Danielle Trussoni: Enkelikaupunki

Tämä teksti käsittelee Danielle Trussonin Enkelioppi-kirjan jatko-osaa Enkelikaupunkia (Angelopolis 2012, suom. 2014), ja se sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia Enkeliopista. En suosittele lukemaan tätä mikäli aikeissasi on vielä lukea Enkelioppi. Enkelioppia käsittelevän kirjoitukseni löydät täältä.

Ennen kuin Verlaine oli löytänyt elämänsä rakkauden kuolleena Eiffel-tornin juurelta, hän oli aavistanut tämän kuolevan. Evangeline oli usein ilmestynyt hänelle unessa aavemaisena, valosta kudottuna hahmona. Ilmestys oli puhunut, ja ääni oli kaikunut Verlainen mielen käytävillä. Sanoja oli ensin mahdoton kuulla, mutta kun hän oikein höristi korviaan, ne voimistuivat. Tule luokseni, Evangeline oli sanonut leijuessaan Verlainen yllä.

Yli kymmenen vuotta Enkeliopin loppuhuipennuksen tapahtumien jälkeen enkelinmetsästäjäksi kouluttautunut Verlaine löytää revityn nefilinaisen ruumiin. Ruumis on ajokortin mukaan Evangelinen –  siis mitä? Olen palanut halusta lukea lisää nimenomaan Evangelinesta, mutta tässä sitä mennään. Joudun laittamaan kirjan pois ja miettimään haluanko jatkaa. Rakastavaisten jälleennäkemistä ei siis ainakaan olisi tiedossa.

Jatkan, ja Evangeline on kuin onkin elossa. Haluamaani en tältä kirjalta silti saa. Voitettuaan kaksintaistelun pahamaineisen emi-enkelin kanssa Evangeline yllättäen antautuu, ja emi-enkeli vie hänet Verlainen silmien edestä. Verlaine ryhtyy opettajansa Brunon kanssa enkelijahtiin tarkoituksenaan pelastaa Evangeline. Vihjeenä hänellä on ainoastaan Evangelinen vieneen emi-enkelin henkilöllisyys sekä kultainen Fabergé-muna, jonka Evangeline ehti hänelle antaa ennen taistelua. Munan perässä on ollut liuta nefilejä. Ja jos nefilit ovat siitä kiinnostuneita, on sen oltava arvokas. Takaa-ajo johdattaa heidät Pietariin ja Eremitaasin enkelitaidekokoelmiin. Uutena tuttavuutena kirja esittelee Eremitaasissa työskentelevän venäläinen enkelitutkijan Veran, jonka kanssa Verlainella on joskus ollut juttua.

Toivoisin, että en olisi lukenut Enkelikaupunkia. Periaatteisiini kuuluu, että en yleensä lue lukemistani teoksista mitään ennen niihin tarttumista. Jos kuulen joltakulta jotain, niin kuulen, mutta tietoa en niistä etsi. Nyt olisin toivonut, että olisin lukenut. Niin taianomaisen maagisen ja lumoavan ja samalla järisyttävän lukukokemuksen kuin mitä Enkelioppi on jälkeen toivoo, että tarinalle olisi jatkoa. Nyt jälkikäteen toivoisin, että ei olisi. Enkelikaupunki ei vastaa mitään niistä odotuksista, joita minulla Enkeliopin jatko-osaa kohtaan oli.

Ensinnäkään Evangeline ei ole päähenkilö. Evangeline ei ole teoksessa edes oikeastaan kunnon toimija vaan objekti. Häntä etsitään, häntä ihmetellään, hänestä puhutaan, hänen vertaan sorkitaan. Evangeline itse tekee Enkelikaupungissa varsin vähän. Hänet on redusoitu sivustaseurattavaksi hahmoksi Enkeliopin kiehtovan pääroolin jälkeen. Pettymykseni on käsinkosketeltavaa. Enkelikaupunki tarjoaa kyllä lisää tietoa Evangelinen taustasta, mutta ei tämän tunteista, ajatuksista tai merkityksestä. Enkeliopin lopusta tuli sellainen vaikutelma, että Evangeline olisi jotain mullistavaa, suorastaan vallankumouksellista. Uusi alku. Mutta mikä uusi alku se on, joka ei pääse aloittamaan mitään? Evangelinen hahmo jää ohueksi, ja lukijana olen hämilläni.

En pidä Enkelikaupungin historiallisista viitteistä Venäjän Romanoveihin. Ne tuntuvat tunkkaisilta ja oudoilta, kuin jostain historiallisesta romaanista kaapatuilta ja tähän pakotetuilta. Enkelikaupunki on ehkä jo liian kaukana reaalimaailmasta, jotta voisin viittaukset sulattaa. En pidä alun modernista mutta nefilien täyttämästä Pariisista ympäristönä, en pitkistä takaa-ajokohtauksista tai nefilien väkivallan kuvauksista. En pidä laboratorioista, geeniteknologiasta enkä tieteellisistä kokeista, joita Enkelikaupungissa käsitellään. Enää en pidä edes Trussonin kirjoitustyylistä, sillä se on muuttunut. Kerronta ei enää viipyile yksityiskohdissa, ei vihjaile ratkaistavista arvoituksista, ei ihastuta tai tarjoa älyllistä haastetta.

Loppua kohti teos paranee jonkin verran. Mukaan tulee vedenpaisumuksen aikaiset löydöt ja ihastuttavat Noan aikaiset kasvit. Puhtaita enkeleitäkin päästään ihailemaan.

Puutarha oli tulvillaan viherkasveja. Muurien vierellä kasvoi hedelmien painosta notkuvia puita, saviruukuissa kukoisti uskomaton valikoima kaikenlaisia ja kaikenvärisiä kukkia, säleiköissä kiemurteli köynnöksiä, joiden kärhet kiertyivät kiharoiksi kapeassa kuunvalossa. Ilman täytti gardenioiden, ruusujen ja laventelin tuoksu. Pihamaan keskellä solisi kivinen suihkulähde, ja kun he kävelivät aina vain syvemmälle värien ja tuoksujen paratiisiin, Azov tunsi suorastaan leijuvansa ilmansa.

Enkelikaupunki ei yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa. Siinä missä Enkelikaupunki on todella korkeatasoinen, jää Enkelikaupunki huomattavasti sen alapuolelle. Siinä ei ole mitään erityistä, ei mitään mikä erottaisi sen muusta populaarikirjallisuudesta. On kuin Enkeliopin taika olisi rauennut.

En kykene ymmärtämään Trussonin valintoja tätä jatko-osaa kirjoittaessaan. Miksi Evangeline yhtäkkiä luovuttaisi itsensä noin vain vihollisen käsiin? Miksi Verlaine olisi edelleen rakastunut Evangelineen? Miksi kirjan lopetus olisi niin jyrkkä kuin mitä se on? Teos tuntuu kiireessä kokoonkyhätyltä. Sisältöjä ei ole mietitty loppuun. Väkisinkin tulee mieleen, ettei sivujen vähyys ole ehkä sattumaa. Pettymykseni ei varmaan olisi niin suuri, ellen olisi niin rakastanut ensimmäistä osaa. Enkelikaupunki on kaukana sen edeltäjästä, jota edelleen pidän mestarillisena.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta, takaa-ajoista ja vauhdista kiinnostuneille. Niille, joille Enkelioppi oli liian hidas.