Dan Brown: Inferno

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.