Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Postiluukusta putosi äitini Suuren Suomalaisen Kirjakerhon peruuttamattomia kuukauden kirjoja. No mikäs siinä. Uutta hyvää kotimaista kirjallisuutta näemmä. Eipähän tarvitse lähteä luettavaa etsimään. Otin kauniin pinkkikantisen Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (2018) luettavakseni.

On pakko uskoa alkuun, vaikka alkuja on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Ne tuntuvat miltei aina tapahtumahetkellään lopuilta.

Teos on riemastuttava, pohdiskeleva, filosofinen. Kohtaus kohtaukselta teoksen päähenkilö Frederika peilaa muistojaan avoliitostaan ja lapsen saamisesta tapahtumiin ja dialogeihin tajunnanvirtana. Frederika ei halua vanhempien kesken tasaisesti jaettuja päiviä lapsen kanssa. Ei kolmevuotiaalle voi tehdä niin. Tutkimukset sanovat. Mutta sosiaaliviranomaisilta ei sääliä heru. ”Lapsellanne on asiat hyvin, hänellä on kaksi vanhempaa jotka haluavat pitää hänestä huolta”, he sanovat. Ja niin Frederikasta tulee osa-aikainen äiti. Hän kertoo lapselle tarinoita ponista ja leijonasta, omista peloistaan ja haaveistaan, tekee parhaansa kasvattaakseen tätä pientä olentoa ja ollakseen tälle äiti. Jäljelle jäävän ajan hän on jälleen tyttö, jonka on pärjättävä omien pelkojensa kanssa.

Otan meistä valokuvan. Uuden kotini sijainniksi määrittyy puhelimeni valokuvissa ”Hesperian sairaala”.
        En sano havainnostani Kristelille mitään. Suljemme oven.

Mukana kulkee Pelon historia, narratiivi menneisyydestä, jossa Frederikan sisko Julia saa psykoosin. Nuori Fredika ei tunne psykoosia, ei tajua täysin, mitä pitäisi tehdä. Hän tajuaa kyllä, että Julialla ei ole kaikki ihan kunnossa ja soittaa pikkusiskonsa Matleenan avukseen. Sisko naruttaa lääkäriä tekeytymällä vastaanotolla täysin normaaliksi, ja hänen saamisensa hoitoon on vaikeaa. Psykoosia edeltävä mania on sisaruksista myös hauskaa. Heidän kolmen yhteinen leikkinsä. Psykoosin edetessä Julian manian taustalta kuultaa kuitenkin pelko.

Romaaniin sukeutuu pohdintoja maailmankaikkeudesta, mustista aukoista, ilmaston muutoksesta ja kierrättämisestä. Pohdinnat tuntuvat osuvan kuin naulan kantaan, niihin on helppo samastua, helppo nyökytellä päätään. Niin se on. Tätä olen itsekin ajatellut.

Me kokoonnumme suurkaupunkeihin ja yrtitetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenki tehty niin paljon duunia viime aikoina.

Mutta mistä Frederika tietää niin paljon mustista aukoista ja avaruudesta? Entä Julia? Mitä Frederika tekee työkseen? Mikä on Frederikan tyttären nimi? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Lasten planeetta ei ole tarkka kuvaus tapahtumista. Se on kuvaus ajatuksista, olotiloista, mietteistä. Rakkaudesta. Pelosta. Äitiydestä. Lapsuudesta. Mitä on olla ihminen.

Veera näyttää tuskastuneelta.
      - Onko se sun mielestä sitten hyvä ajatus? Musta se on ahdistava. Jos olisikin niin, että me ollaan täällä maailmankaikeudessa yksin. Ei ole toista vastaavaa planeettaa, ja nyt näyttäisi ikävästi siltä, että me ihmiset ie onnistuta vetämään tätä tän ainokaisen kanssa kovin hyvin.
      - Mun mielestä planetaarisessa yksinäisyydessä on myös jotain katarttista. 17-vuotiaana olin valtavan ahdistunut siitä, ettei kukaan Maan ulkopuolella jaa meidän merkityksiä. Nyt just se tuntuu nimenomaan merkitykselliseltä. Vain täällä, vain meille, vain me.

Myöhemmin Frederika palaa miettimään Maata ja miltä se näyttää ulkoavaruudesta käsin. Hän oivaltaa, että Maa on lasten planeetta. Koko ihmiskunta hapuilee pimeässä ja huhuilee äitiään ja isäänsä.

Frederikan aivoituiksista ja tutuista Helsingin miljöistä tulee kotoisa olo. Lasten planeetasta ei tahtoisi päästää irti. Olen kerrankin tyytyväinen, ettei hajamielinen äitini muistanutkaan peruuttaa kuukauden kirjoja. Lasten planeetta oli mahtava. Rakastuin sen kerrontatyyliin ja kieleen, sen syvällisiin aiheisiin.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, sanavalmiista kotimaisesta nykykirjallisuudesta nauttiville.