Ruusun nimi

Ruusun nimi

maanantai 14. lokakuuta 2013

Guy de Maupassant: Le Horla

Guy de Maupassantin novelli Le Horla (1887) kuvastaa hulluuden partaalla kamppailevan kirjailijan hulluutta ja harhaa ja pukee sen kauhuun. Novellin minäkertoja kertoo päiväkirjassaan oudosta sairaudestaan ja näkymättömästä olennosta, joka piinaa häntä öisin. Kertoja epäilee välillä itsekin olevansa hullu ja hakee todisteita selittääkseen tapahtumien kulun. 

Todellisuuden ja illuusion suhde sekoittuvat toisiinsa eikä ulkopuolista näkökulmaa ole. Epäluotettava minäkertoja on tarinan ainut kertoja ja kokija. Kaikki havainnot perustuvat hänen subjektiivisiin tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa. Lukija alkaa epäillä kertojan täysjärkisyyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan minä istuu avonaisen ikkunansa ääressä pohtimassa toisia maailmoja ja niiden elämänmuotoja.


Kirjailijan omaan mielenhäiriöön viitataan kaikissa Le Horlaa kokevissa yhteyksissä. H.P. Lovecraft kirjoittaa esseessään Supernatural Horror in Literature seuraavasti:


"The horror-tales of the powerful and cynical Guy de Maupassant, written as his final madness gradually overtook him, present individualities of their own; being rather the morbid outpourings of a realistic mind in a pathological state than the healthy imaginative products of a vision naturally disposed toward phantasy and sensitive to the normal illusions of the unseen. Nevertheless they are of the keenest interest and poignancy; suggesting with marvellous force the imminence of nameless terrors, and the relentless dogging of an ill-starred individual by hideous and menacing representatives of the outer blackness" (Lovecraft 1927). 


Tiedetään, ettei Maupassant ollut täysissä ruumiin ja mielen voimissaan Le Horlaa kirjoittaessaan. Se, kuinka paljon tämä on vaikuttanut hänen kirjoitukseensa, on kyseenalaista.


Novellin tulkinnassa voidaan nähdä kolme vaihtoehtoa; kertoja on joko hullu, hypnoosissa tai kaikki hänen kertomansa on totta. Juuri tämä paradoksi tekee Le Horlasta niin kiehtovan ja tehokkaan kuin se on. Novellin päiväkirjamerkinnät ajoittuvat yhteen kesään. Tiivis aikakehys sulkee sisälleen jännitteen, joka ei pääse katkeamaan. Tämä lisää tarinan jännitystä ja luo yhtenäisen, tiiviin tunnelman.


Lukijana emme tiedä paljoakaan tarinan minästä, mutta tiedämme, että hän asuu yksin palvelijoidensa kanssa kartanossa jossakin päin Normandiaa. Maupassant maalaa kuvan ylevästä kartanosta ja sen sisään kätkeytyvästä mystiikasta. Mielenkiintoista on kertojan pohdinta siitä yksinäisyydestä, joka välttämättä hänen asumismuodostaan seuraa: "Yksinäisyys on varmasti vaarallista työtelijäille hengille. Meidän ympärillämme pitää olla ihmisiä, jotka ajattelevat ja jotka puhuvat. Kun olemme yksin kauan, kansoitamme tyhjyyden aaveilla". 


Le Horla jollain tasolla ehdottaa siis kertojan mielenhäiriön syyksi yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Suurimpia kauhun hetkiä eivät kuitenkaan herätä ne kohtaukset, joissa kertoja on yksin vaan ne, joissa hän on kanssakäymisissä muiden kanssa. Ajurin kokemus unettomuudesta kertojan poissaolon aikana herättää kylmiä väreitä. Kertomus on kuin ulkopuolinen todistus olennon, Horlan, todellisesta olemassaolosta, joka jää kuitenkin siihen.


Pariisissa novellin kertoja osallistuu päivällisille, joissa hypnotismia ja suggessiota tutkiva lääkäri hypnotisoi kertojan serkun. Kohtaus vaikuttaa sinänsä viattomalta, eihän tapauksesta seuraa muuta kuin se, että serkku todella uskoo miehensä tarvitsevan viisituhatta frangia ja pyytää tätä summaa. Vaikka kertoja hänelle kuinka selittää, ettei hänen miehensä suinkaan tällaisia rahoja ole pyytänyt, vaan että tämä on hypnoosissa, ei serkku tätä usko. Kohtauksen karmivuus hiipii selkäpiihin vasta novellin lopussa. Lukija päätyy miettimään, onko kertojakin itse asiassa hypnotisoitu.


Le Horlan minäkertojan tehokkuus perustuu paitsi siihen, että se päästää lukijan sisälle kertojan sisäisten tunnetilojen kuvaukseen, myös siihen analyyttiseen tapaan, jolla tämä käsittelee tapahtumia. Pelkästään lukija ei epäröi, vaan myös novellin päähenkilö, kertoja itse, epäröi. Epäluonnolliset tapahtumat kerrotaan luonnollisen kertojan suulla.


Alusta lähtien kertojalla on tunne siitä, että jokin voima saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Yhtenä, ja viimeisenä mahdollisuutena voidaan pitää sitä, että kyse on kertojan toisesta persoonasta, jakautuneesta mielestä, joka lopulta vie muodonmuutoksen loppuun kuolemalla – joko kuvaannollisella tai kirjaimellisella. Se  juo kertojan juomia, se lukee hänen kirjaansa ja peittää hänen peilikuvansa peilissä.


"Mutta kas vain! Yht’äkkiä aloin havaita itseäni usvassa kuvastimen pohjalla, usvassa, joka muodostuu ohuessa vesiputouksessa; minusta näytti, että tämä vesi liukui vasemmalta oikealle hitaasti ja tehden kuvani hetki hetkeltä täsmällisemmäksi. Se oli kuin jonkin pimennyksen loppu. Se, joka minut kätki, ei näyttänyt omaavan selväpiirteisiä ääriviivoja, vaan eräänlaisen läpikuultamattoman, vähitellen kirkastuvan läpinäkyvyyden." 


Katsottuaan peiliin tarpeeksi kauan kertoja alkaa nähdä oman kuvajaisensa hahmottuvan. Tätä voidaan pitää kuvauksena kaksoispersoonan esiin tulemisesta, siitä hetkestä, jona ensimmäinen persoona tunnistaa toisen olemassaolon. Huomattavaa on myös, että yhden tunnetuimman jakautunutta mieltä käsittelevän teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden (1886), sekä Le Horlan (1887) ilmestymisen välillä on vain vuosi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti