Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?
"Is there anyone in Minkja you haven't
robbed, swindled or backstabbed?"
Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.
Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.
Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.
Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.
Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.
And for just a moment, the mountain shudders,
candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is
a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in
that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he
knows me; in this, we are the same.
But he will never understand that girls like me
become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.
Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle.
“You helped me”, I whisper. “Why?”
“Because that’s what people do”, she says, as
if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”
Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.
Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.
Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti