"Adamsberg
pysähtyi yhtäkkiä keskelle katua muistikirja kädessään. Nyt ei pitänyt
liikahtaakaan. Lumihiutale, kupla, "aihioajatus" oli tulossa häntä
kohti. Hän aisti sen hitaan lähestymisen aiheuttaman kevyen kahinan ja tiesi,
että nyt piti pysyä paikoillaan, jos halusi katsoa sitä kasvoista kasvoihin,
muuten se saattaisi säikkyä ja kadota."
Näillä
hiilihappokuplilla on Kalmankuoriaisissa ratkaiseva osa
murhien selvittämisessä. Adamsbergin tavanomaisesta poikkeavasta ja erittäin
intuitiivisesta tavasta ratkaista rikoksia on kerrottu Vargasin
Adamsberg-sarjassa ennenkin. Nyt Adamsbergin menetelmiin kaivaudutaan syvemmälle. Adamsbergilla on kyky nähdä sumussa. Hänen mieltään painaa varjo, jonka hän aistii kummallisten
erakkohämähäkkikuolemien yhteydessä. Adamsberg raapustaa muistikirjaansa hiilihappokuplia aiheuttavia sanoja ja lauseita, jotka eivät jätä hänen mieltään rauhaan. Kolme vanhaa miestä kuolee Etelä-Ranskassa
erakkohämäkkien puremiin, vaikka erakkohämähäkin myrkky ei tapa.
Erakkohämähäkit sitäpaitsi ovat nimensä mukaisesti erakkoja ja purevat harvoin.
Jokin ei täsmää, ja Adamsbergin on otettava selvää asiasta. "On raavittava
pistoskohtaa vaikka vereslihalle", kuten Adamsbergin ystävä Lucio sanoisi.
Tapausten tutkiminen murhina on vähällä hajottaa murharyhmän ja ajaa
Adamsbergin viralta.
Rakastan
Vargasia ja Vargasin elävää tapaa kirjoittaa dialogeja. Hänen teostensa henkilöhahmoilla on
ihan oma tapansa puhua. Ylikonstaapeli Veyrenc puhuu välillä värssyin, Danglard puolestaan suoltaa tunnettuja sitaatteja ja Irene,
erakkohämähäkeistä kiinnostunut nettifoorumeilla pyörivä vanha nainen, pyytelee
jatkuvasti anteeksi suustaan pääseviä kirosanoja. Dialogien kautta hahmoista
tulee todentuntuisia — heistä
tulee persoonia. Käydyt dialogit ovat usein humoristisia ja valloittavia.
Huumori onkin se, mikä kantaa läpi Kalmankuoriaisten kammottavien
rikosten.
Toinen
teosta kannatteleva tekijä on itse murharyhmä. Adamsbergin johtama murharyhmä
on nimittäin aivan omaa laatuaan. Siinä kaikki kukat saavat kukkia, kunhan työ
tulee hoidettua ja murharyhmän kopiokonetta rakastava kissa sekä pari pesivää mustarastasta tulee ruokittua siinä ohessa. Sarjan edellisen osan, Hyisiä
aikoja (2015), lopusta on Kalmankuoriaisissa kulunut vain
muutama viikko. Tapauksen ratkaisussa Adamsbergin ydinjoukkoon nousevatkin
Adamsbergin kanssa mukana Islannissa olleet Veyrenc ja Retancourt. Ja pakko
sanoa, että Veyrenc on kyllä varsinainen unelmaystävä. Vaikka hän
työskenteleekin Adamsbergin alaisena, vallitsee miesten välillä lapsuudenystävien
vahva ystävyys. Veyrenc on valmis seuraamaan Adamsbergia vaikka minne, oli kello
mitä tahansa.
Vielä upeampi on Adamsbergin suhde hänen veljeensä Raphaëliin,
jota Adamsberg lähtee tapaamaan saadakseen kuplistaan kiinni: "He
osasivat tulkita toisiaan sen kummemmin miettimättä, ja jos he olisivat voineet
unohtaa naiset, he olisivat voineet tyytyä pelkästään toistensa seuraan. Sen
takia he tapasivat harvoin." Kukapa ei haluaisi jonkun läheisen, jolta saada apua omien selvittämättömienkin ajatusten tulkintaan?
Kuten jo edellä vihjasin, ei Kalmankuoriaiset ole kaikilta
osin mitenkään miellyttävää luettavaa. Kirja sisältää hyvin traagisia kohtaloita,
julmuutta ja käsittämätöntä sadismia. Silti voin sanoa pitäneeni kirjasta. Olen
vannoutunut Vargasin lukija, eikä tämä ollut todellakaan hänen huonoimpia
teoksiaan. Raskas se kyllä on. Kirjan nimestä huolimatta teos sopii myös
ötökkäkammoisille. Henkisesti on valmistauduttava ihan muuhun.
Kenelle? Rikosromaanien ystäville ja hämähäkeistä kiinnostuneille, huumorista pitäville, mutta raskaampaakin tekstiä kestäville lukijoille.
Kenelle? Rikosromaanien ystäville ja hämähäkeistä kiinnostuneille, huumorista pitäville, mutta raskaampaakin tekstiä kestäville lukijoille.
Kiitos avaavasta tekstistä. Se herätti halun lähteä heti kirjastoon.
VastaaPoistaHienoa! Kannattaa kyllä lukea. Ei haittaa, vaikkei ennen olisikaan Vargasis lukenut.
Poista