Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Tämä teksti käsittelee Kvanttivaras-trilogian toista osaa, Fraktaaliruhtinasta. Sarjan ensimmäistä osaa koskevan kirjoituksen löydät täältä.

Hannu Rajaniemellä on Fraktaaliruhtinasta (The Fractal Prince 2012, suom. 2013) kirjoittaessaan ollut mielessään Tuhannen ja yhden yön tarinat. Sen huomaa. Teoksen kerronnallinen rakenne on haastava, ja lukujen välillä ehtii varsinkin alussa jo mennä hieman sekaisin siitä, mihin tarinassa oikein jäätiin. Fraktaaliruhtinas pitää sisällään kehyskertomuksen, joka sisältää kaksi eri sisäiskertomusta, varkaan narratiivin ja Maan asukkaan Tawaddudin narratiivin. Tawaddudin narratiiviin sisältyy puolestaan vielä sisäiskertomuksen sisäiskerkertomuksia, joita Tawaddud ja muutama muukin kertoo. Mukaan mahtuu myös Sotamielen ja chenin kertomukset.

Tuhannen ja yhden yön tarinoissa prinsessa Šeherazade kertoo tarinoita kuningas Šahryārille henkensä pitimiksi. Kuninkaalla on nimittäin paha tapa tappaa aina vaimonsa ja naida uusi morsian seuraavana päivänä. Estääkseen karua kohtaloa osumasta kohdalleen prinsessa viihdyttää kuningasta tarinoilla, joita tämä ei voi vastustaa.

Tarinoilla on merkityksensä myös Fraktaaliruhtinaassa. Villikoodin saastuttamassa Maassa tarinoilla ujuttaudutaan ihmisten mieliin ja niillä voidaan vallata toisen ruumis. Niillä myös punoudutaan yhteen, yhdistetään oma ja toisen mieli. Lisäksi tarinat ovat eräänlaista valuuttaa. Mutta kerrottujen tarinoiden on oltava tositarinoita, sillä valheelliset tarinat ovat vaarallisia.

Maa on muuttunut eksoottiseksi paikaksi, ja vallitseva kulttuuri muistuttaa enemmän orientaalista Itää kuin Länttä. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä orientti on historiallisesti käsitetty jokseenkin takapajuisena, joskin kiehtovan eksoottisena tarinoiden tyyssijana. Toisaalta Fraktaaliruhtinan Maahan on takapajuinen ja rapistunut. Sobornost-teknologia on pitkälti poissa kuvioista, sillä se vetää villikoodia puoleensa kuin magneetti. Oublietten kaltaista gevulotien ja ulkomuistien kaltaista teknologiaa ei myöskään Maasta löydy. Teknologian sijaan todellisuutta hallitaan primitiivisillä sanoilla ja symboleilla. Mutta kai sekin on jotain, että on ainut  jäljelle jäänyt Maan sivilisaatio?

Teoksessa Maan ainoa asutettu kaupunki on orientalistinen, aavikon ympäröimä Sirr. Sirriä ja sen asukkaita suojelevat sinetit, jotka pitävät symboleillaan villikoodia loitolla. Aavikko on vaarallista aluetta, eikä sinne ole kevyin mielin menemistä. Aavikolle on kuitenkin haudattuna tarinoita ja sieluja, joilla käydään kauppaa.

Ympäröivää maailmaa on Maassa mahdollista muokata mieleisekseen, mikäli tuntee salaisia nimiä. Salaiset nimet ovat sanoja ja nimiä, vanhoja symboleja, joilla on uniikit vaikutukset.

Tawaddud pitää tunteesta, jonka salaiset nimet hänessä herättävät. Lapsena niiden opettelu vaati sinnikästä harjoittelua Khairemonin tuikeassa ohjauksessa. Tawaddud oppi tekemään mielikuvaharjoituksia, joissa käytiin läpi salaisten nimien alati vaihtelevia muotoja. Hän toisteli nimien syntytavuja kerta toisensa jälkeen painaakseen ne visusti mieleensä ja harjoitteli piirtämään niitä vastaavat kirjoitusmerkit niin täydellisesti, että siveltimenvetojen soljuvat ja yhteen sulautuvat muodot löysivät lopulta tiensä hänen uniinsakin.

Mieleeni nousee taannoin lukemani Lana Del Reyn haastattelu, jossa tämä kertoi uskovansa sanojen voimaan ja siihen, että sanat ovat "viimeinen olemassa oleva magian muoto". Fraktaaliruhtinaan Maassa näin ainakin on. Salaiset nimet toimivat kuin taikasanat, vaikka kyse lienee pikemminkin todellisuutta muokkaavista komennoista. Ajatus sanojen voimasta on mielenkiintoinen. Jäsennämme jatkuvasta maailmaa sanoilla ja merkityksillä, merkeillä ja symboloilla. Esimerkiksi se, mitä värejä erotamme toisistaan, riippuu kielestämme. Miksei todellisuus sitten jollain tapaa olisi kytköksissä niihin merkityksiin ja sanoihin, joita sille annamme?

Sotamieli ei voi sietää chenin virtuaalimaisemaa, joka koostuu yksinomaan kielellisistä symboloista. Maisema muistuttaa zeniläisen taiteilijan maalausta: valkoiselle paperille piirrettyjä siventimenvetoja, joista muodostuu sanoja ja edelleen erilaisia objekteja - kallio, silta, mustavalkoista rantaa vasten lyövä aalto. Kaikki muodot ja kuviot ovat abstraktioita, samalla kertaa sekä merkitsijä että merkitty. 

Merkitsijä ja merkitty, no niinpä niin. Rajaniemi tuntee semiotiikkansa. Kielellä ja merkeillä ylipäänsä on Fraktaaliruhtinaassa mitä keskeisin rooli, mikä yllätti ainakin minut. Jälleen kerran Rajaniemi loistaa myös kirjallisuuden tuntemuksellaan, sillä Kvanttivarkaan tavoin Fraktaaliruhtinas on täynnä intertekstuaalisia viitteitä. Lisäksi Rajaniemi on ujuttanut Fraktaaliruhtinaaseen aimo annoksen suomalaisuutta. Teoksessaa nimittäin käydään avaruussaunassa. Löylyn heitto toimii päinvastoin kuin meillä: isoon vesikuplaan heitellään saunakiviä.

”Miten tämä saunominen varsinaisesti toimii?”
”Aivan ensimmäiseksi meidän pitää riisuutua.”
Varas epäröi. ”Nyt hetikö?”
”Vaatteet pois vain.”
Varas henkäisee terävästi, kääntyy selin ja alkaa kuoriutua kömpelösti vaateparrestaan. ”Saisinko pyyhkeen?” hän kysyy, mutta Mieli on jo antanut toogansa valahtaa yltään ja siirtynyt löylyn suloiseen lämpöön.

Kaiken kaikkiaan Fraktaaliruhtinas on kiehtova tarinoiden vyyhti, josta tykkäsin ehkä jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta. Sen saunakohtaus on kirjan hauskinta antia ja epäilemättä kirjoitettu pilke silmäkulmassa.

Kenelle? Scifistä, tarinoista ja sanojen voimasta kiinnostuneille ja mielikuvitusta omaaville.