuttuminen saa hänet vapautumaan? Aika karmea kohtalo minusta. Keskiyön aurinko tarjoaa kuitenkin eräänlaisen selityksen edes Bellan erityislaatuiselle mielelle ja sille, ettei Edward pysty kuulemaan Bellan ajatuksia. Muutoin on hyväksyttävä, että Bella nyt vain on ihan erityinen tapaus, jonkinlainen tähtien saneleva Edwardin star-crossed lover. "Eihän se olisi loppu vaan alku", Bella kuiskaa Edwardille.

En ole koskaan ollut Team Edward tai Team Jacob. Ymmärrän, mihin Bellan valinta perustuu, mutta Keskiyön aurinko jättää minut vielä kylmemmäksi kuin koko sitä edeltävä neliosainen Twilight-saaga. Niin anteeksi mikä houkutus? Siinä missä sarjan ensimmäinen osa rakentaa ihan toimivasti Bellan ja Edwardin välistä vetovoimaa, epäonnistuu Keskiyön aurinko mielestäni täysin. Sori, Edward. 

Inhokkiasiani Keskiyön auringossa on, miten Edward jatkuvasti puhuu Bellan verta janoavasta puolestaan etäännyttäen "hirviönä" häivyttäen oman vastuunsa kuviosta. Edward saattaa pohtia omaa käytöstään ja pitää sitä moraalittomana, mutta todellista vastuuta Edward ei siitä ota.

Kenelle? Twilightin diehard-faneille sekä niille, joilla on yksinkertaisesti liikaa aikaa. 

Helsingin kirjamessut 2020

Digitaalinen ympäristö kirjamessuille tuntuu jo etukäteen innostavalta, vaikka samaan aikaan olo on haikea. Edessä ei ole ihanaa kirjojen pläräilyä ja hypistelyä. Mutta miltä vuoden 2020 Helsingin  kirjamessut näyttävätkään? Poimin tähän joitakin keskusteluja, joissa on minulle eniten kaikupohjaa ja kommentoin hieman niiden teemoja.

Ihan mahtava juttu tässä digitalisuudessa on, että näiden keskustelujen tallenteet on kirjamessulipulla katsottavissa vielä marraskuun puolellakin! (8.11. asti)  Jos siis missasit jonkun näistä ja innostut nyt, niin ei hätää. On ollut mukavaa, kun on voinut rytmittää katsomistaan itse. Täytyy sanoa, että koskaan ei kirjamessut ole olleet näin vaivattomat. 

Haastattelijoissa on näillä messuilla valtavia eroja. On Kallion lukion nuoria ja kokeneita, selvästi asiaan perehtyneitä haastattelijoita. Teemat pyörivät tulevaisuuden ja julkaistujen teoksien ympärillä ja mukana on runsaasti myös self help -aiheita.

Sain lipun kirjamessuille voitettuani Instagramissa arvonnan. Kiitos siitä vielä @kirjapollonhuhuiluja Kirjapöllön huhuiluja -blogista!

22.10.2020 12:00 - 12:30
Kirjakallio: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita ja Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Mikko Toiviainen ja Magladena Hai pelaavat haastattelussaan hienosti yhteen ja ovat paljon samoilla linjoilla. Keskustelua on todella mukava seurata, kun haastattelijat tulevat näin mainiosti toimeen ja komppaavat toisiaan. Pelkokirjallisuus on aihe, joka on pitkään kutkuttanut mieltäni ja saanut minut tutkimaan erityisesti goottilaista kirjallisuutta. Tässä haastattelussa pohditaan upeasti, miltä kauhu nykyään näyttää ja mitkä asiat pelottavat. Magdalena Hai sanoo osuvasti, miten kauhu tulee siitä, että johonkin tavalliseen/normaaliin liitetään jotain epätavallista. "Meistä on pelottavaa se, mikä on epätavallista. Arkisen keskelle tuodaan jotain, mikä on väärin ja kauheaa." 

Mieleeni tulee Otranton linna ja 1700-luvun lopun ilmapiirissä kauhua herättänyt jättiläiskypärä, joka tipahtaa linnan pihaan. Vieläkään tällaisia kypäriä ei taida taivaasta tipahdella, mutta nykylukijasta tämä kuulostaa lähinnä parodialta. Vaikka kauhun mekaniikka on sinänsä pysynyt samana läpi aikakausien, sen kohteet ovat muuttuneet. 

"Kauhunkaan ei saisi olla sellaista, että se jää häiritsemään", Magdalena Hai toteaa ja kehottaa ihmisiä tunnistamaan, mikä se oma juttu on, minkä tyyppisestä kauhusta itse saa eniten irti.

Komppaan tätä ja totean, että en ole vuosiin katsonut ainuttakaan kauhuelokuvaa. Nuorena katsoin niitä paljonkin, mutta menetin yöuneni. Gotiikan jylhä kauneus ja Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin  uncannyn fiilikset sen sijaan vetoavat minuun ja nautin niistä täydestä sydämestäni. Ja tämä on ihan okei. Kaikesta kauhusta ei tarvitse tykätä. 

22.10.2020 17:00 - 17:30

Tiedetori: Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia – mitä kaikkea on tulevaisuudentutkimus?

Toinen poimintani torstailta on tulevaisuudentutkimusta esittelevä keskustelu, jossa esiintyy  tulevaisuudentutkija ja tietokirjailija Elina Hiltunen, emeritaprofessori Sirkka Heinonen sekä tulevaisuuden- ja historiantutkija Otto Tähkäpää. Aihe on todella mielenkiintoinen, mutta keskustelijoita on näin tiiviisen aikakehykseen ja vaativaan aiheeseen nähden liikaa.

Maailmanpolitiikan kursseiltani minulle vaihtoehtoisia tulevaisuuksia tutumpi käsite on vaihtoehtoiset historiat ja kontrafaktuaalit. Tulevaisuutta on ennustettu jo antiikin aikana. Nykyään kova sana tulevaisuudentutkimuksessa on megatrendi, jolla viitataan johonkin pitkällä aikavälillä teemana/trendinä säilyvään asiaan.

Siinä missä vaihtoehtoisten historioiden tutkimuksessa puhutaan kontrafaktuaaleista, tulevaisuudentutkimuksessa esiintyy käsite "musta joutsen". Tällä viitataan tapahtumaan, joka muuttaa tulevaisuuden. 

Keskustelun sympaattisinta antia on huoli nuorten tulevaisuuten liittyvistä peloista. Keskustelussa ehdotetaankin, että tulevaisuususko ja tulevaisuustoivo otettaisiin  mukaan varhaiskasvatukseen. Tärkeänä pointtina on, että tulevaisuus on sitä, mitä siitä teemme. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteen tässä ja nyt. Emme ole tulevaisuuden orjia tai tuomittuja johonkin tiettyyn tulevaisuuteen, vaan tulevaisuus on meidän käsissämme. 

23.10.2020 17:30 – 18:00

Valon antajat - Tee unelmasi todeksi

Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Mikä estää sua tekemästä sitä nyt? Ei ehkä mikään. 

Tästä keskustelevat Johanna Huhtamäki ja Vappu Pimiä uutuuskirjansa tiimoilta. Keskustelun keskiöön nousee, ettei unelmien toteuttaminen ole yksilösuoritus ja miten muiden avulla on merkitystä. Jos unelmat pitää itsellään, sitä todella on yksin sen unelman saavuttamisen kanssa. 

Keskustelussa käydään läpi myös pelon roolia ja pelon taakse piiloutumista. Sen sijaan, olisi hyvä osata asennoitua asenteella "Pelkään ja silti teen." Ottaa aina seuraava ja seuraava askel. Puhujat kehottavat  hyväksymään oman epävarmuuden ja kuuntelemaan mitä sillä epävarmuudella voi olla sanottavaa, mutta tekemään asioita siitä huolimatta. Omia blokkeja voi purkaa myös kielenkäyttöä muuttamalla – sysäämällä mutta-sana syrjään ja ottamalla vaikka-sana käyttöön!

Keskustelussa herääviä kysymyksiä ovat myös: Mikä riittää? Milloin meillä on kaikkea? Arkeen kätkeytyvä kiitollisuus voi auttaa muuttamaan elämänlaatua. Ei vain niistä isoista asioista, vaan muustakin.

Vaikka en tykkää self help -oppaita lukea, nautin tästä keskustelusta. Ehkä minulle sopivampi muoto onkin tällainen keskusteleva printin sijaan. 

24.10.2020 10:30 - 11:00

Tulevaisuuden kirjallisuus

Huippuälykkäässä, huippukiinnostavassa keskustelussa puhujina Henri Hyppönen (Luomiskertomus – Matkalla luovuuden tulevaisuuteen), Olavi Koistinen (Motivaatiojänis) ja Pontus Purokuru (Mikä liberalismia vaivaa?) sekä juontajana Suvi Auvinen. 

Pontus Purokuru ottaa rohkeasti heti alkuun esiin työ- ja tuotanto-olot ja kirjailijoiden riiston ja  kirjailijoiden tukemisen tärkeyden.

Mutta tarvitaanko tulevaisuudessa enää uusia kirjoja? Miksi tuottaa uutta, kun on Dostojevskit yms.? Keskustelijat ovat tästä yksimielisiä: maailma on jatkuvassa muutoksessa, joten tarve uusille kirjoille säilyy. Ihmisellä on kollektiivinen tarve työstää uutta kokemusta, jolloin vanhan maailman ja vanhentuneiden asioiden tilojen läpikäyminen ei riitä. 

Tulevaisuuden  kirjallisuuden keskiössä keskustelijat näkevät jakamisen koneen kanssa, tekijyyden ja luomisen tuskan hajautumisen yksilön vastuun helpottajana. Yksinäisen puurtamisen sijaan astutaan yhteisluovuuden alueelle. Ihminen vs kone -asettelun sijaan keskustelijat näkevät hedelmällisen yhteistyön mahdollisuuden. Kirjallisuudessa merkitys on todella oleellinen asia. Koneet eivät ymmärrä merkityksiä samalla lailla kuin ihminen. Ihminen pystyy poimimaan oleellisen, mutta kone ei pysty arvottamaan.  Itse algoritmi ei ymmärrä tuottavansa arvoa. Vasta ihminen määrää arvon jollekin, ja kone toimii ajatusten ruokkijana, ideoijana ja inspiraationa. Kieli ei ole suljettu ympäristö, jossa kone voisi oppia tuottamaan täydellisiä, ihmisen kirjoittaman peittoavia pitkiä ja monisyisiä tuotoksia. 

Pitkien tekoälyn kirjoittamien romaanien sijaan keskustelijat laittavatkin uskonsa runouteen ja tekoälyn hyödyntämiseen lyhyemmissä tekstimuodoissa. Olavi Koistisen yhteistyössä tekoälyn kanssa kirjoittama Motivaatiojänis kuulostaa keskustelun perusteella todella mielenkiintoiselta kokeilulta. 

Tulevaisuuden kirjallisuus -keskustelu on oma messusosikkini tänä vuonna ajatuksia herättävine teemoineen. Sattumoisin myös lempibändini Muse on saanut inspiraatiota paljon koneiden, tekoälyn ja ihmisten välisestä kamppailusta. Musen laulaja Matt Bellamy myös julkaisi hiljattain tekoälyn säveltämän kappaleen, jonka voi kuunnella tästä alapuolelta. 

 24.10.2020 11:00 - 11:30

Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

Futuristi Perttu Pölönen, kirjailija JP Koskinen, Tammen ja WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen ja Storytelin kustannuspäällikkö Mirka Vesala. Juontajana Sanna Stellan.

Keskustelu lähtee ajallemme tyypillisestä hyvä vai paha -dikotomiasta, jonka keskustelijat tyrmäävät heti. Entä jos jokin onkin vain erilainen  tapa? Entä jos äänikirjan ei tarvitse voittaa mitään, vaan se voi olla siinä painetun kirjan rinnalla? Suuri osa lukijoista on sekakäyttäjiä, jotka eivät tee sen kummempaa erittelyä. Keskustelu tuo esiin, miten äänikirja, jota voi kuunnella muiden askareittensa lomassa, kuvastaa toisaalta hyvin tehokkuusajattelua kulttuurissamme. Olemme tehokkaita, kun voimme käyttää kävely- ja tiskausajan hengen ruokkimiseen kirjallisuudella.

J. P. Koskinen nostaa keskusteluun myös sen, ettei kaikki kuulosta hyvältä äänikirjana. Itse en ole tähän vielä törmännyt. Erityisen hyvin äänikirjana on toiminut Bram Stockerin Dracula, jonka päiväkirjamuotoon suullinen kerronta sopi täydellisesti, mutta minkään kuuntelu ei vielä ole tyssännyt minulla formaattiin. Liekö tässä kyse tuurista ja omista kirjavalinnoista? Hannu Rajamäen Kvanttivaras-trilogiasta voin suoraan sanoa, että en haluaisi kuunnella sitä äänikirjana. Rajaniemi kirjoittaa sen  verran vaikeaa, mutta myös vierasta tekstiä, etten selviä siitä lukematta joitakin kohtia hitaammin. Äänikirjassa uudet sanat ja termit ovat vaikeammin hahmotettavissa kuin paperille printattuina, jolloin ne tallentuvat myös näkömuistiin. Äänikirja jättää vähemmän tilaa reflektoinnille, vaikka välillä pistänkin paussin ja kelaan takaisinpäin. 

Keskustelussa tulee esiin ajatus siitä, että äänikirjaksi suoraan tehdyn äänikirjan pitäisi olla jo heti alultaan tarpeeksi vangitseva. Olen tavallaan eri  mieltä johtuen siitä, miten usein kuuntelen äänikirjoja. Kirjan alku saattaa mennä vähän ohi, kun en ole vielä päässyt siihen maailmaan sisälle. Olen tähän tottunut, ja usein jossain vaiheessa huomaan olevani sitten siinä tarinassa jo sisällä ja huomaan,  että ai hei, tämähän sujuu. Mutta ehkä se vahvempi aloitus korjaisi tätä minunkin "ongelmaani"? Itse en näe tätä varsinaisesti  ongelmana, vaan omasta lukutyylistäni ja lukuvireyden vaihtelustani (alut ovat minulle aina vaikeita) johtuvana piirteenä.

Hirveän hyvät puhujat taas! Monipuolisesti eri näkökulmia ja ihan mahtavan lisän keskusteluun  tuo Perttu Pölösen säveltäjätausta ja vertaukset säveltämiseen. Haastattelija on menossa mukana ja selvästi innoissaan käydystä debaatista. Puheenvuorot vaihtuvat sujuvasti ja kokonaisuus on eheä. Ehdottomasti yksi suosikeistani tämäkin.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Delia Owens: Suon villi laulu

Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing 2018, suom. 2020) on paljon hehkutettu, Instagrammissa pinnalla ollut teos, johon tartun kuitenkin ystäväni innoittamana. Hän kertoi Kissojen yössä lukevansa parhaillaan sitä. Kyseessä on eläintieteilijä Delia Owensin esikoisteos. 

Kya Clarke eli "rämelikka" on rämeessä oman onnensa nojaan jätetty tyttö, jonka perhe on yksi kerrallaan lähtenyt matkoihinsa. Kya käy koulua vain yhden kiusaannuttavan päivän. Koulu ei tunnu olevan häntä varten. Yhteisön ulkopuolelle suljettu tyttö päättää selvitä omillaan, sillä kukaan ei ole hänen puolellaan. Tyttö tuntee kuitenkin kipeää läheisyyden kaipuuta ja yksinäisyyttä. 

Kya huomasi nauravansa hiljaa heidän mukanaan, kun he roiskivat suolavettä toistensa päälle. Sitten he säntäsivät joukolla kiljuen aaltojen syliin. Kyan hymy haihtui, kun tytöt nousivat vedestä ja kerääntyivät tuttuun ryhmähalaukseensa.

 Heidän kiljahduksensa vain alleviivasivat Kyan mykkyyttä. Heidän yhteenkuuluvaisuutensa vain korosti hänen yksinäisyyttään, mutta hän tiesi lymyilevänsä tammen suojissa, koska häntä pidettiin rämeen roskasakkina.

Kya oppii ansaitsemaan itse elantonsa ja samoaa Pohjois-Carolinan marskimaalla tarkkaillen ihmeellistä luontoa ja keräten omaa sulka- ja simpukkakokoelmaansa. Kun eräälle kannolle alkaa ilmestyä Kyalle jätettyjä sulkia, on Kya varuillaan. Sulkien vaihdosta keskeytyy ystävyyys Kyan kadonneen veljen Jodien ystävän, luontoa Kyan lailla rakastavan Taten kanssa. 

Romaani seuraa Kyan kasvua 50-luvulta eteenpäin. Kerronassa kulkee mukana myös vuosi 1969 ja Chase Andrewsin kuolintapaus. Pidetty nuorukainen löytyy kuolleena palotornin juurelta, ja seriffi alkaakin pian epäillä murhaa. Todisteet viittaavat siihen, että rämelikalla on ollut jotakin tekemistä tapauksen kanssa. Kyseessä on Kyan entinen heila, jolle tämä on aikanaan antanut simpukkakorun. Chase on pitänyt korua siitä lähtien. Epäilyksen kohdistuvat Kyaan, sillä joku on vienyt korun Chasen kuolinyönä.

Suon villi laulu on saanut osan haltioituneeksi, osa ei ole niinkään tykännyt. Minä tykkäsin. Mutta siihen se jääkin. Suon villi laulu on hieno oodi villille luonnolle  ja luonnonläheisyydelle, periksiantamattomuudelle ja itsenäisyydelle. Romaani ei kuitenkaan jätä minuun jälkeään. Minulle se on vain roomani muiden joukossa. Välillä Kya on suorastaan kiusallisen naiivi, ja kirjan lopetus tulee harmillisesti hieman töksähtäen. 

Tarina menee mielestäni jonkin verran siirappisen puolelle. Vaikka kyseessä on nuoren tytön kasvutarina ja vastoinkäymisiä on paljon, Kyalla on myös aikamoinen onni matkassa ja hänen avunaan on hänen häkellyttävä, rämeen keskellä kukkiva kauneutensa. Kya on amerikkalaisen unelman oman onnensa seppä ja todellinen selviytyjä. Itse olisin pitänyt vähän tosenlaisesta narratiivista. 

Kenelle? Luontokuvauksista ja kasvutarinoista pitäville, lukuromaania kaipaaville.

Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggettin Armonvuosi (The Grace Year 2019, suom. 2020) on lukupiirimme suurin vedenjakaja  tähän asti.

Minusta Armonvuosi on järisyttävän upea. Sen alku on suorastaan vangitseva. En malta keskeyttää lukemista. Tarina pitää tiiviisti otteessaan, eikä tunnu päästävän irti vielä kirjan loputtuakaan. Siitä on aikaa, kun olen lukenut jotakin näin hienoa. Olen innoissani myös siitä, että olen kerrankin onnistunut valitsemaan lukupiirikirjaksemme teoksen, josta itse pidän. Suuri osa valinnoistani ovat olleet aika huteja. Tästä aiempana poikkeuksena on ollut vain Rebekka.

Ehkä se alkaa juuri näin – sisälläni vaaniva taikavoima alkaa ottaa minusta vallan.
      Ja vaikka kukka olisi ollut todellinen, olisiko asialla ollut merkitystä?
      Kysehän oli lopulta vain kukasta.
      Ja minä olen vain yksi ainut tyttö.

Tierney Jamesin armonvuosi lähenee. Armonvuosi on asia, jonka jokainen nainen käy läpi, mutta josta ei ole lupa puhua. Silti jotkut tietävät huhuja ja ovat kuulleet kuiskailuja. Naiset lähetetään armonvuoteensa yksin. Heidän on selvittävä vuodesta omin avuinensa leirissä ja päästävä eroon taikavoimistaan, joita heille uskotaan tuossa iässä kehittyvän. Vasta sen jälkeen heidät on turvallista päästää takaisin yhteiskuntaan. 

Ennen armonvuotta on kuitenkin hunnutus. Vapaat miehet valitsevat armonvuoteen lähtevistä tytöistä itselleen vaimon. Hunnun saaminen on etuoikeus, sillä vaimon osa on varattu vain tietylle osalle tytöistä. Tierneylle vaimon osa merkitsee samaa kuin kuolema. Hän inhoaa vallitsevaa järjestelmää ja haluaa mieluummin olla vapaa. 

Kun käännyn katsomaan takanamme sulkeutuvaa porttia ja sisaria, tyttäriä, äitejä ja isoäitejä, jotka ovat kokoontuneet katsomaan siipirikkojaan, oivallan erään asian. Ehkä me olemme syy siihen, miksi armonvuodesta ei puhuta. Kuinka miehet kykenisivät elämään keskellämme, makaamaan kanssamme, luottamaan lapsensa huostaamme, jos he tietäisivät, millaisia hirmutekoja teemme toisillemme… kun olemme keskenämme… erämaassa… pimeydessä?

Lukupiiritapaamisemme on poikkeuksellisesti koronaturvallisesti etänä. Tapaamista on siirretty jo kerran. Sekä minulla että Nealla on vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun olemme Armonvuoden lukeneet. Ellalle on todellinen yllätys, että Armonvuosi kolahti minuun niin täysin. Ella ei ole jaksanut Armonvuotta lukea ja kuuntelee epäuskoisena hehkutustani. Hänestä teos on vaikuttanut ennalta-arvattavalta ja tylsältä. Kirjassa on hänestä liikaa sitä, miten muut kuin Tierney ovat tyhmiä. Tämä on ollut hänelle ylitsepääsemätön este teoksen muiden asenteiden lisäksi. Lukeminen tyssäsi tyttöjen saavuttua leiriin. (Tässä mainittakoon, että Ella on myös ollut todella kiireinen, eikä lukeminen ole ollut se ykkösjuttu. Keskustelun edetessä Ellassa herää ajatus siitä, pitäisiköhän Armonvuosi sittenkin lukea vielä loppuun.)

Neasta teos ei ole ikimuistettava. Häntä häiritsee, miten Armonvuotta on mainostettu feministisenä kirjana. Lopputulos on hänestä pikemmin naisvihamielinen ja teos ongelmallinen. Tarinaa hän pitää kivana, mutta vanhentuneita ja kyseenalaisia stereotypioita toistavana. Hän toivoisi, ettei niitä enää käytettäisi. Neasta on ikävää, miten Armonvuosi toistaa mm. naiset naisia vastaan -teemaa. Teos toistaa myös konventiota, jossa Nean sanoin "kaikki muut naiset ovat ikäviä ja päähenkilö pitää poikien jutuista ja on siksi cool". Tämän Nea näkee perinteisenä tapana halventaa naisia, kun ns. naisten jutuista pitävät maalataan epämielenkiintoisiksi ja uncooleiksi. Vastaavien stereotypien toistuminen vaivaa Neaa, eikä hän näe teosta millään tasolla feministisenä.

Itse en tällaisia stereotypioita lukiessani edes pohtinut. Nautin vain täysin siemauksin tarinasta ja Liggettin käyttämästä kielestä ja kerrontatavasta, kaikesta. Annoin kerronnan vain viedä. Nealle tarinaan keskittyminen tuotti vaikeuksia, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ideologioiden ja stereotypioiden ympärillä. ”Ei tämä ole feminististä nähnytkään”, Nea tokaisee. Neasta eettistä ongelmaa vain uudelleennäytetään. Lopputuloksena kirja ennemmin vain vahvistaa naisten väheksyntää ja antaa lisää syitä siihen. Häntä häiritsee myös, miten teos esittää annettuna, etteivät naiset voi tulla toimeen keskenään ja miten päähenkilö on nyt tästä sitten poikkeus ja erikoisyksilö.

Olen hyvin toisella näkökannalla. Tierney on minusta todella epäkypsä ja ennakkoluuloisesti kaikkiin suhtautuva hahmo, eikä niinkään ihailtava poikkeusyksilö. Huomaan jo aikaisessa vaiheessa, että tässä on nyt kyse nimenomaan ennakkoluuloista ja alan ennakoimaan näiden ennakkoluulojen vääräksi todistamista. Minusta osa teoksen ideaa juuri on, että Tierney ylimielisenä ja ennakkoluuloisena minäkertojana esittää muut tytöt tyhminä. Sellaisina hän heidät näkee. Kaikki, mitä lukijoina saamme Armonvuoden naisista tietää, välittyy Tierneyn kerronnan kautta, ja tämä on hyvä muistaa. Armonvuodessa ei ole kaikkitietävää kertojaa, vain Tierneyn subjektiivinen kokemus. Tarinan edetessä Tierneylle kyllä selviää, millaisessa maailmassa hän todella elää. 

Tierney joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, mutta on totta, että hänen ongelmallisena nähdyn suhtautumisensa olen parempi kuin muut -puolta käsitellä lopuksi kovinkaan paljoa. Hänen nuiva suhtautumisensa muihin naisiin on perusteltu yhteiskunnassa, jossa hän elää. Siellä naiset on jatkuvasti asetettu toisiaan vastaan ja laitettu kilpailemaan etuuksista – armonvuonna jopa eloonjäämisestä. Tällainen ilmapiiri ei ruoki naisten välistä ystävyyttä tai luottamusta. Ja juuri tämä vastaavanlaisen yhteiskunnan tarkoitus onkin. Kun naiset ajetaan toisiaan vastaan, eivät he yhdistä voimiaan vallitsevaa patriarkaalista järjestelmää vastaan.

Olen eri mieltä myös teoksen feministisyydestä. Teos ei ole feministinen sillä tyypillisimmällä 2020-luvun ajattelutavalla, jota molemmat muut lukupiiriläiseni olisivat kovasti teokseen kaivanneet. Ellasta tällainen ”80-luvun feminismi” ei ole edes feminismiä. Minä näen puolestani feminismin todella moninaisena ideologiana, joka näyttäytyy eri konteksteissa erilaisena ja eri asteisena. Minusta ei ole olemassa yhtä ”oikeaa feminismiä”, minkä vuoksi koen tällaisen ajattelutavan vieraana. Itse näen Armonvuodessa kyllä feministisiä aspekteja. Koen, että Armonvuodessa on kyse naisia vapauttavasta narratiivista hyvin vanhoillisissa dystopiapuitteissa. Mitään radikaalia feminismiä teoksesta ei löydy, mutta jotenkin tykkäänkin juuri siitä. Kyse on alusta. Muutoksesta, joka alkaa hiljaa. 

Nea näkee yhtenä teoksen ongelmakohdista sen, miten miehet pelastavat Tierneyn eri tilanteissa. Nea tuo esiin, miten Ryker esittää Tierneyn sisukkuuden syynä pelastaa tämän jäällä. Tähän sisältyy ajatus siitä, etteivät muut naiset ole pelastamisen arvoisia, kun eivät ole sisukkaita. Rykerillä on kuitenkin myös muita syitä auttaa Tierneyta. Tämän sisukkuus ei suinkaan ole pääsyy Rykerin teoille, vaan minusta pikemminkin jotakin, joka teki Rykeriin kyllä vaikutuksen. Armonvuodessa tehdään hyvin selväksi, miten saalistajat näkevät taikavoimia uhkuvat tytöt vaarallisina ja kuoleman ansaitsevina. Kun tytöt lähtökohtaisesti ovat heidän silmissään vaaraksi, tuntuu hassulta, että jonkun tytön sisukkuus olisi saalistajalle se todellinen motiivi auttaa tätä. 

Tierneyn selviytymistä ei myöskään ole jätetty vain miesten käsiin. Tierney tekee oman osansa ja saa arvokasta apua myös naispuolisilta henkilöiltä. Mielestäni avun saaminen miespuolisilta hahmoilta ei ole Armonvuodessa ongelmallista. Tierneyta ei kuitenkaan esitetä perinteisenä avuttomana neitona hädässä, vaan aktiivisena ja omatoimisena, kykenevänä naishahmona. Mielestäni feministisen otteen saavuttamiseen ei tarvita sitä, että naiset rämpisivät välttämättä täysin omine avuineen kaikista tilanteista.

Teoksia analysoitaessa oma vaikeutensa on, kun ei voi kerta kaikkiaan tietää, mitä kirjailija on itse teoksellaan ja sen eri aspekteilla tarkoittanut. Kirjoista on mahdollista tehdä tulkintoja, joita kirjailija ei ole lainkaan ajatellut. Mikä on oikeastaan aika upeaa. Mahdollisia tulkintoja on vähintään yhtä paljon kuin eri lukijoitakin, mikä näkyy lukupiiriläistemme hyvin erilaisissa näkemyksissä.

Armonvuoden upeinta antia on, ettei sen maailma jää mustavalkoiseksi. Teos opettaa, että asioilla on aina toinen puolensa. Armonvuoden tytöille saalistajat ovat epäinhimillisiä petoja, saalistajille taas armonvuoden tytöt vaarallisia petoja. Romaani on täynnä harmaan sävyjä. Sanomana myös on, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja että kuten sanonta kuuluu, luulo ei ole tiedon väärti. On todella helppoa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta. Toisen saappaisiin astuminen vaatii sitä enemmän mitä kauempana toisen tilanne on omasta tilanteesta tai omista kokemuksista. Minulle tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, miten päinvastaisina asiat voi toiselle näyttäytyä.

Kirjan young adult -luokittelusta haluan sanoa vielä sen verran, että minusta teos on ennen kaikkea dystopia. Kirjan alkua lukeneelle Ellalle YA näyttäytyy teoksen määrittelevimpänä genrenä. Myös Nea löytää teoksesta vahvoja YA-kirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. YA-kirjoissa on usein kyse nuoren päähenkilön itsensä löytämisestä ja kasvusta. Tämä pätee myös Armonvuoteen. Suhtautuisin teoksen puskemiseen YA-genreen ja sen sinne unohtamiseen pelkkänä young adultina kuitenkin varauksellisesti. Teoksen päähenkilö on toki nuori, mutta hyvin erilaisista olosuhteista kuin nykymaailmamme teinit. Armonvuodella on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille, eikä sen sanomassa ole kyse nuoren kasvutarinasta, vaan tätä suuremmista teemoista.

Armonvuodessa on kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot, kerronta, juoni, maailma. Tunnelma on ihan mieletön. Tykkään valtavasti myös siitä, miten eri kukkien merkitykset ja niiden sanoma on punottu mukaan tarinaan. Vahva suositus tälle teokselle minulta!

Siiri Enoranta: Kesämyrsky

Kesämyrsky on tunnelmallinen kesäromaani Summersuttonin huvilassa vietetystä kesästä. Eliittikoulua käyvä 12-vuotias Penelope Roy on ollut silminnäkijänä murhassa, mutta ei ole pystynyt tunnistamaan ketään. Andrew Appletonin psykologi-isä pitää Penelopelle istuntoja yrittäessään saada mieleltään järkkyneen tytön muistamaan. Andrew on tarttunut tilaisuuteen päästä kesäksi mukaan huvilalle, onhan paikalla myös Penelopen veli Josh, Andrewn ihastus ja Nokisiipien johtaja. Andrew ei ole vielä Nokisiipien jäsen, eikä hänen tulonsa herätä kaikissa ihastusta. 

Summersuttonin huvila sijaitsi kaksikymmentäviisi mailia Queensbridgestä etelään, meren rannalla Orlow’s Endin kylän tuntumassa. Valo oli keltaisempaa siellä, ilma oli kosteaa, tuulenviri höyryävä suudelma. Kolmen mailin säteellä ei ollut yhtäkään toista taloa, kaikki nämä maat kuuluivat Royn perheelle, metsät, pellot ja niityt, puronpätkä joka laski mereen, pieni kimmeltävä lampi sen kainalossa. Kaiken sen Andrew näki ylhäältä. Huvila oli kuin satukirjasta, pehmeän harmaata kiveä, kaksikerroksinen ja harjakattoinen, ja merenpuoleisella sivulla talon kyljessä kimmelsi lasikattoinen kuisti kuin jalokivi.

Hemmoteltu Penelope saa kaikkien huomion ja nautiskelee valokeilassa. Jokin on kuitenkin rikkoutunut tytön sisällä ja välillä tytön arvaamattomat päähänpistot saavat kaikki tolaltaan. Kaikki odottavat, että Penelope paljastaisi murhaajan, eikä sittenkään kukaan. Murhamysteeri häilyy jossakin taustalla. Tunnelma on lähes unenomainen. 

Summersuttonissa kaikki lukivat. Lawrence lausui Amandalle runoja ranskaksi, kun Amanda makasi divaanilla jalat miehensä sylissä, käsivarsi silmien yli heitettynä, ja Andrew mietti, oliko kuvaelma heitä itseään varten vai muita, saattoiko sellainen olla totta? Keveitä, toisiinsa sulautuvia tavuja, pehmeitä naukaisuja, r-kirjainten hiekkainen ropina. Amanda nauroi ja kutitti varpaillaan Lawrencen kainaloita, tai kohotti kätensä ja sanoi: ”Tauko!” Pysähtyi maistelemaan kuulemaansa. ”Jatka.” Hänen helmansa valuivan divaanin reunan yli matolle.

Juuri nämä pysähtyneet hetket ovat romaanin parasta antia.

Kesämyrsky on ennemmin ihmissuhderomaani kuin murhamysteeri, kun huvilalla majailevat nuoret selvittelevät välejään. Nuorien julmuus, kuohahtelevat tunteet ja sanomattomat sanat nousevat pintaan. Aikuiset elävät omassa maailmassaan. Lawrence Roylla ei ole hajuakaan lastensa todellisesta luonteesta ja Amanda Roy esittää jatkuvaa kepeää rooliaan. 

Luen yleensä harvoin YA-kirjoja, mutta Kesämyrsky nousi Instagram-feedissäni ja kiinnosti jo lupaavan nimensä puolesta. Kesämyrsky. Mikä ihana nimi romaanille! Romaani tarjoaakin lumoavaa kieltä omaleimaisen kerronnan kuorrutteena. Erikoinen ratkaisu teoksessa on, että heti alussa kerrotaan dramaattisesti, mitä romaanissa tulee tapahtumaan. "Tällä lailla se tapahtui", alkaa Kesämyrsky. Alku toimii uteliaisuuden herättelijänä ja säilyttää vielä edessä olevat salaisuudet juonen pääpiirteiden auki julistamisesta huolimatta. Sama tehokeino toistuu romaanin eri osien alussa. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Totuus tulee vähitellen kerros kerrokselta esiin eri fokalisoijien avulla. 

Kesämyrskyn maailma on steampunk-henkinen vaihtoehtoinen Englanti, jossa on ilmalaivoja ja salaperäinen patentoitu energianlähde nimeltä indigo. Sen edistynein kaupunki on lentoajoväyliä täynnä oleva Queensbridge. Jostain syystä en ollut hoksannut IG-arvioista, ettei teos ole realismia, joten olin aluksi hieman yllättynyt. Mutta mikäs siinä, sopii minulle. En yleensäkään lue lukulistalleni päätyvistä teoksista kovinkaan tyhjentävästi, jotta en spoilaantuisi liikaa. Ihan odotuksieni mukaista huvilakesä-/murhamysteerijännitystä Kesämyrskyssä ei ole, sillä kerronta palaa tuon tuostakin aiempiin tapahtumiin ja kahden nuorisojengin välisiin kiistoihin. Jännitys uupuu ja tunnelma on ennemmin outo kuin jännittävä. Kaupunkitakaumia enemmän minua kiinnostavat huvilan tapahtumat, hetkien pysähtyneisyys ja kerronnan viipyilevyys, henkilöhahmojen eri persoonallisuudet ja mielenliikkeet. 

Kesämyrsky ei kiehtovista henkilöhahmoistaan, omaperäisyydestään ja taidokkaan soljuvasta tarinankerronnastaan huolimatta ole teos, joka kolahtaisi minuun. En ole romaanin kohderyhmää, enkä saa siitä itselleni sen kummempaa ajatuksenruokaa. Henkilöhahmot tuntuvat kovin pikkuvanhoilta, mutta kuitenkin niin nuorilta, etteivät puhuttele. Enorannan kirjallisista lahjoista tulee silti sellainen olo, että haluaisin lukea lisää. Kirjoitustyyliä ei voi olla ihailematta. Ehkä perehdyn Enorannan muuhun tuotantoon vielä. 

Kenelle? YA-kirjallisuutta ja sateenkaarirakkautta kaipaaville, tunnelmoiville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Annan ja Riikan tyttökirjapiiri jatkaa Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta suoraan Salaiseen puutarhaan (The Secret Garden 1911, suom. 2006) Oma lukemiseni takkusi Pikku prinsessan kanssa, mutta Salainen puutarha on jo heti alkumetreiltä kiinnostavampi ja paremmin kirjoitettu kuin edeltäjänsä. 

On huomattavasti miellyttävämpää lukea ikävästä kuin kaikin puolin täydellisestä päähenkilöstä. Ilahduttavan romaanista tekee, että sen päähenkilöt myös kasvavat romaanin aikana. Salainen puutarha alkaakin lähes päinvastaisesta lähtötilanteesta kuin Pikku prinsessa. Mary on äkäinen pieni tyttö, jonka tekemisiä kukaan ei ole rajoittanut tai valvonut. Marylla on ollut Intiassa oma palvelijansa, joka on seurannut häntä kuin varjo ja jota hän on saanut käskyttää sydämensä kyllyydestä. Vanhemmilta ei Marylle huomiota heru. Kun kolera iskee Maryn kotikylään ja vie hänen vanhempansa ja palveluskunnan mukanaan, jää Mary yksin. Loput palvelijoista eivät edes muista koleraa paetessaan, että taloon on jäänyt pikkutyttö. Niin näkymätön ja merkityksetön Mary on ollut. 

Mary joutuu Englannin Yorkshireen sukulaissedän kartanoon, jossa hänen on yhtäkkiä opeteltava pärjäämään yksin. Maryllä käy tuuri, sillä häntä palveleva Martha ei ole kovinkaan hyvä tai hienostunut palvelija. Martha ihmetteleekin ensimmäisenä, eikö tyttö muka osaa itse pukea. Mary joutuu ensimmäistä kertaa ottamaan vastuuta itsestään ja muuttamaan tapojaan. Englannissa palvelijoita ei niin vain hyppyytetäkään ja aamiaispuuro on mitä on.

Valtavassa talossa ei ole kuin kaksi huonetta, joissa Maryn on lupa oleilla. Saadakseen aikansa kulumaan Mary alkaa vaellella talon puutarhoissa. Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, jonka herra Craven on sulkenut edesmenneelle vaimolleen sattuneen tapaturman jälkeen. Puutarha on ollut jo kymmenen vuotta lukittuna, mutta Mary päättää etsiä sen oven. Hänen apunaan toimii ystävällinen punarinta, josta tulee Maryn ensimmäinen ystävä. 

Salainen puutarha on lämminhenkinen romaani, jossa riittää huumoria ja hyväntahtoisuutta. Se on helppo nähdä klassikkoteoksena, joka on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikona. Puhuttelevan kasvutarinan (niin Maryn kuin Colininkin) lisäksi teos sisältää ihastuttavia nummi- ja puutarhakuvauksia. Oma suosikkijaksoni kirjasta on, kun fokalisoijaksi pääsee hetkeksi tuttu punarinta. Erityisen huvittavana puolestaan pidän sitä, miten kiukkuinen Mary näkee kaikkia määräilevässä nuoressa herra Colinissa intialaisen ruhtinaan elkeitä, eikä tunnista tässä samanlaista tylyä käytöstä kuin entisessä minässään. Kuitenkin juuri Mary omassa äkäisyydessään saa kaikkien kumartaman pikkutyrannin taltutettua. 

Mary nipisti huulensa yhteen. Hän ei osannut ottaa toisia huomioon yhtään sen paremmin kuin Colinkaan, eikä hän aikonut antaa pahantuulisen pojan estää häntä tekemästä sitä, mistä hän eniten piti. Hän ei osannut sääliä lainkaan niitä onnettomia, jotka ovat sairaita ja hermostuneita eivätkä ymmärrä hillitä itseään vaan tekevät muutkin samanlaisiksi. Kun hänen päätään oli särkenyt Intiassa, hänen mielestään muidenkin olisi pitänyt potea samaa tai jotain yhtä epämiellyttävää vaivaa. Ja hän oli uskonut, että oli ollut oikeassa, mutta nyt hän uskoi tietenkin, että Colin oli väärässä.

Pikku prinsessan tavoin Salainen puutarha on opettavainen tarina. Siinä ulkoilmalla, liikunnalla ja tahdonvoimalla on suuri merkitys. Tätä tahdonvoimaa ja sanojen ja intention mahtia Colin kutsuu taikuudeksi:

”Taikakeinoja on tietysti paljon”, hän sanoi viisaasti eräänä päivänä. ”On pakko olla. Mutta ihmiset eivät tiedä sitä eivätkä osaa käyttää niitä. Ehkä aluksi voi pelkästään sanoa, että hyviä asioita tapahtuu, kunnes tosiaan saa ne tapahtumaan.”

Tämä on kirja, jossa käännöksellä on väliä! Riikka luki vuoden 1971 käännöksen, kun taas minä uudemman Sari Karhulahden käännöksen vuodelta 2006. Omani oli oikein mainio ja yorkshirelaista murretta kompattiin puhekielisyydellä. Vuoden 1971 versio sisälsi puolestaan vanhahtavampia sanoja ja oli kirjakielisempi. 

Eroavaisuuksien bongaus lähti liikkeelle, kun vertailimme kirjan sisällösluetteloa. Eroja löytyy pelkän kielen lisäksi sisältöä myöten. Vuoden 2006 on käännetty huomattavasti kristillisempään suuntaan kuin vuoden 1971 käännös, jossa Colin laulaa lähes panuskonnollisesta käyvän kiitoslaulun ilman yhtä vahvoja siteitä nimenomaan kristinuskoon. Uudemman version kiitoslaulu ei jätä tällaiselle tulkinnalle sijaa. Vastaavanlainen ero on huomattavissa myös mm. Susan Sowerbyn vastauksessa siihen, uskooko hän taikuuteen. Kristillisyys tuntuu romaanissa päälleliimatulta ja mieleemme tuleekin, että kirjailija on ottanut sen mukaan teokseen sisällytetyn taikuuden tematiikan rinnalle kosiskellakseen aikalaisiaan ja tehdäkseen kirjasta sisällöllisesti hyväksyttävämmän. Väljemmin käännetty vuoden 1971 käännös on mielestäni hieman vähemmän uskonnollisena tässä mielessä parempi, vaikka muuten tykkäsinkin kovasti lukemastani uudemmasta käännöksestä.

Sunnuntaina aiomme vielä katsoa romaanista tehdyn vuoden 1993 elokuva-adaptaation. Mietimme kirjakeskustelussamme, että jos Salainen puutarha olisi lähempänä nykypäivää kirjoitettu romaani, olisi siihen varmaankin sisällytetty jonkinlainen romanssi ja Marysta ja Colinista tehty kaukaisemmat sukulaiset kuin serkukset. Tällöin hahmot olisivat todennäköisesti myös hieman vanhempia kuin 10-vuotiaita. Jossakin elokuvaversiossa käsittääkseni näin on asioita oikaistukin. 

Salaisesta puutarhasta on tehty myös tänä vuonna julkaistu uusi elokuvaversio, jossa komeilee Colin Firth. 

Kenelle? Tyttökirjoja nostalgisoiville, ihanaa hyvänmielenkirjallisuutta kaipaaville ja tietenkin lapsille.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kuuntelen John Irvingin Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981) äänikirjana ja nautin lukijan eläytymisestä. Lukija on juuri sellainen, joka onnistuu värittämään tarinaa ja painottamaan joitakin repliikkejä ja sanoja juuri oikein. Eggin "Mitä?"-huudahdukset muiden suusta kuulostavat kaikuna aivan Eggiltä. 

Olen jutellut kaverini kanssa teoksesta ennen sen lukemista. Hän on  kertonut sen olevan lempiteoksensa. "Miksi?" kysyn minä. Kaverini miettii hetken ja sanoo, että pitää niin kovasti siitä, miten teoksessa kuvataan isoa perhettä. Hän on ainokainen, kuten minäkin. Jokin niin monessa sisaruksessa vetoaa häneen. Omaksi lempikirjakseni Kaikki isäni hotellit ei aivan yllä, mutta suurperhettä se kuvaa upeasti. 

John Berryllä on kaksi sisarta ja kaksi veljeä: omapäinen ja kaikkien ihailema Franny, Lilly, joka pinnistelyistään huolimatta ei kasva ja joka havaitsee enemmän kuin muut, Frank, joka tykkää pojista ja Egg, joka pelkää kääpiöitä ja jolla on huono kuulo. Tarinan minäkertoja John on puolestaan rakastunut sisareensa Frannyyn. Tästä tulee jonkin verran mieleeni Paul Austerin Näkymätön, jossa päähenkilön rakkaus sisareensa ei sekään ole täysin sisarellista. Ihailtavaa Berryn perheessä on, miten hyvin he pitävät yhtä ja puhaltavat yhteen hiileen. Berryn perhe on nimittäin Perhe isolla p:llä. Ketään ei jätetä. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, että kaikki ovat sekaantuneita toistensa asioihin. "Franny oli meidän johtajamme: jos hän hukkuisi me kaikki olisimme hukassa. Me kaipasimme hänen mielipidettään ennen kuin osasimme löydä suunnitelman lukkoon."

Perheen vanhempien Winslown ja Maryn tarina alkaa moottoripyörää ajavasta karhusta, State o'Mainesta, ja hotellista, jossa kumpainenkin on rahattomana töissä. Karhun omistaja on juutalainen Freud, erikoinen mies, jolla on näkemys siitä, mitä Winslown ja Maryn tulisi elämällään tehdä. Freudin visiota seurataan vielä vuosikausien jälkeenkin, kun kaikki lapset ovat jo koulussa. Karhusta tulee Winslown ensimmäinen karhu.

Toistuvia elementtejä tarinassa ovat perheen lemmikkikoira Suru, joka löytää aina uuden olomuodon ja jonka uutta ilmestymistä saa odottaa lähes kauhulla, karhu (hyvässä hotellissa on oltava karhu) sekä Hotelli New Hampshire. Ja tietysti jo mainitsemani Eggin kaiku. 

Kaikki isäni hotellit sisältää kirjavaa, hulvatonta dialogia, joka saa suupielet nousemaan. Teoksen huumori on mustaa ja tehokasta sellaista. Perheen eri persoonallisuudet tulevat esiin heille tyypillisinä puheenparsina ja aiheina, joista he mielellään puhuvat. Isä Winslow toistelee Herra Jeesusta, kun taas Franny haluaa kuulla seksistä ja keskeyttää vanhempiensa tarinan tuon tuostakin kommenteillaan. Seksi onkin teoksessa vahvasti läsnä. 

Romaanin tapahtumien aikahaarukka on iso ja hahmojen kehityssuuntia voi arvailla tarinan edetessä. Ehdottomaksi suosikikseni nousee Lilly, joka on pieni, mutta sitäkin tarkkanäköisempi. Lilly näkee yhtäläisyydet kirjallisuuden ja tosielämän välillä, ja Kultahatun loppu jää vaivaamaan häntä. Se on Lillystä lähes täydellinen ja siksi saavuttamaton. Tavoiteltu asia vain loittonee yhä kauemmas, pysyen aina saavuttamattomissa. Juuri Lillyn tarina myös koskettaa minua eniten. 

”Lillyllä on Weltschmerz”, sanoi Frank. ”Meillä muilla on ahdistus, Lillyllä maailmantuska. Me muut murehdimme, me muut vain kärsimme. Mutta Lillyllä”, Frank sanoi, ”Lillyllä on todellinen Weltschmerz sitä ei pitäisi kääntää ’elämään väsymiseksi’”, Frank luennoi, ”se on aivan liian laimea ilmaus Lillyn ahdistukselle. Lillyn Weltschmerz on maailmantuskaa”, Frank sanoi. ”Kirjaimellisesti. Welt tarkoittaa maailmaa ja schmerz tuskaa. Kipua, oikeaa jomotusta. Lilly on sairastunut maailmantuskaan”, Frank kiteytti.

Tapahtumia romaanista ei puutu. Ne ovat absurdeja ja uskomattomia. Myös julmia, todella karuja asioita tapahtuu. Silti Irving onnistuu kuvaamaan kaiken niin, että loppufiilis teoksesta on sydäntälämmittävä. Elämä on satua. Teos itse asiassa loppuu niin hienosti, että se ropauttaa teokselle lisäpisteitä minun silmissäni. 

Kenelle? Perheistä ja mustasta huumorista pitäville, hauskaa luettavaa kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.