Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva Not Even Bones on todellakin kuvottava. Sen päähenkilönä on amerikkalaistyttö Nita, joka matkustaa äitinsä kanssa ympäri maailmaa yliluonnollisten olentojen perässä. Nita on tottunut paloittelemaan yliluonnollisten olentojen ruumiita vanhempiensa myytäväksi. Pelkän tottumuksen sijaan Nita myös nauttii paloittelusta, ja näitä paloitteluja kuvataan suht tarkasti. Nita ei kuitenkaan ole tappaja. Äiti on aina tuonut Nitalle vain kuolleita ruumiita. Kunnes äiti yllättäen tuo kotiin elävän pojan. Suuri osa Nitan paloittelemista yliluonnollisista on INHUP:n (International Non-Human Police) listoilla ja luokiteltu vaarallisiksi. Tämä poika ei kuitenkaan ole listalla, eikä hänellä Nitan äidin mukaan ole mitään kykyjä.
Pojan ruumiinosille on jo ostajia valmiina, mutta Nitaa epäilyttää. Elävän ruumiin leikkely on eri asia. Kun poika kertoo nimekseen Fabricio ja pyytää Nitan apua, on Nitan tehtävä valintansa. Äidin uhmaaminen ei ole mikään pikkujuttu, sillä edellisellä kerralla Nitan niskuroitua ja vapautettua äitinsä vankeja äiti toi viikkojen ajan Nitan sänkyyn samojen yliluonnollisten olentojen paloiteltuja osia.
Nita päästää Fabricion vapaaksi, mutta jokin menee pieleen äidin pakosuunnitelmassa liueta paikalta ennen kuin joku tulisi etsimään heitä. Nita, jolla on itsellään kyky muokata omaa ruumistaan, joutuu pimeille markkinoille huutokaupattavaksi. Onko kyseessä äidin rangaistus vai jotain muuta? Miksei äitiä kuulu Nitaa noutamaan?
Oikeastaan Not Even Bones käsittelee ihmiskauppaa ja elinvarkauksia. Ihmisten sijaan kyseessä on vain yliluonnolliset olennot, kuten sympaattinen vaaleanpunaihoinen delfiinityttö Mirella. Myös Mirella on joutunut kauppatavaraksi. Kirjaa olisi huomattavasti vaikeampi lukea ilman yliluonnollisten olentojen suomaa etäännytystä. Toisaalta myös teoksen YA-lajityyppi takaa, ettei mitään aivan hirveää voi käydä. Turvaa ja mielenrauhaa Nita saa oman paloitteluhuoneensa kuvittelemisesta.
Nita imagined her dissection room. Her smooth metal dissection table
was in front of her. There was a body on it – a zannie, like the one she’d
dissected a few days ago, like Kovit. Nita approached and began procedures. She
imagined the feel of the spoon in her hand as she cooped the eyes out. She
imagined the texture of the heart through her gloved hands, placing it gently
in a jar. Slowly, piece by piece, she went through the full dissection until
there was nothing left unpackaged or unlabeled. Not even bones.
Paloiteltuina myytävät yliluonnolliset olennot toimivat myös rasismin allegoriana: erilaiset ovat vapaata riistaa, heille voi tehdä periaatteessa mitä vain. Yliluonnolliset olennot ovat ihmisiin nähden epätasa-arvoisessa asemassa, eivätkä nauti samanlaista lainsuojaa ihmisten kanssa. Not Even Bonesin maailmassa on sallittu listattujen yliluonnollisten olentojen metsästys, mutta samalla on annettu pikkusormi paholaiselle. Metsästys ei suinkaan rajoitu listaan. Ilmiö on reaalimaailmasta tuttu. Ensin sallitaan jonkin ryhmän sortaminen, jopa tappaminen, ja määritellään se itsepuolustukseksi tai yleistä hyvää edesauttavaksi toiminnaksi. Vähitellen ryhmien määrä kasvaa, ja tuloksena on jotakin sen suuntaista kuin natsi-Saksa.
While Nita agreed it [genetic manipulation] might be an effective, even humane way to reduce
the monster population, she knew
people would take it too far. People always took it too far. How long before people started isolating genes from
harmless unnaturals and eliminating them too? Aurs, who were just
bioluminescent people? Or mermaids? Or whatever Fabricio was?
Ajoittaisista moraalipohdinnoistaan huolimatta Nita ei ole mikään tunteilija. Hän inhoaa ihmisiä. Hän on elänyt suuren osan elämästään seuranaan ainoastaan äitinsä, ajoittain myös isänsä. Ensikertaa lentoon tönäistyn Nitan on kuitenkin asetettava itselleen omat rajansa; mitä hän on valmis tekemään ja mitä ei?
Kiinnitän lukiessani aina huomiota siihen, miten dialogeja kuvataan. Not Even Bonesissa dialogien kuvaus pistää silmään. Hahmot eivät juuri koskaan sano mitään. Puhe liitetään puhujaan fyysisen tekemisen kautta. Nitan äiti iskee silmää, Nita katsoo kelloaan, pesee käsiään altaassa jne. Ja aina piste erottamassa tätä puhujan idikaattoria itse repliikistä. Ei pilkkua niin kuin monessa muussa romaanissa. Repliikit leijuvat irrallisina tekstin joukossa. Lopputuloksena on väkinäinen vaikutelma, eikä dialogi solju.
Kömpelön alun jälkeen kirja rullautuu ihan hyvää vauhtia eteenpäin. Toiminnan keskellä teoksen ällöttävyyskerroin laskee – tai siihen vain tottuu. Jos on katsonut Dexteriä, teoksen kyllä kestää. En olisi koskaan tarttunut tähän romaaniin ilman lukupiiriämme. Se olisi vähintäänkin jäänyt kesken jo alkutekijöillään. Lukisinko jatkoa? En, vaikka sitä pitäisi olla tulossa.
Kenelle? Vauhdista, vähän erilaisesta urbaanista fantasiasta, YA:sta ja kuvottavista jutuista pitäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti