Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.