Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).
Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää
koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse
hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään
havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin
ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta
rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä,
kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.
Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.
Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.
Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.
Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.
Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.
Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.
Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut
nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin
sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa
vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa
vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei
enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.
Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.
Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti