Joanna Russ: Piknikki paratiisissa

Lukupiirimme kolmas teos Joanna Russin Piknikki paratiisissa (Picnic on Paradise 1968, suom. 1988) vei Paratiisiin, lumiselle ja karulle, mutta kauniille turistiplaneetalle, jossa on syttynyt kaupallinen sota. Miksi kirjan nimeen Paratiisi on merkitty pienellä huolimatta siitä, että kyseessä tosiaan on erisnimi, ken tietää. Antiikin Kreikasta poimitun Alyxin on vietävä sekalainen retkikunta turvaan. Tähtävää varten hänen aivoihinsa on ympätty käytetyn kielen sanavarastoa, mutta ei sitten paljon muuta. Hän on kuitenkin tottunut kulkemaan ilman valtavan teknologian avustusta, ja on siksi juuri oikea henkilö retkikunnan johtoon. Muut ovat avuttomia teknologiaan ja mukavuuksiin tottuneita uusavuttomia. Vain tutkimusmatkailija Gunnarilla on mitään tietoa mistään sellaisestakaan kuin suunnista.

Retkikuntalaiset ovat kaikki Alyxia huomattavasti pidempiä, "skandinaavisen pitkiä", ja tunnetasolla Alyxista valovuosien päässä. He käyvät pohdintaa omista minäkuvistaan, puhuvat monimutkaisin teoreettisin käsittein, ja itkevät vuolaasti niin miehet kuin naisetkin, täysin häpeilemättä. Silti oikea suru on tapana jättää kokematta: äitinsä menetyksen äärellä nunnat tarjoavat Irikselle mukanaan kantamaansa huumetta, jolla tämä pääsee pahimman yli. Minkään oikeasti raskaan kanssa ei haluta olla tekemisissä, ja Alyxin arvet, hänen kantama koko historiansa, ovat muista kammottavaa. Ei kukaan halua niin paljon toisesta tietää.

- Piristykää hyvät ihmiset! hän tiuskaisi niin halveksivasti kuin osasi, mikä teitä riivaa? Te ette ole kuolleita ettekä halvaantuneita, niin että pilkettä silmään! Minä olen ollut pahemmassakin kiipelissä ja selvinnyt hengissä; sinä siinä (hän osoitti Machinea) nipistä muut hereille, ole hyvä! Ja lopeta se vollotus! hän torui ja ravisteli Gunnaria kaikin voimin, ajatellen että hänen luulisi ainakin toipuneen. Hän oli sentään itkenyt. Alyxista tuntui kuin olisi joutunut keskelle isokokoisten koiranpentujen laumaa.

Väkivaltaan tottumatton sekalainen seurakunta joutuu koville, kun Alyx paimentaa heitä väkivalloin ja uhkauksin saadakseen heidät pysymään aisoissa. Laulaminen ei käy päinsä, sillä eläimet eivät laula. Jonkin lentäessä taivaalla on jokaisen mentävä äkisti nelinkontin, kuin eläimet, ja toivottava, ettei heitä huomata ihmisiksi. Vaaran uhka on teoksessa koko ajan läsnä, mutta sitä ei täsmennetä. Teoksen läpi kulkee jännite ja lukijaa pidetään varuillaan. Paratiisissa liikutaan kartoittamilla vesillä, joilla voi sattua mitä vain.

Hän potki kuolleen ruumiin tarkasti lumen peittoon. Hän ajatteli että Paratiisi varmaan tuntee heidät kaikki oikein hyvin, itse asiassa hyvin läheisesti, ja kykenee löytämään keinot heidän tuhoamisekseen yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä tai yksin hän on jäljellä tai ketään ei ole jäljellä. 

80-luvulla scifi oli vielä pitkälti miesten genre. Teos on feministisen scifin edustaja ja uranuurtaja. Sen feministisyys on kuitenkin nykylukijasta jo vanhentunutta. Alyxin Machineen kehkeytyvä  suhde on omituinen ja nykyfeminististä jopa ongelmallinen. Feministisintä teoksessa on miesten itkemistä ja sukupuoliroolien hämärtymistä ennemmin itse Alyx. Hän on naissankari, mutta hänen naiseudestaan ei tehdä numeroa. Hän vain sattuu olemaan nainen, ja sattumoisen äärimmäisen pätevä ja vahva sellainen. Teoksessa on ihan luonnollista, että nainen voi olla tällaisessa roolissa.

Ihmetystä Alyxissa herättää minussa se, että Alyx on niin korostetun väkivaltainen – piirre, joka nykyaikanakin liitetään ennemmin miehiin kuin naisiin. Ajateltiinko teoksen kirjoitusaikaan, että voidakseen olla vahva ja sukupuolirooleja rikkova naissankarin on oltava nimenomaan väkivaltainen? Ajatus tuntuu vanhahtaneelta, eikä oikein toimi. Alyxin väkivaltaisuus kuvastaa toisaalta eroa sivistyneen retkikunnan ja sitä ohjaavan barbaarisen muinaiskreikkalaisen naisen välillä, ja on tässä mielessä motivoitua. Alyxista kehkeytyy kummallinen yhdistelmä sisua, väkivaltaa, määrätietoisuutta ja ulkokuoren alta purkautuvia tunteita, jotka puhkeavat esiin yks kaks.

Piknikki paratiisissa ei liikoja selittele. Ei Alyxin tai muiden retkikuntalaisten tunteita, mutta ei myöskään ympäröivää maailmaa. Maailmaa tarkastellaan Alyxin kautta, joka on aikamatkustaja muukalainen niin ajassa kuin paikassakin, eikä tiedä syytä moneen asiaan. Pohjoismaalaisena lukijana tunnistaa vanhan Maan eläimistöä, jota Paratiisiin on tuotu. On karhuja ja on kissapetoja, jotka täplineen ja tupsukorvineen  ovat selvästi ilveksiä.

Kolmantenakymmenentenäviidentenä päivänä he menettivät Raydosin. He eivät menettäneet häntä kissoille, vaikka leirin ympäriltä löytyi suuria tassunjälkiä seuraavana aamuna ja yksi täplikäs otus tuli  puolenpäivän aikaan heitä vastaan: he kiersivät sen varovasti matkan päästä sen sihistessä ja syljeskellessä kallionlohkareen päällä ilmeisen epävarmana tullako lähemmäs vai ei. Se oli alle metrin korkuinen ja sillä oli valtavat paksut tassut – pieni eläin ja paljon kiusaa ---

Omituista Paratiisissa on, ettei eläimistä ole retkikunnalle haittaa. Alyxista alkaa jopa tuntua, että he ovat osana jotakin kummallista koetta, jossa suurin vaara on heidän oma tyhmyytensä.

Suurimmaksi osaksi en kaivannut enempää selityksiä, vaan sitä vain nautti tekstin tyylistä ja kerronnan ajoittaisesta tajunnanvirrasta. Silti kirja hämmensi ja jäi ikään kuin keskeneräiseksi. Lopussa asiat eivät auenneet niin kuin niiden olisi odottanut aukeavan. Teoksen motiivit jäivät epäselviksi. Tämä ehkä selittyy osittain sillä, että Alyxin seikkailuista on tehty kirjasarja, jossa mahdollisesti käsitellään enemmän esimerkiksi Alyxia itseään.

Kenelle? Feministisestä kirjallisuudesta ja scifistä kiinnostuneille.