Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggettin Armonvuosi (The Grace Year 2019, suom. 2020) on lukupiirimme suurin vedenjakaja  tähän asti.

Minusta Armonvuosi on järisyttävän upea. Sen alku on suorastaan vangitseva. En malta keskeyttää lukemista. Tarina pitää tiiviisti otteessaan, eikä tunnu päästävän irti vielä kirjan loputtuakaan. Siitä on aikaa, kun olen lukenut jotakin näin hienoa. Olen innoissani myös siitä, että olen kerrankin onnistunut valitsemaan lukupiirikirjaksemme teoksen, josta itse pidän. Suuri osa valinnoistani ovat olleet aika huteja. Tästä aiempana poikkeuksena on ollut vain Rebekka.

Ehkä se alkaa juuri näin – sisälläni vaaniva taikavoima alkaa ottaa minusta vallan.
      Ja vaikka kukka olisi ollut todellinen, olisiko asialla ollut merkitystä?
      Kysehän oli lopulta vain kukasta.
      Ja minä olen vain yksi ainut tyttö.

Tierney Jamesin armonvuosi lähenee. Armonvuosi on asia, jonka jokainen nainen käy läpi, mutta josta ei ole lupa puhua. Silti jotkut tietävät huhuja ja ovat kuulleet kuiskailuja. Naiset lähetetään armonvuoteensa yksin. Heidän on selvittävä vuodesta omin avuinensa leirissä ja päästävä eroon taikavoimistaan, joita heille uskotaan tuossa iässä kehittyvän. Vasta sen jälkeen heidät on turvallista päästää takaisin yhteiskuntaan. 

Ennen armonvuotta on kuitenkin hunnutus. Vapaat miehet valitsevat armonvuoteen lähtevistä tytöistä itselleen vaimon. Hunnun saaminen on etuoikeus, sillä vaimon osa on varattu vain tietylle osalle tytöistä. Tierneylle vaimon osa merkitsee samaa kuin kuolema. Hän inhoaa vallitsevaa järjestelmää ja haluaa mieluummin olla vapaa. 

Kun käännyn katsomaan takanamme sulkeutuvaa porttia ja sisaria, tyttäriä, äitejä ja isoäitejä, jotka ovat kokoontuneet katsomaan siipirikkojaan, oivallan erään asian. Ehkä me olemme syy siihen, miksi armonvuodesta ei puhuta. Kuinka miehet kykenisivät elämään keskellämme, makaamaan kanssamme, luottamaan lapsensa huostaamme, jos he tietäisivät, millaisia hirmutekoja teemme toisillemme… kun olemme keskenämme… erämaassa… pimeydessä?

Lukupiiritapaamisemme on poikkeuksellisesti koronaturvallisesti etänä. Tapaamista on siirretty jo kerran. Sekä minulla että Nealla on vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun olemme Armonvuoden lukeneet. Ellalle on todellinen yllätys, että Armonvuosi kolahti minuun niin täysin. Ella ei ole jaksanut Armonvuotta lukea ja kuuntelee epäuskoisena hehkutustani. Hänestä teos on vaikuttanut ennalta-arvattavalta ja tylsältä. Kirjassa on hänestä liikaa sitä, miten muut kuin Tierney ovat tyhmiä. Tämä on ollut hänelle ylitsepääsemätön este teoksen muiden asenteiden lisäksi. Lukeminen tyssäsi tyttöjen saavuttua leiriin. (Tässä mainittakoon, että Ella on myös ollut todella kiireinen, eikä lukeminen ole ollut se ykkösjuttu. Keskustelun edetessä Ellassa herää ajatus siitä, pitäisiköhän Armonvuosi sittenkin lukea vielä loppuun.)

Neasta teos ei ole ikimuistettava. Häntä häiritsee, miten Armonvuotta on mainostettu feministisenä kirjana. Lopputulos on hänestä pikemmin naisvihamielinen ja teos ongelmallinen. Tarinaa hän pitää kivana, mutta vanhentuneita ja kyseenalaisia stereotypioita toistavana. Hän toivoisi, ettei niitä enää käytettäisi. Neasta on ikävää, miten Armonvuosi toistaa mm. naiset naisia vastaan -teemaa. Teos toistaa myös konventiota, jossa Nean sanoin "kaikki muut naiset ovat ikäviä ja päähenkilö pitää poikien jutuista ja on siksi cool". Tämän Nea näkee perinteisenä tapana halventaa naisia, kun ns. naisten jutuista pitävät maalataan epämielenkiintoisiksi ja uncooleiksi. Vastaavien stereotypien toistuminen vaivaa Neaa, eikä hän näe teosta millään tasolla feministisenä.

Itse en tällaisia stereotypioita lukiessani edes pohtinut. Nautin vain täysin siemauksin tarinasta ja Liggettin käyttämästä kielestä ja kerrontatavasta, kaikesta. Annoin kerronnan vain viedä. Nealle tarinaan keskittyminen tuotti vaikeuksia, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ideologioiden ja stereotypioiden ympärillä. ”Ei tämä ole feminististä nähnytkään”, Nea tokaisee. Neasta eettistä ongelmaa vain uudelleennäytetään. Lopputuloksena kirja ennemmin vain vahvistaa naisten väheksyntää ja antaa lisää syitä siihen. Häntä häiritsee myös, miten teos esittää annettuna, etteivät naiset voi tulla toimeen keskenään ja miten päähenkilö on nyt tästä sitten poikkeus ja erikoisyksilö.

Olen hyvin toisella näkökannalla. Tierney on minusta todella epäkypsä ja ennakkoluuloisesti kaikkiin suhtautuva hahmo, eikä niinkään ihailtava poikkeusyksilö. Huomaan jo aikaisessa vaiheessa, että tässä on nyt kyse nimenomaan ennakkoluuloista ja alan ennakoimaan näiden ennakkoluulojen vääräksi todistamista. Minusta osa teoksen ideaa juuri on, että Tierney ylimielisenä ja ennakkoluuloisena minäkertojana esittää muut tytöt tyhminä. Sellaisina hän heidät näkee. Kaikki, mitä lukijoina saamme Armonvuoden naisista tietää, välittyy Tierneyn kerronnan kautta, ja tämä on hyvä muistaa. Armonvuodessa ei ole kaikkitietävää kertojaa, vain Tierneyn subjektiivinen kokemus. Tarinan edetessä Tierneylle kyllä selviää, millaisessa maailmassa hän todella elää. 

Tierney joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, mutta on totta, että hänen ongelmallisena nähdyn suhtautumisensa olen parempi kuin muut -puolta käsitellä lopuksi kovinkaan paljoa. Hänen nuiva suhtautumisensa muihin naisiin on perusteltu yhteiskunnassa, jossa hän elää. Siellä naiset on jatkuvasti asetettu toisiaan vastaan ja laitettu kilpailemaan etuuksista – armonvuonna jopa eloonjäämisestä. Tällainen ilmapiiri ei ruoki naisten välistä ystävyyttä tai luottamusta. Ja juuri tämä vastaavanlaisen yhteiskunnan tarkoitus onkin. Kun naiset ajetaan toisiaan vastaan, eivät he yhdistä voimiaan vallitsevaa patriarkaalista järjestelmää vastaan.

Olen eri mieltä myös teoksen feministisyydestä. Teos ei ole feministinen sillä tyypillisimmällä 2020-luvun ajattelutavalla, jota molemmat muut lukupiiriläiseni olisivat kovasti teokseen kaivanneet. Ellasta tällainen ”80-luvun feminismi” ei ole edes feminismiä. Minä näen puolestani feminismin todella moninaisena ideologiana, joka näyttäytyy eri konteksteissa erilaisena ja eri asteisena. Minusta ei ole olemassa yhtä ”oikeaa feminismiä”, minkä vuoksi koen tällaisen ajattelutavan vieraana. Itse näen Armonvuodessa kyllä feministisiä aspekteja. Koen, että Armonvuodessa on kyse naisia vapauttavasta narratiivista hyvin vanhoillisissa dystopiapuitteissa. Mitään radikaalia feminismiä teoksesta ei löydy, mutta jotenkin tykkäänkin juuri siitä. Kyse on alusta. Muutoksesta, joka alkaa hiljaa. 

Nea näkee yhtenä teoksen ongelmakohdista sen, miten miehet pelastavat Tierneyn eri tilanteissa. Nea tuo esiin, miten Ryker esittää Tierneyn sisukkuuden syynä pelastaa tämän jäällä. Tähän sisältyy ajatus siitä, etteivät muut naiset ole pelastamisen arvoisia, kun eivät ole sisukkaita. Rykerillä on kuitenkin myös muita syitä auttaa Tierneyta. Tämän sisukkuus ei suinkaan ole pääsyy Rykerin teoille, vaan minusta pikemminkin jotakin, joka teki Rykeriin kyllä vaikutuksen. Armonvuodessa tehdään hyvin selväksi, miten saalistajat näkevät taikavoimia uhkuvat tytöt vaarallisina ja kuoleman ansaitsevina. Kun tytöt lähtökohtaisesti ovat heidän silmissään vaaraksi, tuntuu hassulta, että jonkun tytön sisukkuus olisi saalistajalle se todellinen motiivi auttaa tätä. 

Tierneyn selviytymistä ei myöskään ole jätetty vain miesten käsiin. Tierney tekee oman osansa ja saa arvokasta apua myös naispuolisilta henkilöiltä. Mielestäni avun saaminen miespuolisilta hahmoilta ei ole Armonvuodessa ongelmallista. Tierneyta ei kuitenkaan esitetä perinteisenä avuttomana neitona hädässä, vaan aktiivisena ja omatoimisena, kykenevänä naishahmona. Mielestäni feministisen otteen saavuttamiseen ei tarvita sitä, että naiset rämpisivät välttämättä täysin omine avuineen kaikista tilanteista.

Teoksia analysoitaessa oma vaikeutensa on, kun ei voi kerta kaikkiaan tietää, mitä kirjailija on itse teoksellaan ja sen eri aspekteilla tarkoittanut. Kirjoista on mahdollista tehdä tulkintoja, joita kirjailija ei ole lainkaan ajatellut. Mikä on oikeastaan aika upeaa. Mahdollisia tulkintoja on vähintään yhtä paljon kuin eri lukijoitakin, mikä näkyy lukupiiriläistemme hyvin erilaisissa näkemyksissä.

Armonvuoden upeinta antia on, ettei sen maailma jää mustavalkoiseksi. Teos opettaa, että asioilla on aina toinen puolensa. Armonvuoden tytöille saalistajat ovat epäinhimillisiä petoja, saalistajille taas armonvuoden tytöt vaarallisia petoja. Romaani on täynnä harmaan sävyjä. Sanomana myös on, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja että kuten sanonta kuuluu, luulo ei ole tiedon väärti. On todella helppoa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta. Toisen saappaisiin astuminen vaatii sitä enemmän mitä kauempana toisen tilanne on omasta tilanteesta tai omista kokemuksista. Minulle tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, miten päinvastaisina asiat voi toiselle näyttäytyä.

Kirjan young adult -luokittelusta haluan sanoa vielä sen verran, että minusta teos on ennen kaikkea dystopia. Kirjan alkua lukeneelle Ellalle YA näyttäytyy teoksen määrittelevimpänä genrenä. Myös Nea löytää teoksesta vahvoja YA-kirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. YA-kirjoissa on usein kyse nuoren päähenkilön itsensä löytämisestä ja kasvusta. Tämä pätee myös Armonvuoteen. Suhtautuisin teoksen puskemiseen YA-genreen ja sen sinne unohtamiseen pelkkänä young adultina kuitenkin varauksellisesti. Teoksen päähenkilö on toki nuori, mutta hyvin erilaisista olosuhteista kuin nykymaailmamme teinit. Armonvuodella on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille, eikä sen sanomassa ole kyse nuoren kasvutarinasta, vaan tätä suuremmista teemoista.

Armonvuodessa on kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot, kerronta, juoni, maailma. Tunnelma on ihan mieletön. Tykkään valtavasti myös siitä, miten eri kukkien merkitykset ja niiden sanoma on punottu mukaan tarinaan. Vahva suositus tälle teokselle minulta!