Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Kevin Kwanin Crazy Rich Asians (2013) päästää tirkistelyn makuun. Millaista on niiden aasialaisten elämä, jotka ovat järkyttävän rikkaita? Nicholas Young on niin rikkaasta perheestä, että hänet on kasvatettu olemaan edes ajattelematta rahaa. Kun newyorkilaisessa yliopistossa opettava Nick päättää kutsua tyttöystävänsä Rachel Chun mukanaan parhaan ystävänsä häihin ja kesäksi Singaporeen, yrittää Nickin serkku Astrid varoitella Nickiä. Hänen pitäisi jotenkin valmistella Rachelia Nickin perheen varalta. Nick vain ei ymmärrä mitä valmistelemisen aihetta hänen perheessään on. Rachel ei ole kuullut juuri mitään Nickin perheestä, mutta Rachel kyllä näkisi sitten ja sulautuisi joukkoon. Tulevat häät nyt vain sattuvat olemaan koko Aasian kohutuimmat häät, mikä sekin selviää Rachelille vasta Singaporessa.

Teoksesta on nyt kohuttu, kun tänä vuonna elokuvateattereihin tullut Crazy Rich Asiansista tehty elokuva pääsi Golden Globe Awards -ehdokkaaksi. Odotukseni olivat korkealla teoksen suhteen, sillä en ole koskaan nähnyt näin paljon vaivaa jonkun kirjan metsästämiseen. Lukupiirimme päätti kuun alussa, että lukisimme seuraavaksi Crazy Rich Asiansin. Katsoimme, että Oodi aukeaisi sopivasti seuraavana päivänä ja siellä näyttäisi olevan pokkarihyllyssä 9 kappaletta kyseistä kirjaa. Seuraava päivä ja avajaiset tulivat, mutta pokkarihyllyä ei ollut. Seuraavana maanantaina pokkarihyllystä ei ollut tietoakaan. Kuin onnen kaupalla saimme viimeiset 3 kappaletta luettavaksemme saman viikon torstaina, kun pokkarit olivat ilmestyneet Oodiin pöydille pinottuina.

Vaivannäkö palkittiin, ja lukupiirimme otti Crazy Rich Asiansin vastaan positiivisesti. Kaikki olivat tykänneet. Erityistä kiitosta sai miten teoksen henkilöhahmoja kuvattiin kepeällä, hyväntahtoisella huumorilla. Hahmot elävät todella kuplassa ja käyttäytyvät naurettavasti, mutta heille kaikki on normaalia. Carolin saadessa hepulin ja hänen hätiin kutsuman Sisar Gracien tuhotessa vanhoja historiallisia esineitä, ovat Carolin ystävät huolissaan siitä että Carol nyt tuhoaa omaisuuttaan ja tulee vielä katumaan, eivät niinkään siitä, että tässä nyt on arvokkaista kulttuuriperintöesineistä ja niiden tuhoamisesta kyse. Ja Astrid ostaa hetken mielijohteesta puolen miljoonan korvakorut, joista ei edes oikeastaan pidä. Suhde rahaan on etäistä, kun sitä todella on.

Kirjan alussa fokalisoija vaihtui meistä kaikista liikaa. Nickin randomit sukulaiset eivät vielä siinä vaiheessa kiinnostaneet, mutta luvut olivat onneksi lyhyitä ja tarinassa päästiin eteenpäin. Olimme hieman eri mieltä siitä, oliko eri hahmojen näkökulmia loppujen lopuksi liikaa vai ei. Olisin mielelläni halunnut lukea hieman enemmän pääparista, ja mielestäni muut henkilöhahmot veivät heidän kuvaukseltaan liikaa tilaa. Tai ehkä Nickille ja Rachelille varattu tila olisi vain voinut tulla käytetyksi hieman toisin, sillä pidin kyllä myös Nickin sukulaisten tarinoista. Muut olivat yksiselitteisen tyytyväisempiä siihen, että teos kuvasi Singaporen kermaa laajemmin ja ettei teos nimenomaan keskittynyt vain Racheliin ja Nickiin. He näkivät Rachelin ja Nickin tarinan ennemmin ikkunana rikkaiden singaporelaisten maailmaan kuin tarinan tärkeinä päähenkilöinä. Heidän tarinansa oli lukupiiriläisistä jopa vähän tylsä ja ehdottomasti kliseinen. Kliseinen se totta kai olikin. Olisin silti kaivannut enemmän valoa mm. Nickin käytöksen Rachelissa herättämiin tunteisiin.

Nickin hahmon näimmekin ongelmallisimpana. Pidimme epäuskottavana, ettei Nick olisi todella tajunnut sukulaistensa olevan niin ylenpalttisen rikkaita ja ettei tämä siksi tajuaisi paljastaa Rachelille etukäteen miteen tai edes varoittaa tätä perheestään. Nickin on täytynyt olla tietoinen perheensä maailmasta, sillä on kuitenkin halunnut irrottautua siitä ja pysytellä New Yorkissa, kaukana Singaporesta. Nick ei pidä perhettään erityisen rikkaana, vaikka hänen isoäidillään on kartano mielettömän kokoisella tontilla keskellä Singaporea, jossa kaikki rakennetaan tiiviisti ja ylöspäin. Lienee aika vaikeaa olla näissä puitteissa tajuamatta, että rahaa suvussa taitaa olla aika runsaastikin.

Nickille rahalla ei tunnu olevan väliä, ja selitykseksi kirjassa annetaankin, ettei Nickille tule mieleen, että raha pitäisi mainita tai siitä pitäisi puhua. Toisaalta Nick ei ole aiemmin joutunut vastakkain sukulaistensa kanssa, ja uskoo isoäitinsä haluavan hänen olevan onnellinen ja siten hyväksyvän Nickilleen tyttöystävän kuin tyttöystävän. Varsinkin kun Nickin serkku Alistair on tuonut Colinin häihin kunnon golddiggerin, taiwanilaisen saippuasarjanäyttelijätyttöystävänsä Kittyn Pongin. Tämän rinnalla Rachel näyttää lähestulkoon pyhimykseltä mitättömine (ja varsin epäilyttävine, kuten myöhemmin selviää) taustoineen.

Moni teoksen hahmo jää ohueksi. Crazy Rich Asians tarjoaa eräänlaisen poikkileikkauksen huippurikkaiden singaporelaisten elämään, mutta ei mene oikeastaan pintaa syvemmälle. Rachel on persoonaton ja hänen ympärillään vain tapahtuu. Hänen reaktionsa tapahtumiin ovat vähäisiä. Myös Nickiltä puuttuu persoonallisuutta – hän on vain nuori, komea ja rikas. Syvimmälle päästään Nickin serkun Astridin ja tämän miehen Michaelin tarinassa. Uskottavimmaksi hahmoksi puolestaan julistimme yksimielisesti Eddien, joka pakkomielteisesti haluaa perheensä edustavan parhaiten pukeutuneena ja joka on hajoamispisteessä, kun hänen lapsensa läikyttää vahingossa Fantaa hänen päälleen juuri ennen häitä. 

Teos vilisee merkkinimiä, joilla pyritään osoittamaan miten mm. Louis Vuitton on köyhän miehen luksusmerkki ja miten paljon rikkaampia Nickin Guccin uusrikkaiden kiinalaisturistien jonoa paheksuvat sukulaiset ovat. Heille ei kelpaa mikä vain, eikä heidän tarvitse uusrikkaiden tavoin olla näkyvästi törsäämässä rahaansa kaikkeen. Vaatteiden ja laukkujen kuvailu ei silti ole liian pikkutarkkaa, eikä Rachelin kohtaamaa yltäkylläisyyttäkään kuvata niin vuolaasti kuin vastaavassa chick litissä varmasti kuvattaisiin. Vain muutama kohtaus todella keskittyy ympäristöön.

”This is my mother’s re-creation of the Hall of Mirrors at Versailles. Get ready”, she warned. Rachel ascended the steps and entered the room, her eyes widening a little. Aside from the red velvet brocade sofas, every single object in the cavernous formal living room appeared to be made of gold. The vaulted ceiling was composed of layers upon layers of gold leaf. The baroque console tables were gilt gold. The Venetian mirrors and candelabra lining the walls were gold. The elaborate tassels on the gold damask curtains were yet a deeper shade of gold. Even the tchotchkes scattered around every available surface were golden. Rachel was completely dumbstruck.

Oma suosikkikohtaukseni Crazy Rich Asiansista on kohtaus, jossa eräs Aramintan polttarivieraista tuskailee rakkauttaan johonkin vähemmän rikkaaseen mieheen. Muut polttarivieraat selittävät hänelle, miten hän ei todellakaan voi jatkaa suhdetta kyseiseen mieheen, sillä hänellähän menee rahaa siihen ja siihen ja tähän ja tähän:

Let’s be generous and assume that Simon is making a measly eight hundred thousand a year. After taxes and CPF, his take-home is only about half a million. Where are you going to live on that kind of money? Think about it – you have to factor a million dollars per bedroom, and you need at least three bedrooms, so you are talking three mil for an apartment in Bukit Timah. That’s hunded and fifty thousand a year in mortgage and property taxes. Then say you have two kids, and you want to send them to proper schools […] Servants and nannies – two Indonesian or Sri Lankan maids  […] Now, what are you going to do about your own upkeep? At the very least, you’ll need ten new outfits per season, so you won’t be ashamed to be seen in public. […] I’ll throw in another twenty thousand for one good handbag and a few pairs of news shoes every season. And then there is your basic maintenance – hair, facials, mani, pedi, brazilian wax, eyebrow wax, massage, chiro, acupuncture, Pilates, yoga, core fusion, personal trainer. […] How are you going to put food on the table and clothe your babies with that? How will you ever get to an Aman resort twice a year? [...] Don’t you see? It’s impossible for you to marry Simon.

Kohtaus kuvaa osuvasti megarikkaiden paineita ja statuksen ylläpitoa. Uusia vaatteita on ostettava joka välissä, ja olemista säätelee odotukset siitä, mitä kaikkea on oltava ja missä määrin. Luonnollisestikin tällöin on oltava tarkkana siitä kehen rakastuu ja kenen kanssa menee naimisiin.

Teoksen konsepti kiinnosti siinä määrin, että saattaisin jopa lukea jatkoakin. Jatko-osat China Rich Girlfriend ja Rich People Problems ovat nekin kirjastossa saatavilla. Elokuva on ikävä kyllä jo poistunut elokuvateattereista, joten en pääse valkokankaalla tätä kaikkea ihailemaan.

Kenelle? Aasialaisesta kulttuurista ja Singaporesta kiinnostuneille, viihteellisestä kirjallisuudesta pitäville.

Edit. Teos on suomennettu 2019 nimellä Ökyrikkaat aasialaiset.

Maya Rodale: Lady Bridget's Diary

Ihana joululukemiseni ja joululomani pelastus Lady Bridget's Diary (2016) on reilusti romantisoitu ja viihteellistetty sekoitus Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Bridget Jonesin päiväkirjaa. Ja mikä parasta, se on ensimmäinen osa supersuositun amerikkalaisen Maya Rodalen Keeping Up With The Cavendishes -sarjaa. Kirja on siis sarjan nimen mukaisesti saanut vaikutteita Kardashianeista. Ja tämä on tietysti juuri se, miksi tähän kirjaan tartuin. En itse asiassa lukemista aloittaessani edes tiennyt, että kyseessä oli Jane Austen -adaptaatio.

It was a truth universally acknowledged that the ton liked to gossip, particularly if the subject contained a lord, a lady and some hint of scandal. So much better if it included a man who never provided fodder for gossip, a lady who was already an object of interest, a dash of impropriety, elements of seduction, hints of a love triangle, and something too outrageous to be believed. The sight of Darcy and Bridget clinging to each other in a lake at a garden party, satisfied all requirements.

Ei, ihan näin Lady Bridget's Diary ei sentään ala, vaikka legendaarinen Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslause kirjasta löytyykin. Cavendishien perhe, 3 sisarta ja yllättäen herttuan arvonimen saanut veli, matkustavat Amerikasta isänsä synnyinmaahan Englantiin kokeilemaan aateliselämää esiliinanaan Durhamin herttuatar Josephine Cavendish, sisarusten täti. Cavendisheille perhe on kaikki kaikessa, ja heidän on pysyteltävä yhdessä, ihan niin kuin Kardashianit. Sisarusten jakautuminen kahdelle eri mantereelle ei tule kysymykseenkään, minkä vuoksi koetuksella on yhtälailla kaikkien heidän sopeutumisensa. Cavendishien sisarien käytös nousee kuitenkin skandaaliksi jo heidän debyyttitanssiaisissaan, kun Lady Bridget kaatuu selälleen tanssilattialle. Nuoret ja komeat veljekset Rupert ja Lord Darcy (tai Looord Darcy, kuten Bridget häntä myöhemmin tulee kutsumaan) auttavat Bridgetin ylös. Eikä kukaan ole heitä esittelemässä!

Lord Darcy on Lady Bridgetin vastakohta. Hän on kaikkea sitä mitä englantilaisen herrasmiehen kuuluukin olla, säätytietoinen, kohtelias, hyvätapainen. Eikä amerikkalainen Bridget osaa edes puhutella ihmisiä oikein. Hän on elinvoimainen, tunteikas ja täysin uusi Lontoon seurapiireissä. Darcy on myös veljensä vastakohta, sillä Rupert on hurmaava ja ystävällinen, kun taas Darcy on tuima ja tuntuu vihaavan Bridgetiä. Hän saa  Bridgetin päiväkirjassa nimen Dreadful Darcy ja perään listan kaikista niistä asioista, joita Bridget hänessä vihaa. Rupertista (jonkinlainen sekoitus herra Bingleya ja herra Wickhamia [?!]) kehkeytyy sen sijaan oitis Bridgetin hyvä ystävä ja sulhaskandidaatti.

Lady Bridgetissä yhdistyy Kardashianien skandaalit ja Bridget Jonesin sosiaalinen kömpelyys ja huonot esittelytaidot. Cavendishit ovat jatkuvasti juorupalstojen aiheena, eikä heitä parhaansa mukaan välttelevä Lord Darcy -parka pääse heitä pakoon.

By Friday, Darcy had had enough.

The Americans had thoroughly invaded England, the haute ton, and his life, even though Darcy had done his best to avoid them. They were in attendance at nearby every soiree. He saw the ladies at the opera and he frequently saw the duke riding in Hyde Park during  the early morning hour […]

There were endless mentions of them in the newspapers that his butler ironed each morning and placed at the breakfast table.
One American in particular plagued him especially: Lady Bridget. And it was through no fault of her own.

Lady Bridget's Diary on älyttömän mukaansatempaava ja hauska! Se on täynnä ihastuttavaa sarkasmia ja viihdyttävän humoristisia kohtauksia. Fokalisaatio vaihtelee herkullisesti Bridgetin ja Lord Darcyn välillä valottaen Lord Darcyn karkailevia ajatuksia ja tuskaista kamppailua Lady Bridgetin herättämän kaipuun kanssa. Lord Darcy ei nimittäin haluaisi mitään enemmän kuin suudella Bridgetiä, mikä ei tietenkään olisi millään lailla sopivaa. Lord Darcy on jo pitkään suunnitellut avioliittoa Lady Francescan kanssa, eikä juorupalstojen keskiössä jatkuvasti oleva Lady Bridget ole mitenkään sopiva kreivittäreksi. Ja eihän hän voisi tehdä niin veljelleen. Vai voisiko?

It was impossible not to glance at him [Darcy], quickly, though, so he would not catch her looking. She saw that he had developed a sudden fascination with a silver spoon. It so happened that hers was quite interesting as well. She would have to compliment her hostess on her silverware. 

Teoksen kieli ja tyyli on nykyaikaista, mikä helpottaa historialliseen Lontooseen sukeltamista. Amerikkalaiset sisarukset tuovat siihen myös tuoreen tuulahduksen – he pitävät monia yhteisön sääntöjä yhtä hullunkurisina kuin moderni lukijakin. Claire Cavendish on montaa miestä älykkäämpi ja nauttii älyllisistä haasteista. Englannissa naisen ei kuitenkaan sovi olla älykäs, mistä häntä muistuttaa erityisesti James Cavendishin perijä sovinististakin sovinistisempi herra Collins, joka ei lähestulkoon usko naisten ajattelevan ollenkaan.

It was another evening and another ball. Another day spent paying calls, practicing the pianoforte, learning more phrases in French (J’ai faim, je suis fatigue, je wish to stay in bed and read fashion periodicals). Hours were spent preparing – hair was curled and styled, dresses prepared, corsets tightened, cheeks pinched.

Cavendishin sisarusten on navigoitava yhä uusien tanssiaisten lomassa ja yritettävä välttää skandaaleja. Ja Lady Bridget kirjoittaa kaikesta päiväkirjaansa listaten syötyjen (tai syömättä jääneiden) kakkujen määrän Bridget Jonesin tapaan. Viittaus Bridget Jonesin päiväkirjaan ei jää pelkkään hauskojen ja purevien päiväkirjamerkintöjen kikkailuun, vaan Lady Bridgetin päiväkirjalla on teoksessa oma tapahtumia jouduttava osansa.

Adaptoitujen seikkojen listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ainakin itse nautin kovasti näiden intertekstuaalisten viittausten tunnistamisesta ilman, että kukaan olisi niitä minulle osoittanut. Tässä piileekin yksi adaptaatioiden suosion salaisuus: ne haastavat lukijan aivot raksuttamaan ja vertaamaan adaptaatiota sen emotekstiin/-teksteihin.

Myös muita intertekstuaalisia viittauksia löytyy: Lontoon seurapiirikaunottaret mm. pukeutuvat keskiviikkoisin vain vaaleanpunaiseen kuten Mean Girls -elokuvassa.

Kenelle? Romanttisista romaaneista nauttiville, Jane Austen -adaptaatioista kiinnostuneille ja viihteellistä kevyttä luettavaa halajaville.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Seurasin yhdessä vaiheessa miten hulluna opiskelukaverini oli Jojo Moyesin kirjoihin. "Okei sori, tää vielä... Koitan seuraavaks lukee jotain muuta ku Moyesia", kaverini pahoitteli lukiessaan jo useampaa Moyesia putkeen. Pitäisiköhän sitä kokeilla ja lukea joku Jojo Moyesin teos? Onhan Jojo Moyes kuitenkin bestseller. Valintani osui sattumoisin kirjastossa paikalla olleeseen Moyesin teokseen Parillisia ja parittomia (The One Plus One 2014, suom. 2017), joka pääsi joululomaluettavakseni.

Teos kertoo erilaisesta Jessistä, joka on 17-vuotiaana saanut tyttärensä Tanzen. Elämä ei ole ollut helppoa, ja Tanzen jälkeen Jess on saanut holhottavakseen myös miehensä lapsen Nickyn. Miehen lähdettyä Nicky on jäänyt.

"Ei siinä sen kummempaa [...] Nicky on minulle kuin oma lapsi. Hän on ollut luonani kahdenvuotiaasta. Hän katsoo Tanzien perään. Sitä paitsi perheitä on nykyään monenlaisia. Muitakin kuin normiperheitä, joissa on äiti, isä ja kaksi pilkku neljä lasta."

Jessin on painettava töitä niin siivoojana kuin tarjoilijanakin. Aikaa lapsille jää vähän, ja ripsiväriä ja silmänrajauksia käyttävää Nickyä kiusataan. Skotlannissa asti järjestettävät matematiikan olympialaiset (Tanzen on osallistuttava!) saavat Jessin pakkaamaan perheensä kuolaavine koirineen miehensä rämäautoon ja lähtemään tien päälle. Matka tyssää lyhyeen, kun poliisi huomaa heidät. Paikalle saapuu herra Ed Nicholls, jonka luona Jess siivoaa ja jonka hän on joutunut auttamaan kotiin baristaan umpikännissä. Herra Nicholls tekee odottamattoman ehdotuksen viedä heidät perille. Matka kestää päiväkausia, koska Tanze ei kestä yli kuudenkympin vauhtia. Herra Nichollsin motiiviksi annetaan, että hän yrittää pakoilla omaa sisäpiirikauppojen romuttamaa elämäänsä entisenä pelifirman johtajana. Jotakin on tehtävä oikein. Hän on sitäpaitsi joka tapauksessa menossa siihen suuntaan sairasta isäänsä katsomaan.

Lukiessa tulee mieleen, että tämä on vähän niin kuin kanavasurffaillessa jäisi katsomaan jotakin satunnaista elokuvaa, joka ei oikeastaan kiinnosta mitenkään erityisesti, mutta joka menee silti paremman puutteessa. Kirjan juoni on kömpelön epäuskottava. Toisaalta moni tosielämän tapahtuma kuulostaa kerrottaessa ihan uskomattomalta. Silti jo kirjan lähtökohta vieraasta miehestä kyyditsemässä epämääräistä ja vähintäänkin vaativaa perhettä on aika cringe. Onneksi kerronta on sujuvaa, ja kirjassa on joitakin oikeasti ihan hellyyttäviäkin juttuja. Niiden liioiteltujen ongelmien seassa.

Jojo Moyes ei itse pidä naisten kirjoittaman kirjallisuuden määrittelemisestä liian usein chick litin alle. Hänestä se rajaa liikaa ja saattaa pitää loitolla lukijoita, jotka muuten saattaisivat lukea näitä laajoja ja tärkeitäkin asioita käsitteleviä kirjoja. Olen samaa mieltä, ja vaikka Moyes luokitellaan usein juuri chick litiksi, ei ainakaan Parillisia ja parittomia vastannut omaa käsitystäni chick litistä. Mutta ehkä tässä onkin kyse juuri siitä mistä Moyeskin puhuu BBC:n haastattelussaan. Chick litin alle mahtuu vaikka mitä.

En oikein tiedä. En sanoisi että Parillisia ja parittomia oli huonokaan. Sanoisin ennemmin, ettei se ollut minun makuuni ja sisälsi liikaa oksentelua ja piereskelyä. Aika omituista huumoria minusta. Nyt olen ainakin lukenut yhden Jojo Moyesin, ja siihen olen tyytyväinen. Toivottavasti muiden joululoman lukuvalinnat ovat osuneet enemmän kohdilleen. Ihanaa joulua kaikille!

Kenelle? Jojo Moyesista ja perhekuvauksista pitäville, helppoa arkista luettavaa kaipaaville.

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 

“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.

Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 

Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi – nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.

Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.

Joanna Russ: Piknikki paratiisissa

Lukupiirimme kolmas teos Joanna Russin Piknikki paratiisissa (Picnic on Paradise 1968, suom. 1988) vei Paratiisiin, lumiselle ja karulle, mutta kauniille turistiplaneetalle, jossa on syttynyt kaupallinen sota. Miksi kirjan nimeen Paratiisi on merkitty pienellä huolimatta siitä, että kyseessä tosiaan on erisnimi, ken tietää. Antiikin Kreikasta poimitun Alyxin on vietävä sekalainen retkikunta turvaan. Tähtävää varten hänen aivoihinsa on ympätty käytetyn kielen sanavarastoa, mutta ei sitten paljon muuta. Hän on kuitenkin tottunut kulkemaan ilman valtavan teknologian avustusta, ja on siksi juuri oikea henkilö retkikunnan johtoon. Muut ovat avuttomia teknologiaan ja mukavuuksiin tottuneita uusavuttomia. Vain tutkimusmatkailija Gunnarilla on mitään tietoa mistään sellaisestakaan kuin suunnista.

Retkikuntalaiset ovat kaikki Alyxia huomattavasti pidempiä, "skandinaavisen pitkiä", ja tunnetasolla Alyxista valovuosien päässä. He käyvät pohdintaa omista minäkuvistaan, puhuvat monimutkaisin teoreettisin käsittein, ja itkevät vuolaasti niin miehet kuin naisetkin, täysin häpeilemättä. Silti oikea suru on tapana jättää kokematta: äitinsä menetyksen äärellä nunnat tarjoavat Irikselle mukanaan kantamaansa huumetta, jolla tämä pääsee pahimman yli. Minkään oikeasti raskaan kanssa ei haluta olla tekemisissä, ja Alyxin arvet, hänen kantama koko historiansa, ovat muista kammottavaa. Ei kukaan halua niin paljon toisesta tietää.

- Piristykää hyvät ihmiset! hän tiuskaisi niin halveksivasti kuin osasi, mikä teitä riivaa? Te ette ole kuolleita ettekä halvaantuneita, niin että pilkettä silmään! Minä olen ollut pahemmassakin kiipelissä ja selvinnyt hengissä; sinä siinä (hän osoitti Machinea) nipistä muut hereille, ole hyvä! Ja lopeta se vollotus! hän torui ja ravisteli Gunnaria kaikin voimin, ajatellen että hänen luulisi ainakin toipuneen. Hän oli sentään itkenyt. Alyxista tuntui kuin olisi joutunut keskelle isokokoisten koiranpentujen laumaa.

Väkivaltaan tottumatton sekalainen seurakunta joutuu koville, kun Alyx paimentaa heitä väkivalloin ja uhkauksin saadakseen heidät pysymään aisoissa. Laulaminen ei käy päinsä, sillä eläimet eivät laula. Jonkin lentäessä taivaalla on jokaisen mentävä äkisti nelinkontin, kuin eläimet, ja toivottava, ettei heitä huomata ihmisiksi. Vaaran uhka on teoksessa koko ajan läsnä, mutta sitä ei täsmennetä. Teoksen läpi kulkee jännite ja lukijaa pidetään varuillaan. Paratiisissa liikutaan kartoittamilla vesillä, joilla voi sattua mitä vain.

Hän potki kuolleen ruumiin tarkasti lumen peittoon. Hän ajatteli että Paratiisi varmaan tuntee heidät kaikki oikein hyvin, itse asiassa hyvin läheisesti, ja kykenee löytämään keinot heidän tuhoamisekseen yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä tai yksin hän on jäljellä tai ketään ei ole jäljellä. 

80-luvulla scifi oli vielä pitkälti miesten genre. Teos on feministisen scifin edustaja ja uranuurtaja. Sen feministisyys on kuitenkin nykylukijasta jo vanhentunutta. Alyxin Machineen kehkeytyvä  suhde on omituinen ja nykyfeminististä jopa ongelmallinen. Feministisintä teoksessa on miesten itkemistä ja sukupuoliroolien hämärtymistä ennemmin itse Alyx. Hän on naissankari, mutta hänen naiseudestaan ei tehdä numeroa. Hän vain sattuu olemaan nainen, ja sattumoisen äärimmäisen pätevä ja vahva sellainen. Teoksessa on ihan luonnollista, että nainen voi olla tällaisessa roolissa.

Ihmetystä Alyxissa herättää minussa se, että Alyx on niin korostetun väkivaltainen – piirre, joka nykyaikanakin liitetään ennemmin miehiin kuin naisiin. Ajateltiinko teoksen kirjoitusaikaan, että voidakseen olla vahva ja sukupuolirooleja rikkova naissankarin on oltava nimenomaan väkivaltainen? Ajatus tuntuu vanhahtaneelta, eikä oikein toimi. Alyxin väkivaltaisuus kuvastaa toisaalta eroa sivistyneen retkikunnan ja sitä ohjaavan barbaarisen muinaiskreikkalaisen naisen välillä, ja on tässä mielessä motivoitua. Alyxista kehkeytyy kummallinen yhdistelmä sisua, väkivaltaa, määrätietoisuutta ja ulkokuoren alta purkautuvia tunteita, jotka puhkeavat esiin yks kaks.

Piknikki paratiisissa ei liikoja selittele. Ei Alyxin tai muiden retkikuntalaisten tunteita, mutta ei myöskään ympäröivää maailmaa. Maailmaa tarkastellaan Alyxin kautta, joka on aikamatkustaja muukalainen niin ajassa kuin paikassakin, eikä tiedä syytä moneen asiaan. Pohjoismaalaisena lukijana tunnistaa vanhan Maan eläimistöä, jota Paratiisiin on tuotu. On karhuja ja on kissapetoja, jotka täplineen ja tupsukorvineen  ovat selvästi ilveksiä.

Kolmantenakymmenentenäviidentenä päivänä he menettivät Raydosin. He eivät menettäneet häntä kissoille, vaikka leirin ympäriltä löytyi suuria tassunjälkiä seuraavana aamuna ja yksi täplikäs otus tuli  puolenpäivän aikaan heitä vastaan: he kiersivät sen varovasti matkan päästä sen sihistessä ja syljeskellessä kallionlohkareen päällä ilmeisen epävarmana tullako lähemmäs vai ei. Se oli alle metrin korkuinen ja sillä oli valtavat paksut tassut – pieni eläin ja paljon kiusaa ---

Omituista Paratiisissa on, ettei eläimistä ole retkikunnalle haittaa. Alyxista alkaa jopa tuntua, että he ovat osana jotakin kummallista koetta, jossa suurin vaara on heidän oma tyhmyytensä.

Suurimmaksi osaksi en kaivannut enempää selityksiä, vaan sitä vain nautti tekstin tyylistä ja kerronnan ajoittaisesta tajunnanvirrasta. Silti kirja hämmensi ja jäi ikään kuin keskeneräiseksi. Lopussa asiat eivät auenneet niin kuin niiden olisi odottanut aukeavan. Teoksen motiivit jäivät epäselviksi. Tämä ehkä selittyy osittain sillä, että Alyxin seikkailuista on tehty kirjasarja, jossa mahdollisesti käsitellään enemmän esimerkiksi Alyxia itseään.

Kenelle? Feministisestä kirjallisuudesta ja scifistä kiinnostuneille.