William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.