Ruusun nimi

Ruusun nimi

torstai 10. lokakuuta 2013

Jane Austen: Northanger Abbey

Jane Austenilla on ollut hauskaa. Nuoren naisen esikoisromaanista Northanger Abbeysta tulee väistämättä mieleen kuva Anne Hathawaysta Jane Austenina elokuvassa Jane Austenin jalanjäljillä kirjoittamassa kieli poskessa, mutta samaan aikaan kärkkään kriittisenä.

Northanger Abbey on 1700-luvun lopun namedroppingia. Tuohon aikaan suuressa suosiossa olleiden goottilaisten romaanien kirjoittajien ja heidän teostensa nimet, erityisesti Ann Radcliffen Udolphon mysteeri sekä The Italian, vilahtelevat henkilöiden keskusteluissa kuin twitterin tagit. Viittaukset ovat nautittavia ja herättävät hilpeyttä erityisesti niissä, jotka genreä yhtään tuntevat. Catherine on suuri gotiikan fani ja innokas näkemään asiat näiden romaanien kaltaisten dramaattisten tapahtumien värittäminä.

Northanger Abbey noudattelee kuuliaisesti goottilaisen romaanin kaavaa, mutta osoittaa samaan aikaan, kuinka Catherine nyt ainakaan ei ole sellainen romaanin sankaritar, jolle voisi tapahtua mitään. Hän ei ole kaunis eikä sensitiivinen. Catherine on täysin keskinkertainen, ja hänen taitamattomuuttaan korostetaan erityisesti romaanin alussa.


Kohtaus, jossa Catherine on matkalla Northanger Abbeyyn ja herra Tilney valmistelee häntä tulevaan kertomalla hänellä kauhutarinan, on mitä nautittavin. Austenilla olisi ollut osaamista goottilaisten romaanien kirjoittamiseen, mikäli olisi siihen ryhtynyt. Vaikka herra Tilneyn kertomus on kerrottu vain piloilla, se saa lukijan odottamaan jotakin tapahtuvan. Jännite kulkee läpi romaanin ja Catherinenkin mielikuvitus laukkaa Abbeyssa. Lukija ei voi olla varma, onko kaikki vain parodiaa vai onko jotakin yllättävää tulossa.

Austen yhdistää goottilaisen romaanin antityypit ja goottilaisen romaanin jännitteen, sen uteliaisuuden ja epäilyksen. Salaisen käsikirjoituksen paikalla on kuitenkin pesulista, eikä Northanger Abbey ole se goottilaisen romaanin vanha linna, joksi Catherine sitä kuvittelee. Northanger Abbeyn parodisuus perustuukin Catherinen koomiseen erehdykseen luulla goottilaisten romaanien ruokkiman mielensä kuvitelmia todeksi. Abbeyn mysteeri on olemassa vain Catherinen mielikuvituksessa. Austen pilkkaa aiheettomia pelkoja ja näyttää maailman rationaalisena, järkevänä paikkana, jossa todellista vaaraa ei ole.

Ironisesti Ann Radcliffe, Austenin suurin parodian kohde, pyrki romaaneissaan samaan. Radcliffe selittää kaiken yliluonnollisen aina luonnollisena, oli se sitten verisiä vahanukkeja tai jotain muuta. Austen vie kuitenkin tämänkin astetta pidemmälle.

Romaani on tehokas luodessaan mysteerin tuntua. Jopa Tilneyden erityinen huomaavaisuus ja kiinnostus Catherinea kohtaan herättää epäilyksiä. Miksi he poimivat yksittäisen, hieman naiivin ja keskinkertaisen tytön ja vievät tämän linnaansa?

Intertekstuaalinen linkki on helppo huomata, ja Austenin ajan lukijoille Northanger Abbeyn viittaukset ovat olleet sitäkin selkeämpiä. Kaiken lisäksi kenraali Tilneyllä tuntuu olevan rajaton valta ja hänen lapsensa vaikuttavat hieman säikyiltä. Omituisten löydösten ja havaintojen ketju saa Catherinen epäilemään herra Tilneyn hyväluontoisuutta ja rouva Tilney vaikuttaa kuolleen hämärissä olosuhteissa.

Parodioidakseen mielestään sopimatonta ja turmelevaa kirjallisuuden genreä Austenin oli siis rakennettava goottilaisen romaanin puitteet. Austen on esikoisromaanissaan yllättävän terävä ja ajankohtainen aikaansa nähden, vaikka juoni ja kerrontatekniikka on monella tapaa kömpelöä. Don Quijoten tavoin Northanger Abbey käsittelee fiktion vaikutusta, sen luomaa illuusiota ja siihen uskomista. Romaani on vahva realistisen romaanin puolestapuhuja ja Austen tekee
 kyllä lukijalle selväksi kantansa vallitsevaan goottilaisen romaanin villitykseen.

Saatuaan ensin nauttia kirjan jännitteestä lukijaa odottaa pettymys kun herra Tilneyn tunteita ei eritellä eikä Catherinen tunteita ja reaktioita kuvailla samalla laajuudella kuin koko romaanin alun. Jane Austenmaiseen tyyliin pitkien jaarittelujen jälkeen merkityksellisimmät tapahtumat kerrotaan yhteenvetona kirjan lopussa ilman sen kummempia yksityiskohtia.

Austenin tiedetään työstäneen Northanger Abbeya koko kirjoituskautensa ajan, mutta hän ei koskaan saanut sitä valmiiksi. Romaani julkaistiin postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen 1817 yhteispainoksessa Persuasionin eli Viisastelevan sydämen kanssa.

Northanger Abbeyn Catherine on typerä ja naiivi, mutta ehdottomasti henkilöhahmo, josta ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Austenin huumorintajua osoittaa, että Catherine tekee kutakin asiaa aina puoli tuntia.

Kirja on suomennettu myös nimellä Neito vanhassa linnassa. 

5 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen uusi blogi! Lisää ihmeessä lukijat-gadget, jotta pääsen seuraamaan postauksiasi. :)

    Hieno vertailu Radcliffen tuotannon ja Austenin parodian välillä. Tämän postauksen jälkeen tekee mieli lukea lisää Radcliffeä, joskus pari vuotta sitten luin A Sicilian Romancen, joka oli muistaakseni ihan koukuttava. Luin myös Northanger Abbeyn viikko sitten, ja enimmäkseen pidin teoksesta. Ainoastaan Catherinen välillä liioiteltukin hölmöys ärsytti, onneksi loppua kohden oli havaittavissa jonkinlaista kehitystä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kehuista, otin heti vinkistä vaariin ja lisäsin lukijat-gadgetin. ^^

    Catherinen hölmöys ärsytti minuakin välillä, mutta onneksi se oli ymmärrettävissä ja pistettävissä nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiiin (toisin kuin erään Fanny Pricen).

    Mistä luit Radcliffea?

    VastaaPoista