Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa on laulaja ja lauluntekijä, jonka ääntä en ole koskaan voinut sietää. Mutta ne taitavat lyriikat! En ole innoissani, kun lukupiiriläiskaverini ilmoittaa, että haluaisi ehdottaa seuraavaksi kirjaksi Maija Vilkkumaan romaania Nainen katolla (2013). Okei no, luetaan sitten. Tässä ei kuitenkaan ole Maijan ääntä, pelkästään Maijan sanat. Ja niistä sanoista minä olen pitänyt.

Teos sai sen ilmestymisvuonna näkyvyyttä aikalailla. Kun julkkis julkaisee kirjan, onhan siitä pidettävä meteliä. Ja kirja myy jo siksi, että kirjailija on valmiiksi kuuluisa. Ei sen tarvitse olla edes niin hyvä, ajattelen. Jo pelkkä nimi kirjan kannessa myy kuitenkin. Tai sitten ei. Kirja ei ole yltänyt vuoden 2013 myydyimpien kotimaisten kirjojen top 20 -listalle. Vaan millainen on Vilkkumaan tuotos?

Nainen on moniääninen teos, joka seuraa kolmea eri henkilöhahmoa. Keskiössä on jonkin suuren luomisesta haaveileva nelikymppinen Silja, joka on saanut sysätä unelmansa syrjään lapsiperheen arjen ja aina poissa olevan miehensä unelmien tieltä. Unelmiaan Silja elää vain sivupersoonansa Gwendolynin seikkailujen kautta. Maahanmuuttovastainen ja kärkeviä mielipiteitä omaava yhden lapsen isä Ville pitää luovan kirjoittamisen kurssia, jolle Silja on ilmoittautunut ja jolle Silja kirjoittelee Gwendolynista. Ville kamppailee oman perheensä kanssa: vaimo rakastaa enemmän viiniä kuin häntä. Juo tonkasta, kun ei halua joutua juomaan kokonaista pullollista kerralla. Ville epäilee, että viiniä menee näin sitäkin enemmän. Kolmantena on Linda, hahmoista nuorin ja vielä opiskelija, silti omaa stand up -koomikon uraansa aloitteleva ja undergroundlehteen kirjoitteleva räväkkä nainen. Linda onnistuu kirjoittamaan sen, minkä sanotuksi saamisesta Silja vain haaveilee.

Nea ei ollut saanut teosta luettua kunnolla. Ei ollut kiinnostanut, eikä epäkiinnostavan kirjan vuoksi stressaantuminen. Teoksessa oli ihan hyviä juttuja, mutta ei juuri nyt mennyt. Itse luin koko kirjan, vaikka jo alusta asti oli selvää, että tämä ei tule olemaan minun kirjani. Nainen katolla sisältää paljon ajatusvirtaa, hahmojen ajatusten suodattamatonta kuvausta useiden kappaleiden, jopa sivujen verran. Asiasta kuin asiasta valitetaan, jopa vaahdotaan. Joissakin sai nyökytellä päätään: niin, onhan se ärsyttävää. Minuun fennistinä osui parhaiten seuraava pätkä (Linda):

Natiivit sanoo ”seinäjokinen” eikä ”seinäjokelainen”, mitä vittua? Musta on ihan perheestä että jotkut vaan päättää että ”me sanotaan seinäjokinen”, ja sitten siihen ei ole muka kellään mitään sanomista. Tai että joku ryhmä voi päättää että ”me sanotaan viintä”, kun pitäis sanoa ”viiniä”, ja sit ne vaan häpeämättömästi sanoo niin vaikka se on väärin. Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että ”Satu” taipuu ”Sadun”, nii sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että ”mä haluun et se taipuu Satun”, missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että ”taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen.” MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin ”Perseen”? Hirveen kätevää, ite päätin!

Nainen katolla on yhden sukupolven teos. Vähän nuoremmasta Lindasta huolimatta teos pyörii 70-luvulla syntyneiden maailmankuvan ja sukupolvimuistojen ympärillä. Osa jutuista on sellaisia, että ne muistaa itsekin omasta 90-luvun lapsuudestaan. Niin kuin Hansonit. Ne resonoivat ja yhtymäkohtia löytyy, mutta muistot esim. kylmästä sodasta ovat puolestaan vieraita. En ole joutunut kokemaan ydinsodan uhkaa, en Neuvostoliittoa. Välillä tuntuu, että olen liian nuori tälle kirjalle.

Kuten edellisestä voi jo päätellä, ei Nainen katolla ole juonikirja. Tapahtumia toki on ja kehitystä tapahtuu, mutta pääosassa ovat sen henkilökuvaukset, pätkät henkilöhahmojen elämästä ja ajatuksista. Jokaiselle on pyritty antamaan oma äänensä, oma tapansa kertoa. Tyyli vaihtelee eri hahmoista kertovien lukujen välillä, mutta tasaantuu loppua kohti.

Vertasin tätä lukiessani Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (lue sitä käsittelevä juttu täältä) lapsikuvauksiin. Nainen katolla kuvaa kotonaan itsensä vangiksi tuntevaa äitiä, Siljaa, jolle lasten hoitaminen on välttämätön urakka. Hän antaa Iidan nukkua pidempään, koska ei jaksa herättää tätä. Seurauksena Iida myöhästyy askartelutunnilta. Syyllisyys omasta kyvyttömyydestä jaksaa vaivaa ja usein.

Kotona hän kirjoittaa Facebookiin ”Kiitos onnitteluista! Olipa ihana ilta eilen, täynnä tanssia ja ystäviä!” ja sitten hän lyyhistyy lattialle Eemelin viereen ja ajattelee että on yksinäinen, yksinäisempi kuin kukaan on koskaan missään ollut. Ja hän miettii, onko näyttänyt juhlineelta rappioäidiltä päiväkodin eteisessä. Varmasti on. Lastensuojelu tulee ehkä ovelle jo tänään. […] Hän katselee Eemeliä ja häntä itkettää ja hän itkee. ”Ei äidillä oo hätää, äiti on vaan väsynyt”, hän sanoo. Eemeli naureskelee ja ottaa häntä lujaa kiinni poskesta, se sattuu.

Lasten planeetassakaan ei aina ole helppoa, etenkään kun eron jälkeen on muutettava lapsen kanssa kahdestaan ja opeteltava pärjäämään, mutta päällimäisenä siitä välittyy lämpö ja rakkaus, halu antaa lapselle kaikki mahdollinen. Siljakin yrittää, yrittää kovasti lastensa eteen, mutta tekstistä puuttuu lämpöä. Lapset ovat tiellä. Silja on liian väsynyt, mikä tekee romaanin lapsikuvauksista raskaampaa luettavaa. Tästä huolimatta Nainen katolla onnistuu pitämään kiinni humoristisesta otteestaan.

Pohdimme yhdessä kirjan nimeä ja sitä, että mistä se tulee. Päädyimme siihen, että nimi viittaa siihen, miten hukassa kirjan henkilöhahmot, mutta etenkin Silja on. Katolla olevalla naisella on kaikkea muuta kuin elämä hallinnassa. Reunan yli suistuminen olisi helppoa, jopa houkuttelevaa. Silti suurin osa katoille kiipeilevistä ei koskaan hyppää. Katolla olon voi nähdä eräänlaisena olotilana, painotteluna hajoamisen ja kasassa pysymisen välillä. Velvollisuuden ja irti päästämisen välillä.

Kuten arvasin, teoksen valinnut Ella oli tykännyt siitä kovasti. Neakin piti osittain ja sanoi sitä, miten joskus kirjat eivät vain osu oikeaan kohtaan elämässä. Tämä ei nyt tällä kertaa onnistunut siinä. Keskustelustamme kävi ilmi, että molemmat heistä nauttivat itse asiassa kovasti ninemomaan henkilökuvauksiin keskittyvistä kirjoista. Itse olen vähän toista maata, sillä rakastan hyvää tarinaa, hyvin kehitellyillä hahmoilla varustettuna.

Kenelle? 70-luvulla tai niihin aikoihin syntyneille, nostalgista Suomi-kuvausta kaipaaville, henkilökuvista pitäville, parisuhdekiemuroista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille.