Takashi Hiraide: Kissavieras

En yhtään tiennyt, mitä odottaa tältä kissaromaanilta. Vaikka kissaihminen olenkin, ei minua ole koskaan kiinnostanut kissakirjallisuus. Minua on lähinnä kiinnostanut oma kissani, pieni valkea ragdollneitoseni, mistä ilmiöstä Kissavieraassa kerrotaankin osuvasti: "Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan."

Takashi Hiraiden Kissavieraan (猫の客, Neko no kyaku, 2001, suom. 2016) kansi on kuitenkin niin kaunis ja herkkä, ettei sitä voi vastustaa. Toinen teoksen puolesta puhuva tekijä on se, että se on japanilainen. Japanilaista nykykirjallisuutta on suomennettu harmittavan vähän, ja liian moni teos on käännetty japanin sijaan englannista. Kissavieras kuuluu niihin japanilaisiin teoksiin, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Suomennos tökkii vain paikoitellen.

Kirjan japanilaisuudesta johtuen suhtauduin välillä epäluuloisesti kirjan kissavieraaseen. Japanilaisiin kauhutarinoihin ja legendoihin kuuluu kissoja, jotka tulevat perheeseen tavallisena kissana, mutta ajan myötä muuttuvat ihmisiksi ja ottavat vaimon paikan ja hahmon. Toisissa tarinoissa kaunis prostituoitu paljastuukin yön jälkeen kissaksi, joka koluaa kalanruotoja. Joskus paljastavana tekijänä on vain kissan varjo. Harmikseni mitään tällaista ei Kissavieraaseen liity, vaikka varsinkin kirjan alku on kerrottu samaan havaintoja tekevään tyyliin kuin moni kauhutarina. Myönnetäköön kuitenkin, että hetken todella harkitsin tämän juonenkäänteen mahdollisuutta, kun mantisravuista huumaantunut kissa alkoi käyttäytyä lähes demonimaisesti:

Chibin karvat nousivat pystyyn kuin sen selkään olisi kohonnut evä. Häntä pörhistyi kuin villisialla. Ahmaistuaan herkun kissa kiihtyi entisestään, joko suupalan maun tai miellyttävän suutuntuman takia.
       Vaimo kuori taas ravun. Chibi sieppasi ja söi sen. Hetken kuluttua vaimo kuori vielä yhden, ja Chibi nielaisi sen hetkessä: näin pöydän toiselta puolelta, miten pieni punainen kieli lipoi suupieliä liekin lailla. 

Kohtauksen päätteeksi kissa käy suoraan päähenkilön vaimon kimppuun. Kissademoni Chibi ei silti taida olla. Odottamaani kissademoniromaania saan vielä odottaa.

Kissavieras on seesteinen ja haikea. Sen kannessa on mitä ihastuttavin kevyin sivellinvedoin maalattu valkoinen kissa, jonka minimalistinen tyyli kuvastaa hyvin itse romaania. Romaanin tokiolainen pariskunta on kolmikymppinen ja lapseton. He asuvat vuokralla vuokranantajan vehreän puutarhan kupeessa asumuksessa, jonka pihalle ilmestyy eräänä päivänä kissa, joka alkaa tehdä heidän luokseen vierailuja. Naapurin pikkupoika on kuitenkin liikkeissään ja kiintymyksensä palossa nopeampi. Pariskunta kuulee aidan takaa, kuinka poika julistaa ottavansa kulkukissan omakseen. "Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme."

Pariskunta nimeää kissan Chibiksi sen pienen koon mukaan. He järjestävät sille oman sisäänkäynnin, nukkumapaikan, maitokupin ja ruokalautasen. Chibi vierailee heidän luonaan yhä useammin ja viipyy yhä pidempiä aikoja. Nukkumapaikkoja tulee lisää. Pariskunnasta, joka ei aiemmin ole välittänyt kissoista, kehkeytyy Chibin suurimmat ihailijat. Mutta Chibi ei ole heidän.

Vaimoni katsoi takaisin [kissaan]. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä.

Kissavieras on yksinkertainen, arkinen tarina kissasta, joka saa kissoista piittaamattoman pariskunnan pauloihinsa. Kissasta tulee jokapäiväinen osa heidän elämäänsä, vaikka Chibi ei anna edes koskea itseensä. Tätä kissan tahtoa kunnioittaa erityisesti pariskunnan vaimo, jolla on Chibiin aivan erityinen, kissaa kunnioittava suhde. Kissa on hänelle ystävä, joka tulee ja menee omilla ehdoillaan, ei omistamisen ja hallitsemisen kohde.

Teos sisältää Chibin ympärille  kietoutuvan kerronnan lisäksi minäkertojan mietteitä Machiavellin runoista, joistakin japanin kielen sanoista ja 1990-luvun laman vaikutuksista asuntojen hintoihin. Se on hidastempoinen ja viipyilee kuvatuissa hetkissä.

Tilaa valaisivat kuun lisäksi vain yövalo, joka sai palaa autiotalon eteisessä varkaiden loitolla pitämiseksi, sekä meidän kodistamme kantautuva hento kajo niin, että valaistus toi hädin tuskin esineiden muodon näkyviin. Pieni valkoinen pallo kopisi äänekkäästi pomppiessaan pimeässä. Myös sitä jahtaava pieni olento säihkyi kuun valossa helmen lailla.

Romaanin ensimmäiset luvut ovat poikkeavia. Ne huokuvat kohtalon tuntua ja ovat tyyliltään muuhun kirjaan nähden hieman erilaisia, välillä muistuttaen enemmän esseetä kuin fiktiota. Syy tähän käy myöhemmin ilmi, kun teoksen minäkertoja paljastaa romaanin alun pohjautuvan hänen lehteen kirjoittamiin esseisiinsä. Lopputeos on eheämpi kokonaisuus, vaikka siinäkin uppoudutaan välillä esseemäisesti japaninkielisen ukkosenjohdatinta merkitsevän sanan semantiikkaan.

Kirjasta jää olo, ettei kaikki selviä yhdellä lukukerralla.

Jos tavoitteena olisi lukea edes yksi kissakirja, olisi Kissavieras siihen erinomainen valinta.

Kenelle? Kissojen ja eläinten ystäville, minimalismista ja pysähtyneistä kuvauksista nauttiville ja japanilaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.