#Weatherbooks-kirjahaaste

Sain Instagrammissa #weatherbooks-kirjahaasteen @allbookedeverydayltä, jota ajattelin purkaa myös täällä blogissa. Kirjasuosituksiahan ei koskaan voi olla liikaa, ja mukana on myös joitakin teoksia, joista en ole täällä kirjoittanut. Jos et vielä seuraa Ruusun nimeä Instagrammissa (@ruusunnimi), niin käyhän klikkaamassa "seuraa", niin saat kätevästi uudet päivitykset suoraan uutisvirtaasi.

🌈 Rainbow (a sweet read): Takeshi Hiraiden Kissavieras, joka on mitä suloisin kissakirja.

⚡️ Lightning (a book that shocked you): Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jossa rukoilemisella on joitakin hyvin ikäviä seurauksia... 

🌪 Twister (a book with a lot of plot twists): Fred Vargasin Hyisiä aikoja, joka on yksi parhaista Vargaseista ja syy siihen, miksi haluaisin matkustaa Islantiin. 

❄️ Snow (a book with a cold, cruel character): Dean R. Koontzin Ääniä yössä, jossa kylmäverinen palkkamurhaaja Vincent Nasco uskoo saavansa tappamiensa ihmisten elämän energian  itselleen.  

🌬 Wind (a book you’ve been blowing off): Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli. Olen huono lukemaan sarjojen viimeisiä osia, sillä en haluaisi tarinan päättyvän. Vielä huonompi olen purkamaan niitä. Tästä aiheesta varmaan lisää sitten kun joskus saan Kausaalienkelin luettua. Kuvakin on ollut valmiina jo yli puoli vuotta. 

🔥 Forest fire (an action packed book): Homeroksen Odysseia, tietysti Saarikosken suomentamana. Eräs rakastetuimpia kirjojani, kuten kirjan kunnostakin näkee. 

☀️ Sun (a series that ended happily): Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja, joka on edelleen suosikkini.

Näistä Kissavieras, Sielut kulkevat sateessa ja Susiraja-sarja viimeistä osaa lukuunottamatta (jonka olen kyllä lukenut!) löytyvät täältä blogista.

Ihanaa pääsiäistä ja mukavia lukuhetkiä kaikille!

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Katsoin muutama vuosi sitten loistavan BBC:n tv-filmatisoinnin Agatha Christien romaanista Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None,  1939). Kirjaston palautushyllystä bongasin teoksen ruotsinkielisenä. Käsitykseni Agatha Christien romaaneista on ollut varsin tunkkainen. En ole aiemmin lukenut ainuttakaan, mutta mahdollisuus harjoittaa samalla ruotsinkieltäni sai minut vihdoin lähtemään Agatha Christien mukaan. Valintani lukea Och så var de bara en ei ehkä ole se mielenkiintoisin, sillä tunnen juonen jo etukäteen, mutta kielen kannalta aina vain parempi.

Eikä yksikään pelastunut sijoittuu avomerellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle, jonka omistajasta on huhuttu lehdissä vaikka mitä. Ostiko joku miljonääri sen? Filmitähtikö se oli? Joukko eri taustaisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä saa kirjeen (tai telegrammin, kuten eräs heistä), jossa kukin heistä kutsutaan kyseiselle saarelle henkilökohtaisin perustein. Lääkäriksi, sihteeriksi, miksi nyt kukakin. Kunkin vieraan huoneessa on kehystetty runo kymmenestä tinasotilaasta, jotka yksi kerrallaan kuolevat. Vieraista se on huvittavaa, onhan saaren nimi Soldier Island. Toisaalta runo on varsin kummallinen. Isäntäperhe on ilmoittanut olevansa myöhässä, ja seurue illastaa keskenään, apunaan vain kaksi palvelijaa. Illallisen päätteeksi gramofoni alkaa soittaa äänitettä, jolla heidän kaikkien nimet luetellaan yhdessä heidän tekemiensä murhien kanssa.

Det var något magiskt med en ö – bara ordet lockade fantasin. Man förlorar kontakten med omvärlden – en ö är en värld för sig. Kanske en värld som man aldrif återvänder från.

Kirjeissä esiintyneen isännän nimi U. N. Owen selviää pelkäksi pseudonyymiksi "UNKNOWN". Mutta jonkun on täytynyt olla kutsujana. Jonkun, joka on heidän kanssaan saarella tai on yksi heistä. Lyhyessä esipuheessa Agatha Christie kertoo häntä kiehtoneen ajatuksen kymmenen ihmisen murhasta niin, että murhaaja säilyy tuntemattomana loppuun asti. Tv-sarjan katsoneena tiedän murhaajan ja vietänkin lukuaikani etsien vihjeitä murhaajasta. Mitä murhaaja tekee tai ajattelee? Mitä hänestä paljastetaan? Tarkkaavaiselle lukijalle vihjeitä löytyy kyllä.

”En av oss… En av oss… En av oss…”
Tre ord ekade oupphörligt, timme efter timme, i fem personers huvuden.

Fem personer – fem rädda invider. Fem personer som  iakttog varandra, lurade på varandra, som nu knappt brydde sig om att försöka dölja sin anspänning längre.

Ingen förställde sig längre. De hadeslutat att konversera formellt. De var fem fiender, förenade genom en ömsesidig självbevarelsedrift.

Vaikka olen yhtä mieltä siitä, että kirjan alkuperäinen nimi Ten Little Niggers ansaitsi tulla siistityksi ja muutetuksi soveliaampaan muotoon, en pidä kirjan loppuratkaisua spoilaavaa nimeä loppujen lopuksi kovinkaan onnistuneena valintana. Toisaalta kyseessä on yksi tunnetuimpia rikosromaaneja, jonka juonen moni varmasti tuntee ilman nimispoileriakin. Hassua, että ruotsalaiset ovat päätyneet nimeen, jossa jäljellä onkin yksi. Ehkä se kuulosti ruotsiksi paremmalta, ja onhan nimi suoraan teoksessa esiintyvästä runosta. Nimi ainakin soljuu mukavasti.

Sensuuri on ulottunut myös kirjan nimeä pidemmälle. Kuten mainitsin, teoksen ruotsinnoksessa saaren nimi on Soldier Island ja teoksen runonparressa esiintyy tinasotilaita. Alunperin runossa on ollut neekereitä, ja saaren nimi vastaavasti on ollut Nigger Island. Eri versioissa on myöhemmin esiintynyt variaatioina sekä intiaaneja että sotilaita. Ei oikeastaan yllätä, että ruotsalaiset ovat halunneet olla superkorrekteja ja välttää myös intiaanisanaa. Suomennoksessa runossa puhutaan yhä neekereistä.

Eikä yksikään pelastunut sai aikalaisiltaan arvostusta. Sen huikea juoni ja murhaajan oveluus ihastuttivat kriitikkoja. Juonellisesti romaani onkin etevä. Olen itse hieman pettynyt tähän romaaniin, vaikka odotukseni eivät korkealla olleet. Pidin kuitenkin valtavasti BBC:n minisarjasta, jossa jokaisen hahmon tekemä murha käydään läpi ja Vera Claythornen ja Philip Lombardin välille kehkeytyy lyhyt suhde luoden ihan omaa dramatiikkaansa. Christien teoksessa tällaista ei ole. Saaren vieraat vain murhataan yksi kerrallaan, ja jäljellä olevat yrittävät pysyä hengissä. Teos ei mene pintaa syvemmälle. Se ei pohdi heidän tekemiensä murhien vakavuutta, ja hahmot jäävät toisilleen hyvin tuntemattomiksi. Romaani vain kiirehtii eteenpäin kohti kohtalokasta loppuaan pysähtymättä mihinkään erityiseen.


Kenelle? Klassikkodekkareista nauttiville, lyhyttä rikosromaania kaipaavalle.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.

Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.

E. L. James: Fifty Shades of Grey

Luin aikoinaan gradua Twilight-saagasta tehdessäni tutkimuskirjallisuutta myös Fifty Shades of Greystä (2011), sillä tämä aluksi Twilightin fanifiktiona julkaistu teksti tarttuu Twilightin pimeään puoleen; masokismiin, toisen kontrolloimiseen ja stalkkaamiseen. Kävin katsomassa ensimmäisestä osasta tehdyn leffan silloin kuin se tuli, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi edes varata näitä kirjoja kirjastosta. Lähimmästä kirjojen kierrätyspisteestä Fifty Shades of Grey kuitenkin päätyy mukaani. En voi sivuuttaa sitä, kun se kerran näin kohdalleni osuu. Kappale on englanninkielinen, mistä olen mielissäni.

Teos on saanut valtavaa julkisuutta ja on bestseller lähes kaikkialla. Sen pokkariversio on myynyt maailmalla jopa Harry Potteria paremmin. Romanttinen kirjallisuus on yksi maailman kaupallistetuimpia genrejä, jota tuotetaan tarkkaan tutkittujen ja hyväksi todettujen kaavojen mukaan. Se tarjoaa (useimmiten nais)lukijoilleen sen, mitä he haluavat. Huomionarvoista kuitenkin on, että perinteisen romanttisen romaanin sijaan näin suureen suosioon noussut kirja on sekoitus perinteisempää romanttista romaania ja eroottista romaania. Sadomasokismi on ollut osa kirjallisuutta Marquis de Sadesta lähtien, mutta se ei ole ennen Fifty Shades of Greytä ollut populaarikirjallisuutta.

Se, miten jostakin kirjasta tulee bestseller on osittain mysteeri. Ilmiön yksi selitys on, että jokin kirja onnistuu olemaan ajan hermolla, se onnistuu olemaan jollain lailla "tarttuva"; sillä on niin sanottu stickiness factor. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on jotakin sellaista, joka vangitsee huomion, joka saa sanan kulkemaan eteenpäin ja leviämään oikeiden ihmisten kautta. Toisaalta Fifty Shades of Greyn suosio levisi pitkälti epämuodollisia kanavia (kirjablogit!) pitkin, eikä niinkään virallisia kanavia pitkin, joihin stickiness factor usein viittaa. Sen suosiossa korostuu teoksen saatavuus ensin internetissä ja myöhemmin e-kirjan muodossa, retorinen voima teoksen eroottisuudessa ja resonanssi modernissa yhteiskunnassa. Fifty Shades of Greystä on kehittynyt ihan oma, laajalle levinnyt monialainen juttunsa. Bestseller, jonka saavutettu bestselleriyys ruokkii itseään. Aluksi jossain on täytynyt olla vannoutuneita Fifty Shades of Grey -faneja.

Jos Fifty Shades of Greyn suosiota haluaa ymmärtää, on palattava sen fanifiktiojuurille. Fanifiktio on jo olemassa olevaan fandomiin liittyvä genre, jota julkaistaan internetissä ja joka on luonteeltaan osittain interaktiivista. Tarinaa julkaistaan usein luvuittain, ja lukijat saavat esittää kommenttejaan, kritiikkiään ja toiveitaan tekstistä. Tarinaa muokataan usein lukijoiden toiveiden mukaisesti erona perinteisen romaanin yksinäiseen puurtamiseen. Vaikka fanifiktiolla on siis kirjoittajansa, tekijänsä, syntyy tuotos usein pidemmissä projekteissa yhteisymmärryksessä lukijoiden kanssa. Näin syntyi myös fanifiktioversio Fifty Shades of Greystä. Se on siis yhdistelmä ei vain mietittyjä romanttisen romaanin koventioita, vaan se on myös osittain kirjoitettu nimenomaan miellyttämään tiettyä fanifiktiota lukevaa yleisöä. Kirjamuotonsa se sai vasta myöhemmin, australialaisen e-kirjoja julkaisevan kustantamon julkaisuna.

Fifty Shades of Grey on siis pähkinänkuoressa Yhdysvaltojen Seattleen sijoittuva eroottinen romaani, jossa nuori ja viaton tutkintoaan juuri päättävä 21-vuotias Anastasia Steele tapaa karismaattisen, rikkaan ja komean 27-vuotiaan yritysjohtajan Christian Greyn. Christian Grey ei harrasta tyttöystäviä. Hän haluaa Anan, mutta omilla ehdoillaan. Anastasialle selviää, että Christianilla on BDSM-huone, tai "the Red Room of Pain", kuten Anastasia sitä kutsuu. Hänen ehtonsa ovat monisivuiset ja vaativat: Anastasian on suostuttava kaikkeen Christianin ehdottamaan, alistuttava täysin, annettava Christianin piiskata ja lyödä itseään, mutta myös nukuttuva tietty määrä, käytettävä vain Christianin valitsemia vaatteita ja jopa syötävä vain Christianin hyväksymien ruokien listalta.

A flogger… hmm. I think I’m in shock. My subconscious has emigrated or been struck dumb or simply keeled over and expired. I am numb. I can observe and absorb but nor articulate my feelings about all this, because I’m in shock. What is the appropriate response to finding out a potential lover is a complete freaky sadist or masochist? Fear… yes… that seems to be the overriding feeling. I recognize it now. But weirdly not of him – I don’t think he’d hurt me, well, not without my consent. 

Ensimmäinen ajatukseni Fifty Shades of Greystä on, että se tosiaan on Twilight-tutkijan unelma. Tunnistan tekstistä vaikka kuinka monta yhtäläisyyttä, jopa samoja sanavalintoja. (Olen lukenut molemmat englanniksi.) Osaan keskusteluista on helppo kuvitella Christianin ja Anastasin sijaan Edward ja Bella, sillä etenkin Christianin hahmo on taidokkaasti rakennettu muistuttamaan Edwardia. Christianissa korostuvat kaikki Edwardin pahimmat puolet, mutta tämä on myös yhtälailla huolehtivainen, jopa holhoava. Christian komentaa Anaa niin kuin Edwardkin komentaa Bellaa, ja on tietävinään Anan tarpeet tätä paremmin. Hän soittaa pitkiä surullisia pianokappaleita ja on oman synkän menneisyytensä vanki. Christian ei mm. kestä kosketusta. Christian ei ole vampyyri, mutta yhtäkaikki "fifty shades of fucked up" ja omalla tavallaan vaaraksi Anastasialle. Christian ei kalpene Edwardille myöskään stalkkaustaidoissaan, päinvastoin. Hän jopa tietää Anastasian äidin nimen ja osoitteen koskaan niitä kysymättä.

Anastasiassa ilmenee Bellan kömpelyys, haluttomuus pukeutua mekkoihin, vaatimattomuus ja huono itsetunto. Bellan uhrautuvaisuus ilmenee Anan haluna miellyttää Christiania, haluna yrittää kestää kipua, jos se vain pitää Christianin hänen lähellään. Teoksia yhdistää myös sankarittaren levottomat unet, jotka antavat niille oman leimansa. Intiaanipoika Jacob on korvattu latinopoika Josélla, kilpakosijalla, joka Jacobin tavoin yrittää väkisin suudella sankaritarta. Mukaan on saatu myös Edwardin rakastava perhe ja Bellan vanhemmat, jopa tämän työpaikka ja suloinen tavis Mike. Yhtymäkohtia voisi luetella vaikka kuinka.

Mutta Fifty Shades of Grey on yllättävän tylsä. Pitkiä seksikohtauksia riittää sivukaupalla. Anastasia, joka ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa, saa heti ensikerrallaan useamman orgasmin. Kohtaukset ovat epäuskottavia ja selkeän pornografisia, eivät vain graafisia, vaan eräänlaisia ideaaleja "täydellisestä seksistä". Fifty Shades of Grey on eroottinen fantasia. Siitä huolimatta minäkertojana toimiva Anastasia käyttää häveliäästi käsitettä "down there", minkä koen ärsyttäväksi ilmaisun toistuessa uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että Ana saisi jo sanallistakin rohkeutta kokemuksistaan, mutta ei.

Anastasin sisäistä kamppailua kuvaillaan ärsyttävällä tavalla. Anan tunteet jakautuvat hänen itsensä, itsevarman sisäisen jumalattaren sekä epävarman ja kaikkea epäilevän alitajunnan välille seuraavaan tapaan: "I nod shyly. My inner goddess sits in the lotus position looking serene except for the sly, self-congratulatory smile on her face." Keino on todella keinotekoinen ja saa minut lähinnä ihmettelemään, onko Anastasia ihan sekaisin. Näkeekö hän oikeasti jotakin jumalattaria? Aavistan, että vastaus on ei, ja minun on luettava tämä kuvaannollisena. Mieleni tekee irvistää jokaisen tällaisen kohtauksen kohdalla.

Teosta piristävät Anastasian huumori ja hänen sarkastiset huomautuksensa, joihin myös Christian välillä yhtyy. Anastasiassa on enemmän omaa tahtoa kuin Twilightin Bellassa, vaikka välillä onkin aivan yhtä tyhjäpäinen. Intressiensä kamppailussa Anastasia ja Christian ottavat toisistaan mittaa, mutta toisin kuin Bella, Ana ei ole varma onko hänestä Christianin viitoittamalle pimeälle polulle. Se saa Anastasian itkemään jokaisen Christianin tapaamisen jälkeen, mikä huolestuttaa Anastasian kämppistä. Suhde ei voi olla ihan terveellä pohjalla. Anastasia huomaa toivovansa, että Christian olisi aivan tavallinen.

Salassapitosopimus eristää Anastasian hänen ystävistään ja perheestään. Hän voi puhua vapaasti vain Christianille, mutta Christianille puhuminen on lähes mahdotonta. Pelkkiä tiedonmuruja saanut Anan äiti osoittaa kuitenkin merkittävää tarkkanäköisyyttä ja äidillistä viisautta ohjeistaessaan tytärtään:

”Ana, there’s something going on between you two. I’ve been trying to fathom it since you arrived here. But the only way you are going to sort the problem, whatever it is, is to talk it through with him. You can do all the thinking you like – but until you actually talk, you’re not going to get anywhere.”

Sanon erittäin harvoin, että jokin teos on huono. Yleensä ymmärrän, että kyse on lähinnä siitä, ettei kirja vastaa mieltymyksiäni. Mutta tällä kertaa haluaisin sanoa, että Fifty Shades of Grey on minusta huono. Teksti on tönkköä ja naiivia. Kirjaa olisi voinut – ja tarvinnut – tiivistää aikalailla. Nostan hattua elokuvan tekijöille, sillä elokuva oli mielestäni ihan mukiinmenevä. Tämä ei ollut. Kaikesta huolimatta teos tarjoaa paljon analysoitavaa.

Kenelle? Eroottisista romaaneista pitäville, Twilight-faneille sekä romanttista romaania twistillä luettavakseen kaipaavalle.

Stephen King: Revolverimies

Ei ole mitään luettavaa. Kirjastosta varaamani kirjat eivät ole vielä tulleet, ja se kirjapino, joka pöydälläni vielä hetki sitten oli, on huvennut. Kaivan äitini hyllystä Stephen Kingiä ja aloitan Musta torni -sarjan. Kahdeksanosaisen kirjasarjan aloittaminen hirvittää, enhän ole koskaan edes lukenut Stephen Kingiä, ja sitoutumiskammo niin pitkään luku-urakkaan muutenkin nostaa päätään. Aloitan Revolverimiehen (The Gunslinger 2003 suom. 2005) ja yritän olla panikoimatta. Eihän tähän ole pakko sitoutua, luen vain tämän.

Teoksen päähenkilö Roland on Gileadin viimeinen revolverimies. Romaanin ensimmäinen lause on hyvin kuvaava, sillä se tiivistää oikeastaan koko teoksen: "Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään". Teos sisältää muitakin erinomaisia, tiiviitä lauseita, jotka sijoittuvat usein luvun tai kappaleen alkuun ja jotka enteilevät tulevaa, kuten "Poika löysi oraakkelin, ja se oli koitua hänen tuhokseen". Kerronta etenee tämänkaltaisin harppauksin, eikä lukijana ehdi tylsistyä suuren autiomaan ylitykseen tai luolaston pimeyteen. Välillä teoksessa palataan ajassa taaksepäin, Rolandin menneisyyteen ja maailmaan, jota ei enää ole.

Revolverimies on etsintäretki, jossa kuvastuu Tolkienin ja lännenelokuvien vaikutus. Jätin Stephen Kingin esipuheen lukemisen viimeiseksi. Vaikutelma kuitenkin paistaa teoksesta, eikä havaintojeni vahvistuminen esipuheen myötä yllätä minua. Rolandin päämääränä on löytää Musta torni, mutta mikä se on, selviää vasta aivan kirjan loppupuolella. Löytääkseen Mustan tornin hänen on saatava pahuutta uhkuva mustiin puettu mies kiinni.

Revolverimies on kiinnostava yhdistelmä eri aikoja ja eri maailmoja. Niiden suhde toisiinsa ei kuitenkaan selviä tämän romaanin aikana, minkä jättämästä arvoituksellisuudesta kirjaan itse asiassa pidin. Pikkupoika Jake kaapataan (väkivaltaisesti) omasta maailmastaan yksinäiseen, autioituneeseen ja kuivaan maailmaan, jossa hänen muistinsa menneestä alkaa hiipua. Revolverimies löytää hänet, ja Jakesta tulee hänen matkakumppaninsa ja raskas taakkansa. Vaikka revolverimies on koulutettu tappaja ja laskelmoija, on pienessä pojassa jotakin häntä koskettavaa.

Poika, joka näkyi nyt vain hämäränä varjona, kääntyi kyljelleen ja käpertyi nukkumaan huopa huolettomasti päälleen heitettynä. Revolverimies istui vartiossa hänen vierellään ehkä vielä tunnin ajan ja mietti pitkään ja vakavasti. Sellainen mietiskely oli uutta hänelle, miellyttävää surumielisellä tavalla, mutta silti täysin vailla käytännöllistä arvoa: Jaken ongelmaan ei ollut mitään muuta ratkaisua kuin se minkä oraakkeli oli tarjonnut – ja kääntyminen takaisin ei yksinkertaisesti tullut kysymykseen.

Mielenkiintoista on, että teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1982, mutta Stephen King itse uudelleenkirjoitti sen vuonna 2003 julkaistun version sopimaan paremmin sarjan myöhempien osien kanssa. Revolverimies on selvästi sarjan aloitusteos, eikä kerro itsenäisenä toimivaa tarinaa. Revolverimiehessä ennustetaan korteista ja luodaan jännitteitä, joita epäilemättä kehitellään pidemmälle sarjan seuraavissa osissa.

Huomaan jo lukiessani, ettei Revolverimies sytytä uteliaisuuttani jatkon suhteen. Vaikka teos onkin eräänlainen genrehybridi, jossa on lännenelokuvaa, ritariromaania, fantasiaa ja scifielementtejä sekaisin, menee se pääkopassani ensisijaisesti lokeroon "fantasia". Lokeroon, josta en niin välitä. Urbaani fantasia menee, mutta tällaisen kokonaan toiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukeminen on minulle nihkeää. Scifistä sen sijaan nautin, vaikka sekään ei aina sijoitu "meidän maailmaamme" (mikään teoshan ei todellisuudessa sijoitu reaalimaailmaan vaan kuvitteelliseen versioon siitä). Tulevaisuuteen sijoittuva scifi eri tulevaisuusskenaarioineen, tieteen edistysaskelineen ja kaukaisine galakseineen on ihan toisella tapaa mieltä kutkuttavaa. Taantunut maailma, jossa teknologia on suurelta osin unohdettu ja Hey Jude soi ainoastaan akustisena, ei tarjoa mielikuvitukseni halajamia puitteita. Mutta kaukaiset galaksit ja teknologia ovatkin aina olleet minua lähempänä. Pienenä rakastin sitä, että minulle luettiin avaruusraketeista. En halunnut kuulla satuja, vaan oikeita asioita. Kurkotin jo tuolloin tähtiin.

Ongelmani Revolverimiehen kanssa kiteytyy Tullin kaupunkiin ja siihen mitä se kertoo Revolverimiehen maailmasta. Usein kun teknologia otetaan pois kuvioista jäljitellään jotakin mennyttä aikaa, ja meno käy sivistymättömäksi. Ja miksi ei kävisi? Revolverimiehessä ei ole näkyviä vallanpitäjiä, ei lainvartijoita, lieneekö edes lakeja. Vedestä on pulaa. Ihmisyhteisön liimana Tullissa näyttäytyy uskonto, eräänlainen tunnistettava versio kristinuskosta, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiinsa. Rappiokuvaukset eivät viihdytä minua, eikä niin ollen tämäkään episodi. Epäilen, että vaikka Roland on kulkemassa Tullista pois päin, kohti tuntematonta, on jotakin vastaavaa vielä tulossa. Tästä teoksesta näkyi myös selvästi, että se oli miehen kirjoittama.

Pidinkö siis Revolverimiehestä? Kyllä, pidin suurimmalta osin. Se viihdytti minua 244:n sivun verran, siis juuri sopivasti pariksi päiväksi. Mutta jääkö se mitenkään mieleeni? Tuskin. Tämä oli hyvä välipala. Sen keskeneräisten teemojen ja selvän sarjallisuuden vuoksi teos ei tarjonnut minulle paljoa. Jollekin, jolla kiinnostusta jatkoon riittää, Relvolverimies on varmasti antoisampaa luettavaa.

Kenelle? Etsintäretkistä, mystiikasta, fantasiasta ja Stephen Kingistä pitäville – ja miehille.

Han Kang: Vegetaristi

Tunnen fyysistä pahoinvointia lukiessani kuvauksia korealaisen naisen, Yeong-hyen, lihaa pursuilevista unista ja siitä, miten hänestä pidellään kiinni ja miten häntä yritetään pakottaa syömään lihaa. Etelä-korealaisen kirjailijan Hang Kangin Vegetaristi (채식주의자 Chaesikjuuija 2007, suom. 2017) on kasvissyöjän painajainen. Olen kasvissyöjä juuri siitä nimenomaisesta syystä, että liha kuvottaa minua, enkä voi olla eläytymättä voimakkaasti Yeong-hyen inhoon.

Synkkä metsä. Ei ketään. Puiden suipot lehdet, naarmuiset jalkani. Etäisesti tuttu paikka, mutta olen eksyksissä. Peloissani. Viluissani. Jäisen rotkon tuolla puolen punainen karjasuojalta näyttävä rakennus. Sen oviaukon peittona velttona lepattava olkimatto. Käärin maton syrjään, menen sisään ja näen sen: pitkän bambuvartaan, jossa on vieri vieressä isoja tummanpunaisia lihanriekaleita, yhä verta tippuvia. Yritän työntyä ohi, mutta lihaa on paljon, kovin paljon, enkä pääse ulos. Suussani on verta, vaatteet  liimautuvat ihoon likomärkinä verestä.

Asiat ovat kohdallaan ennen Yeong-hyen unta. Hän on hyvä, tunnollinen ja kuuliainen vaimo, joka laittaa maukasta ruokaa, ojentaa miehelleen tämän tavarat ennen töihin lähtöä, silittää miehensä paidan, eikä väitä vastaan. Hän on kaikin puolin hyvin tavallinen. Ja juuri siksi hänen miehensä on hänet valinnut. Jotta mikään ei häiritsisi hänen työtään ja hänen elämäänsä, vaan sujuisi kuin rasvattu. Ainoa itsepintainen piirre Yeong-hyessa on, ettei tämä suostu käyttämään rintaliivejä. Kaikki muuttuu, kun hän eräänä yönä löytää vaimonsa tuijottamasta jääkappia kuin transsissa. Aamulla vaimo siirtelee muovisiin säilytysastioihin pakattua lihaa monen sadan tuhannen wonin edestä roskapussiin. Hänestä on tullut kasvissyöjä. Eikä hänen kotonaan sen jälkeen syödä lihaa. Syyksi hän tyynen rauhallisesti sanoo, että on nähnyt unta. Mies ei kysy enempää, ei halua tietää.

Unet eivät jätä Yeong-hyeta rauhaan, ja elämä suistuu raiteiltaan. Hän päätyy asumaan sisarensa In-hyen ja tämän perheen luona ennen kuin muuttaa omilleen. Myöhemmin, kun Yeong-hye on jo muuttanut pois, In-hye tulee maininneeksi miehelleen sisarensa takapuolen mongoliläiskästä, itsepintaisesta pigmenttiläikästä, jonka olisi pitänyt haalistua jo aikoja sitten. Mies ei saa läiskää mielestään. Yeong-hye alkaa näyttäytyä videotaiteilijamiehen silmissä tämän fantasioiden perimmäisenä kohteena. Hänen on saatava toteuttaa suunnittelemansa erikoinen teos.

Vegetaristi on visuaalinen, vahvatunnelmainen ja erikoinen. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat alunperin julkaistu erikseen. Tarina kulkee kolmen eri fokalisoijan kautta, Yeong-hyen miehen, hänen sisarensa In-hyen miehen ja In-hyen kautta. Tarinaa ikään kuin käännellään ja väännellään, katsotaan aina uudesta näkökulmasta, uusin silmin. Kukin fokalisoija tuo esiin jotain uutta Yeong-hyestä, mutta myös oman persoonansa, omat haaveensa ja kipupisteensä. In-hye on isosiskona, vaimona ja äitinä kärsivällinen, ja tukahduttaa tunteensa ennemmin kuin ilmaisee niitä. Hän antaa muiden katkaista puhelun, vaikka olisi kuinka kiireinen. In-hyen ajatuksista nousee huomio siitä, miten ihmiset heijastavat omia toiveitaan ja unelmiaan muihin.

Miehen puhumattomuus oli raskasta ja läpitunkematonta kuin kivi ja sitkeää ja venyvää kuin kumi varsinkin silloin, kun videoteokset eivät edistyneet hyvin.

Pian In-hye oivalsi jotain: ehkä hän ei ollutkaan halunnut niin vilpittömästi auttaa puolisoaan kuin itseään. Ehkä hän oli nähnyt miehen uupumuksessa itsensä – naisen, joka oli lähtenyt yhdeksäntoistavuotiaana Souliin etsimään onneaan ja pärjännyt aina omin avuin. 

Ensimmäisessä osassa lukija saa luettavakseen myös lyhyitä pätkiä Yeong-hyen unista. Hulluudesta lukemisessa on jotain kiehtovaa, jotain mystistä. Heti sanat kirjoitettuani mietin, voiko näin sanoa, onko se eettistä. Ihmisinä olemme niin tirkistelynhaluisia, lähes kaikki. Voisiko näin käydä minulle? Ääneenlausumaton kysymys, jota moni pohtii. Mikä ihmismieleen vaikuttaa ja miten? Vegetaristi antaa joitakin vastauksia, mutta jättää vähintään yhtä monta leijumaan ilmaan. Teos jää arvoitukselliseksi.

Kritiikkinä ihmettelen lukiessani, miten huonosti Yeong-hye syö. Syökö tämä ihan oikeasti pelkkiä kasviksia ilman mitään järkevää proteiininlähdettä kuten tofua tai papuja? Yeong-hye laihtuu lähes luurangoksi ja muuttuu aikatavoin muutenkin jätettyään lihan pois. Eletään Etelä-Koreassa, jossa kasvissyönti on vielä pienimuotoista ja useimmiten jostain erityisestä syystä kuten allergiasta tai muusta vaivasta johtuvaa. Kasvissyönti unen takia on kaikkea muuta kuin hyväksyttävää. Toisaalta se, ettei Yeong-hye vaivaudu edes ottamaan selvää kasvissyönnin perusteista kertoo jotakin hänen mielenlaadustaan. Hän ei välitä. Yeong-hyen mielestä paljastuu vähä vähältä enemmän (vaiko sittenkin vähemmän?) ja tämän välinpitämättömästä syömisestään tulee uskottavaa.

Vegetaristi on ensimmäinen kosketukseni korealaiseen kirjallisuuteen, mutta ei suinkaan korealaiseen kulttuuriin, sillä olen korealaisten draamojen suurkuluttaja. Niiden viihteellisyyteen verrattuna Vegetaristi on aivan toista laatua. Teos alleviivaa naisten ja miesten epätasa-arvoista asemaa Koreassa, naisten oikeuksien puutetta ja suhtautumista sukulaisiin. Kajahtaneen Yeong-hyen kanssa ei haluta enää olla tekemisissä.

(Seuraava osio sisältää juonipaljastuksen.) Pohjimmiltaan teoksessa ei ole kyse kasvissyönnistä, vaan Yeong-hyen pyrkimyksestä välttää väkivaltaa omalla tavallaan. Samastumalla kasveihin Yeong-hye pyrkii jättämään ihmisten maailman ja väkivallan taakseen. Oman säväyksensä tematiikalle antaa, ettei Yeong-hyen ääntä päästetä kirjassa kuuluviin, vaan hänen tarinaansa kertomassa on kolme muuta. Eräänlaista vapaudenriistoa sekin, ja tässä mielessä teoksesta tulee mieleeni John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen, jossa myöskään Sarahilla ei ole omaa ääntä. Ehkä tämän innoittamana tartun vihdoin tuohon feministiseen teokseen, josta olen niin paljon luennoillakin kuullut.

Vegetaristi on Booker-palkittu vuonna 2016. Ikävä kyllä teosta ei ole käännetty suoraan koreasta, vaan kyseessä on englannin kielestä käännetty suomennos.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, ihmismielestä ja hulluudesta, feministisestä kirjallisuudesta ja tietenkin Koreasta kiinnostuneille.