Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Muistan, että historian opettajani kertoi Suomen autonomian ajasta kertoessaan eräästä romaanista, jossa Aleksanteri I tulee Suomeen Porvoon ensimmäisille valtiopäiville ja ihastuu suomalaiseen tyttöön. Nimi ja kirjailija unohtuivat, eikä siitä ole kovinkaan kauan kun niitä yritin muistella. Äkkäsin lopulta tutun nimen kaverini kirjahyllyssä. Tanssi yli hautojen (1944), kirjoittanut Mika Waltari. Ihmettelen edelleen, miten Mika Waltarin nimi on päässyt livahtamaan mielestäni.

Kirjan löydettyäni ei minulla luonnollisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin lukea se.

Tanssi yli hautojen kertoo Aleksanteri I:stä, siitä, miten hän matkustaa Suomeen Porvoon valtiopäivien avajaisiin voittaakseen suomalaiset puolelleen. Maalaisaateliherran nuorinta tytärtä, kaunista Ulla Möllersvärdiä kismittää, että Suomea on kohdeltu sodassa niin väärin. Nuoret pojat ovat joko haudassa tai armeijassa, ja keisarin kunniaksi sitä vain tanssitaan. Kun Aleksanteri iskee silmänsä juuri häneen ja tulee pyytämään Ullaa tanssiin, pudottaa hämmentynyt Ulla viuhkansa lattialle. Aleksanteri noukkii viuhkan lattialta ja pistää sen taskuunsa omistajan elkein.

Ulla ei voinut aavistaa, että jokainen heistä, yhtä hyvin äiti kuin Marie-Louise ja mamselli Holmkin, oli omistanut itselleen keisarin katseen ja tiesi lujasti keisarin katsoneen juuri häneen. Se oli Aleksanterin arvoitus. Kukaan – pienin, rumin, köyhinkään – ei saanut olla ihailematta häntä. Hän tahtoi omistaa kaikki. Hänen mielensä tuli sairaaksi, hän kärsi syvästi vaistotessaan vähäisintäkin vastahakoisuutta ympärillään.

Waltari maalaa Aleksanterista oikukkaan kuvan, joka ei mairittele. Aleksanteri on ulkoisesti upea ilmeistys säihkyvine sinisine silmineen, ja hänen hyvyyteensä ovat kaikki valmiita uskomaan, niin vakuuttava hän on. Sisältä Aleksanteri on kuitenkin mätä. Hän on narsistinen, ja hänen esiintymisensä on yhtä näyttelemistä. Näyttelijänä hän on erinomainen, jopa niin erinomainen, että uskoo esittämiinsä tunteisiin itsekin. Ja näyttelijänä hänen on valloitettava kaikki. Hänelle ei riitä, että hän on asein valloittanut Suomen, vaan hänen on valloitettava myös Suomen kansa ja sen sydämet. Uhmakkaasta ja nuoresta Ullasta, joka kieltäytyy koko tanssin ajan edes katsomasta keisariin, tulee hänen pakkomielteensä. Ulla symboloi hänelle koko Suomea, hänen ihailemaansa suomalaista uppiniskaisuutta ja sisua.

Ullan hymyillessä unikuvalleen keisari saavuttaa hurmaantumisensa korkeimman huipun. Hän on täydellisesti sulanut omaansa ja unohtaa kaiken muun. Hän on valloittaja, joka voittaa sydämet puolelleen. Maailman kaikki valta, loisto ja nuoruus on hänen, vain hänen. Hänellä on tunne, kuin hänen tarvitsisi vain ojentaa kätensä, niin ruusut puhkeaisivat heleinä kukkimaan tästä jäisestä maasta. Hänen tarvitsee vain kuiskata niin ihmeelliset linnut alkavat visertää Suomen talviyössä. Onhan hän noita, lumooja, keisari.

Aleksanteri on häikäilemättömän tietoinen omasta vaikutusvallastaan. Eikä Aleksanteri siltikään tiedä kuka on. Hän on hukassa, omien näyttelijänlahjojensa vietävissä, etsimässä jatkuvasti jotakin, jolla tukahduttaa omat todelliset tunteensa, sillä Aleksanteria jäytää pelko. Hän on isäntappaja. Hän pelkää lähes kuollakseen tekonsa seurauksia, etenkin murhan vuosipäivänä.

Teoksessa on historiallisena romaanina paljon historiallisten yksityiskohtien ja historiallisten tapahtumien kuvailua, mikä rehellisesti sanottuna pitkästytti välillä. En ole historiallisten romaanien ystävä, vaikka uudelleen ja uudelleen tunnunkin antavan niille mahdollisuuden. Haluaisin mennä juonessa eteenpäin, haluaisin lukea jotakin, mitä en jo ennalta tiedä. Tämän romaanin kohdalla turhauduin erityisesti, sillä sen historiallinen pohja on niin tuttu. Teoksessa annetaan tosin omalaatuinen selityksensä sille, miksi Suomi nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Romaanin romanttinen juoni on loppujen lopuksi varsin olematon. Ullan viattomaan rakastumiseen ei voi tempautua mukaan, kun samaan aikaan Waltari tekee koko ajan selväksi Aleksanterin häikäilemättömän itsekkäät tarkoitusperät. Ulla tuntuukin enemmän sivuhenkilöltä kuin Aleksanteri, jonka sielunmaisemaa kuvataan sivutolkulla mm. tämän ajaessa reessään. Ulla on sitä paitsi ärsyttävä uhmakkuudessaan ja kapinassaan. En pysty ymmärtämään, miksei Ulla voi käyttäytyä niin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Yhtenä syynä Ullan käytökseen teos esittää Ullan veljet, jotka ovat  sodassa ja joista nuorimmainenkin on värväytynyt armeijaan. Ullan uhma tuntuu silti päälleliimatulta näkyvine purkauksineen.

Kenelle? Suomen historiasta, autonomian ajasta kiinnostuneille ja historiallisista romaaneista pitäville. Ei romantiikan nälkäisille.