Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä.
Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.
Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:
Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?
Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää.
Oli vaikea määritellä, mikä
teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan,
vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset
vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän
ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean
suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen,
kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.
Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella.
Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa.
Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti