Olin hänen muusansa,
hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.
Siitä on kauan; se
tapahtui eilen.
Muistan kyllä
rakkauden.
Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.
Piirros oli muita yksityiskohtaisempi
ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella
kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon
ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa
tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita.
Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?
Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.
Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue
muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu
kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn
raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn
ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen
illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa
yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.
Kynnyksellä seisoi Edwardin
morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi,
että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole
jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”
Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.
Vaan kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.
Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?
En halua päästä vapaaksi.
Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.
Olen jokainen
kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.
Olen jokainen naula.
Olen lampun sydän, koukku,
johon takit ripustetaan.
[...]
Olen jokaisen
huoneen ilma.
Olen kellon
osoittimet ja niiden välinen tila.
Olen ääni, joka
kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.
Olen ikkunasta
loistava valo, jota ei voi olla olemassa.
Olen yksinäisyyden
keskellä pimeässä loistavat tähdet.
Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.
Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.
Birchwood Manor oli sellainen
paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka
nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet
talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin
jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon
koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward
siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin
lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli
erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin
oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.
Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.
Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.
